Kun näin ilmoituksen ensimmäisen kerran, luulin jonkun kyllästyneen lokkeihin.
Paperi oli kiinnitetty taloyhtiömme ilmoitustaululle kahdella sinisellä nastalla, aivan saunavuorolistojen ja putkiremonttia koskevan tiedotteen väliin. Teksti oli kirjoitettu mustalla tussilla niin suurin kirjaimin, että sen pystyi lukemaan jo ulko-ovelta.
”HYVÄT NAAPURIT. ÄLKÄÄ ENÄÄ ANTAKO MIEHELLENI RUOKAA. HÄN EI OLE NÄLISSÄÄN. TERVEISIN, LEENA KOSKINEN, B 12.”
Seisoin hetken paikallani kauppakassi kädessäni. Olin juuri ostanut Prismasta perunoita, kahvia ja tarjouksessa ollutta jauhelihaa. Ulkona satoi marraskuista räntää, ja eteisen lattialle muodostui pieni lätäkkö kenkieni ympärille.
Sitten nauroin ääneen.
Ajattelin, että Leena Koskisen mies oli varmaan taas unohtanut ostaa ruokaa tai kehunut naapurin lihapullia vähän liian innokkaasti.
Otin ilmoituksesta kuvan ja lähetin sen ystävälleni Sannalle.
”Meidän talossa on alkanut ruokasota”, kirjoitin.
En vielä tiennyt, että kolmen päivän kuluttua istuisimme seitsemän naapurin kanssa kerhohuoneessa vertailemassa ruokarasioita, kuitteja ja valheita.
Ja että yksi meistä joutuisi lopulta avaamaan oven poliisille.
Asun Tampereen Kalevassa, vuonna 1978 rakennetussa kerrostalossa. Talossa on neljäkymmentäkahdeksan asuntoa, pieni hissi, yhteinen pesutupa ja kellarissa kerhohuone, jota käytetään lähinnä taloyhtiön kokouksiin ja lasten syntymäpäiviin.
Olen neljäkymmentäkuusivuotias, eronnut ja työskentelen hammashoitajana Taysin alueella. Tyttäreni opiskelee Jyväskylässä, joten asun nykyään yksin.
Naapurini tunnen enimmäkseen nimeltä. Tervehdimme hississä, lainaamme joskus sokeria ja valitamme yhdessä siitä, ettei lumenauraus koskaan toimi silloin kun pitäisi.
Leena ja Jarmo Koskinen asuivat toisessa kerroksessa.
Leena oli kuusikymmentäyksivuotias kirjastonhoitaja, rauhallinen nainen, joka kasvatti parvekkeellaan pelargonioita ja piti aina mukanaan kangaskassia. Jarmo oli kaksi vuotta vanhempi, entinen linja-autonkuljettaja, jolla oli tapa aloittaa jokainen keskustelu sanoilla: ”Tiedätkö muuten, mitä minulle kerran tapahtui?”
Hän oli niitä miehiä, jotka osasivat saada tuntemattomatkin ihmiset tuntemaan itsensä vanhoiksi ystäviksi.
Tai ainakin niin minä luulin.
Kaksi viikkoa ennen ilmoituksen ilmestymistä Jarmo oli soittanut ovikelloani sunnuntai-iltana.
Olin paistamassa uunilohta.
Hän seisoi ovella vihreässä ulkoilutakissaan, pipo kädessään ja silmät vähän punaisina.
”Anteeksi häiriö, Marja. Olisiko sinulla lainata vähän suolaa?”
Hain hänelle suolapurkin.
Sitten hän vilkaisi keittiööni.
”Onpa hyvä tuoksu.”
”Lohta ja perunamuusia”, vastasin.
Jarmo huokaisi niin raskaasti, että kysyin, oliko kaikki kunnossa.
”Leena lähti”, hän sanoi hiljaa.
”Mitä tarkoitat?”
”Meille tuli riita. Hän pakkasi laukkunsa ja meni sisarensa luo Turkuun. Ei tiedä, milloin tulee takaisin.”
Olin aidosti pahoillani.
Olin nähnyt heidät vielä edellisellä viikolla yhdessä ruokakaupassa.
”Voi harmi. Oletko syönyt mitään?”
Jarmo kohautti olkapäitään.
”Kahvia ja näkkileipää. En minä oikein osaa enää laittaa ruokaa yhdelle.”
Siinä tilanteessa tein sen, minkä lähes kuka tahansa olisi tehnyt.
Annoin hänelle osan lohesta ja muusista muovirasiaan.
Hän kiitti moneen kertaan ja lupasi palauttaa rasian seuraavana päivänä.
Seuraavana tiistaina hän tuli takaisin.
Tällä kertaa hän ei pyytänyt suolaa.
”Marja, sinä teet niin hyvää ruokaa. Olisiko sinulla sattumalta jotakin ylimääräistä? Minä kyllä maksan.”
Annoin hänelle makaroonilaatikkoa.
Torstaina hän toi kaksi korvapuustia ja jäi kahville. Hän kertoi, kuinka yksinäiseltä asunto tuntui ilman Leenaa. Hän sanoi nukkuvansa huonosti ja miettivänsä koko ajan, oliko tehnyt elämässään vääriä valintoja.
Minä kuuntelin.
Olin itsekin kokenut avioeron. Tiesin, miten raskaita hiljaiset illat voivat olla.
Sitten hän mainitsi, ettei Leena vastannut puhelimeen.
”Ehkä hän tarvitsee aikaa”, sanoin.
Jarmo nyökkäsi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
Nyt jälkikäteen ajatellen hänen itkunsa loppui hämmästyttävän nopeasti, kun kysyin, ottaisiko hän vielä yhden korvapuustin.
Mutta silloin en huomannut sitä.
Ilmoituksen ilmestymistä seuraavana iltana tapasin hississä kolmannen kerroksen Ritva Hämäläisen.
Ritva oli seitsemänkymmentäneljävuotias leski, joka tiesi taloyhtiön asiat yleensä ennen isännöitsijää.
Hän katseli minua pitkään.
”Oletko sinäkin ruokkinut Jarmoa?”
”Miten niin?”
”Minä annoin sille viime viikolla hernekeittoa, kaalilaatikkoa ja kaksi kertaa karjalanpaistia.”
Tuijotin häntä.
”Mutta eikö Leena ole Turussa?”
Ritva purskahti nauruun, joka muuttui nopeasti ärtyneeksi yskähdykseksi.
”Turussa? Minulle Jarmo sanoi, että Leena on Oulussa hoitamassa sairasta tätiään.”
Hissi pysähtyi kolmanteen kerrokseen.
Ritva ei kuitenkaan astunut ulos.
”Ja tiedätkö, mitä se sanoi Helville neljännestä kerroksesta?”
Pudistin päätäni.
”Että Leena on Espanjassa etsimässä itseään.”
Tuijotimme toisiamme.
Sitten hissin ovi alkoi sulkeutua, ja Ritva työnsi käden väliin.
”Tässä on nyt jotakin pahasti pielessä.”
Seuraavana aamuna ilmoitustaululla oli uusi lappu.
Tällä kertaa teksti oli lyhyempi.
”PALAUTTAKAA MYÖS RUOKARASIAT. NIITÄ ON KADONNUT YHDEKSÄN.”
Alareunassa oli Leenan puhelinnumero.
Soitin siihen lounastauollani.
Leena vastasi toisella soitolla.
”Koski.”
”Hei, täällä Marja neljännestä kerroksesta. Näin ilmoituksesi.”
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista.
”Kuinka monta kertaa?” Leena kysyi.
”Anteeksi?”
”Kuinka monta kertaa Jarmo on syönyt sinun ruokiasi?”
Laskin mielessäni.
”Kolme. Tai neljä, jos kahvit lasketaan.”
Leena huokaisi.
”Tulisitko tänään seitsemältä kerhohuoneeseen? Minulla olisi muutama asia selvitettävänä.”
”Keitä muita sinne tulee?”
”Kaikki, joilta mieheni on pyytänyt ruokaa.”
”Kuinka monta heitä on?”
Leena ei vastannut heti.
Sitten hän sanoi:
”En ole vielä saanut kaikkia kiinni.”
📩 Jarmon tarinassa oli kuitenkin yksityiskohta, joka muutti kaiken. Jatko löytyy ensimmäisestä kommentista. 👇
Kun menin kerhohuoneeseen vähän ennen seitsemää, siellä oli jo kuusi naista.
Ritva istui pöydän päässä kädet ristissä. Hänen vieressään oli kolmekymppinen yksinhuoltaja Noora, joka asui ensimmäisessä kerroksessa kahden poikansa kanssa.
Helvi, entinen kotitalousopettaja, oli tuonut mukanaan muistivihon.
Lisäksi paikalla olivat viidennen kerroksen Aino, talon uusi asukas Emilia ja hiljainen, harmaahiuksinen Seija, joka asui Jarmon ja Leenan seinänaapurina.
Leena saapui tasan seitsemältä.
Hänellä oli mukanaan suuri sininen kestokassi.
”Kiitos, että tulitte”, hän sanoi.
Hän näytti väsyneeltä, mutta ei vihaiselta.
Se oli minusta oudointa.
Jos oma mieheni olisi huijannut puolta taloyhtiötä syöttämään itseään, olisin ollut raivoissani.
Leena nosti kassista pöydälle muovirasioita.
Niitä oli kaksitoista.
”Nämä ovat ne, jotka löysin meidän jääkaapistamme ja keittiön kaapeista.”
Ritva tunnisti heti kolme omaansa.
”Tuo sinikantinen on minun. Ja tuo pyöreä myös.”
Noora kumartui eteenpäin.
”Mutta minä annoin Jarmolle juuri tuollaisen lasirasian. Siinä oli lasagnea.”
Leena nyökkäsi.
”Sen hän söi samana iltana.”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Koska minä söin loput seuraavana päivänä.”
Kerhohuone hiljeni.
”Hetkinen”, sanoin. ”Sinä siis olit kotona?”
Leena katsoi minua.
”Olen ollut kotona koko ajan.”
”Mutta Jarmo kertoi sinun lähteneen.”
”Tiedän.”
”Miksi hän teki niin?”
Leena veti tuolin esiin ja istuutui.
”Se on juuri se asia, jota minä yritän selvittää.”
Hän kertoi, että kaikki oli alkanut lokakuun puolivälissä, kun he olivat riidelleet mökkinsä myymisestä.
Heillä oli pieni kesämökki Kangasalla. Leena halusi luopua siitä, koska rakennus tarvitsi kattoremontin eikä kumpikaan enää jaksanut tehdä pihatöitä entiseen tapaan.
Jarmo vastusti myyntiä.
Riita oli ollut tavallista pahempi. Leena oli lopulta sanonut, ettei enää aikonut huolehtia yksin kaikesta: ruoanlaitosta, siivouksesta, laskuista ja mökin kunnossapidosta.
”Sanoin hänelle, että jos hän pitää minua itsestäänselvyytenä, hän saa hoitaa omat ruokansa.”
Leena vilkaisi pöydällä olevia rasioita.
”Seuraavana päivänä jääkaapissa oli naapurilta saatua lihakeittoa. Sitä seuraavana kaalilaatikkoa. Sitten lohta, makaronilaatikkoa ja karjalanpaistia.”
”Miksi et kysynyt, mistä ne tulivat?” Helvi tiedusteli.
”Kysyin. Hän sanoi ostaneensa ruokia palvelutiskiltä tai saaneensa niitä ystäviltä.”
Leena hieroi otsaansa.
”Mutta sitten Jarmo alkoi kertoa minulle, kuinka moni nainen tässä talossa osaa arvostaa hyvää miestä.”
Se sai meidät kaikki suoristautumaan.
”Mitä hän oikein sanoi?” Noora kysyi.
Leena katsoi pöytää.
”Hän sanoi, ettei hänen tarvitse kerjätä minulta lämmintä ruokaa, koska muut huolehtivat hänestä mielellään.”
Ritva löi kämmenen pöytään.
”Senkin vanha ketku!”
Mutta Leena nosti kätensä.
”Odottakaa. Tässä ei ole vielä kaikki.”
Hän otti laukustaan taitetun paperin.
Se oli tavallinen ruutuvihkon sivu.
”Löysin tämän Jarmon takin taskusta, kun pesin hänen ulkoilutakkiaan.”
Paperissa oli nimiä, kellonaikoja ja ruokien nimiä.
Marja – sunnuntai, lohi.
Ritva – maanantai, hernekeitto.
Helvi – keskiviikko, lihapullat.
Noora – torstai, lasagne.
Aino – perjantai, kanakeitto.
Emilia – lauantai, tortillat.
Nimeni vieressä oli lisäksi pieni merkintä: ”Helppo.”
En osannut heti päättää, loukkaannunko vai nauranko.
”Helppo?” toistin.
Leena nyökkäsi surullisesti.
”Hän on tehnyt teistä aikataulun.”
Helvi otti silmälasit päästään.
”Tämä on jo enemmän kuin ruoan pummaamista.”
Seija, joka ei ollut sanonut vielä sanaakaan, nosti hitaasti kätensä.
”Minulla olisi yksi kysymys.”
Kaikki kääntyivät hänen puoleensa.
”Onko Jarmo pyytänyt keneltäkään rahaa?”
Vastaukset tulivat lähes yhtä aikaa.
Minä sanoin ei.
Ritva pudisti päätään.
Aino epäröi.
”Hän pyysi minulta kaksikymmentä euroa lääkkeitä varten. Sanoin, ettei minulla ollut käteistä.”
Noora katsoi pöytää.
”Minä annoin hänelle kolmekymmentä.”
Huoneessa tuli hiljaista.
”Miksi?” Leena kysyi lempeästi.
Noora näytti nololta.
”Hän sanoi, että hänen pankkikorttinsa ei toiminut. Ja että hän maksaa takaisin heti, kun saa asian hoidettua.”
Emilia nosti katseensa.
”Minulta hän lainasi viisikymmentä euroa.”
”Minä annoin neljäkymmentä”, Helvi sanoi.
Leena sulki silmänsä.
Minusta tuntui, että olimme juuri avanneet oven johonkin paljon suurempaan kuin kuvittelimme.
Seuraavana aamuna soitin Leenalle.
”Mitä aiot tehdä?”
”Puhua Jarmon kanssa.”
”Onko hän kotona?”
”Ei. Hän lähti kuudelta.”
”Minne?”
”Sanoi menevänsä kalastamaan.”
Katsoin ikkunastani ulos.
Maa oli märkä, taivas harmaa, ja lämpötila oli hädin tuskin nollan yläpuolella.
”Kalastamaan marraskuussa?”
”Niin hän sanoi.”
Leena oli hetken hiljaa.
”Marja, voisinko pyytää sinulta palvelusta? Jos Jarmo tulee taas ovellesi, älä anna hänelle mitään. Kerro vain minulle.”
Lupasin.
Mutta Jarmo ei tullut.
Sen sijaan hän katosi kahdeksi päiväksi.
Leena yritti soittaa hänelle tuloksetta. Lopulta hän teki poliisille ilmoituksen miehensä katoamisesta, koska tällainen käytös oli hänelle täysin poikkeuksellista.
Kolmannen päivän aamuna Leena sai puhelun.
Jarmo oli löydetty Kangasalta huoltoaseman pihasta autostaan.
Hän oli kunnossa, mutta poliisi oli kiinnittänyt huomiota siihen, että miehen ajokortti oli vanhentunut ja hän oli vaikuttanut sekavalta.
Kun Jarmo palasi kotiin, Leena vei hänet terveyskeskukseen.
Tutkimuksissa ei löytynyt mitään välitöntä vakavaa sairautta, mutta lääkäri suositteli muistitutkimuksia, koska Jarmo oli viime kuukausina käyttäytynyt oudosti ja kertonut ristiriitaisia asioita.
Tässä vaiheessa aloin tuntea syyllisyyttä.
Olimmeko me nauraneet miehelle, jolla saattoi olla muistisairaus?
Mutta seuraavana iltana Leena soitti minulle uudelleen.
Hänen äänensä oli erilainen.
”Marja, hän ei ole unohtanut mitään.”
”Mitä tarkoitat?”
”Löysin hänen vanhan puhelimensa.”
Jarmo oli vaihtanut puhelinta syyskuussa. Vanha laite oli jäänyt eteisen laatikkoon.
Siellä oli viestejä, joita Leena ei ollut koskaan nähnyt.
Viestit oli lähetetty miehelle nimeltä Pekka.
Leena luki minulle yhden.
”Tänään taas ilmainen illallinen. Täällä nämä naiset menevät kaikki samaan ansaan. Ei tarvitse kuin näyttää vähän surulliselta.”
Tunsin kuumotuksen nousevan kasvoilleni.
”Mikä ihmeen Pekka?”
”Jarmon vanha työkaveri.”
Leena jatkoi lukemista.
”Jos tämä toimii kuukauden, säästän yli kolmesataa euroa. Sillä saa jo kunnollisen viikonlopun.”
Silloin ymmärsimme, ettei kyse ollut vain huvittavasta tempauksesta.
Jarmo oli alkanut kohdella naapuriensa hyvyyttä keinona säästää rahaa.
Ja säästämiselle oli aivan tietty syy.
Leena oli löytänyt myös varausvahvistuksen.
Kahden hengen viikonloppu kylpylähotellissa Naantalissa.
Varauksessa oli Jarmon nimi.
Toisen henkilön nimi ei ollut Leena.
Se oli Sirkka Lahtinen.
En tuntenut ketään Sirkka Lahtista.
Leena sen sijaan tunsi.
Sirkka oli hänen vanha ystävänsä, jonka kanssa hän oli työskennellyt vuosia sitten Tampereen pääkirjastossa.
Nainen oli jäänyt leskeksi edellisenä keväänä.
”Jarmo väitti, että he ovat vain ystäviä”, Leena sanoi.
En tiennyt, mitä vastata.
”Ehkä he ovatkin”, sanoin varovasti.
”Ehkä. Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, miksi mieheni on varannut heille saman hotellihuoneen.”
Seuraavana lauantaina Leena pyysi minua mukaansa kahvilaan.
Sirkka oli suostunut tapaamaan hänet Tampereen keskustassa.
En halunnut sekaantua heidän avioliittoonsa, mutta Leena sanoi tarvitsevansa jonkun, joka voisi tukea häntä, jos keskustelu menisi vaikeaksi.
Tapasimme Sirkan pienessä kahvilassa Hämeenkadun lähellä.
Hän oli siisti, noin kuusikymppinen nainen, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja punainen villakangastakki.
Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä nähdessään meidät.
”Leena! Mikä ihme sinulla on?”
Leena istui hänen eteensä.
”Haluan kysyä sinulta Naantalista.”
Sirkka kalpeni.
”Ai. Jarmo kertoi siis sinulle.”
”Mitä hänen olisi pitänyt kertoa?”
Sirkka katsoi vuorotellen meitä kumpaakin.
Sitten hän avasi käsilaukkunsa ja otti esiin taitetun esitteen.
”Jarmo sanoi, että sinä olet antanut hänelle luvan.”
Leena naurahti epäuskoisesti.
”Luvan mihin?”
”Lähteä kanssani kylpylään. Hän sanoi, että teillä on nykyään avoin suhde.”
Minulta pääsi tahaton yskähdys.
Leena ei sanonut mitään.
Sirkka jatkoi kiireesti:
”Hän sanoi, että te olette sopineet asiasta. Että kumpikin saa elää omaa elämäänsä, kunhan pysytte virallisesti yhdessä.”
”Ja sinä uskoit?” Leena kysyi.
Sirkka painoi katseensa alas.
”Halusin uskoa.”
Sen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus.
Lopulta Sirkka sanoi jotakin, mitä en koskaan unohda.
”Leena, minä en tiennyt, että hän oli kerjännyt naapureilta ruokaa. Minä olen lähettänyt hänelle rahaa.”
Leena kohotti päätään.
”Kuinka paljon?”
”Yhteensä kuusisataa euroa.”
”Miksi?”
”Hän kertoi, että teidän yhteinen tilinne on jäädytetty mökkikauppaan liittyvän riidan vuoksi.”
Leena nojautui tuolinsa selkänojaan.
”Meidän tiliämme ei ole jäädytetty.”
Sirkan silmiin nousivat kyyneleet.
”Hän sanoi palauttavansa kaiken, kun mökki myydään.”
Silloin Leena teki jotakin odottamatonta.
Hän ei huutanut.
Ei syyttänyt Sirkkaa.
Hän ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui vanhan ystävänsä käteen.
”Meitä on huijattu molempia.”
Seuraavien viikkojen aikana asia alkoi selvitä.
Jarmo oli valehdellut sekä Sirkan että naapureiden suuntaan. Hän oli väittänyt Sirkan olevan pelkkä ystävä, vaikka heidän välillään oli ollut romanttisia viestejä ja suunnitelmia yhteisestä matkasta.
Samalla hän oli kertonut Sirkan suuntaan olevansa käytännössä erossa Leenasta.
Taloyhtiössä hän oli puolestaan esittänyt hylättyä aviomiestä.
Hän oli saanut rahaa ainakin neljältä naapurilta, yhteensä 140 euroa, sekä Sirkalta 600 euroa.
Kun Leena vaati selvitystä, Jarmo yritti ensin vähätellä kaikkea.
”Te naiset olette tehneet tästä hirveän numeron. Minähän vain otin vastaan ruokaa.”
”Sinä valehtelit minun lähteneen”, Leena vastasi.
”Se oli kuvaannollista.”
”Ja Sirkalle sanoit, että meillä on avoin avioliitto.”
Jarmo hiljeni.
”Sekin oli kuvaannollista?” Leena kysyi.
Hän ei saanut vastausta.
Lopulta Jarmo myönsi alkaneensa nauttia huomiosta.
Eläkkeelle jääminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Päivät olivat tyhjiä, vanhat työkaverit harvoin yhteydessä, eikä hän enää tuntenut olevansa tärkeä kenellekään.
Kun Leena oli riidan jälkeen kieltäytynyt tekemästä hänelle ruokaa, Jarmo oli ensin mennyt naapuriin vain pyytääkseen jotakin syötävää.
Mutta saamansa myötätunto oli tuntunut hyvältä.
Niin hyvältä, että hän oli jatkanut.
Sirkalle hän oli puolestaan halunnut näyttää mieheltä, joka pystyy vielä aloittamaan uuden elämän.
”Olin typerä”, hän sanoi.
Leena vastasi rauhallisesti:
”Et sinä ollut vain typerä. Sinä käytit ihmisiä hyväksesi.”
Leena pyysi Jarmoa muuttamaan väliaikaisesti pois heidän yhteisestä kodistaan.
Jarmo meni asumaan veljensä luo Lempäälään.
Leena ei luvannut anteeksiantoa eikä sanonut heti haluavansa avioeroa. Hän halusi ensin ymmärtää, halusiko enää elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka sanoihin ei voinut luottaa.
Naapureille Jarmo palautti rahat vähitellen.
Minä sain myös lohirasiani takaisin.
Tosin sen kannessa oli halkeama.
Luulin, että asia päättyisi siihen.
Mutta joulukuun alussa tapahtui vielä jotakin.
Taloyhtiön ilmoitustaululle ilmestyi uusi paperi.
Se oli Leenan kirjoittama.
”KIITOS KAIKILLE, JOTKA AUTOITTE. JOS HALUATTE VIELÄ TEHDÄ HYVÄÄ, TALON YHTEINEN JOULURUOKAILU JÄRJESTETÄÄN KERHOHUONEESSA 17.12. KAIKKI OVAT TERVETULLEITA. MYÖS NE, JOILLA EI OLE MITÄÄN TUOTAVAA.”
Ajatus oli syntynyt Leenan ja Ritvan keskustelusta.
Meitä oli talossa monta yksin asuvaa. Oli eläkeläisiä, opiskelijoita, yksinhuoltajia ja ihmisiä, joiden sukulaiset asuivat kaukana.
Olimme huomanneet, että naapurin oven takana saattoi olla yksinäinen ihminen ilman, että kukaan tiesi siitä mitään.
Jouluruokailuun tuli kaksikymmentäkolme ihmistä.
Minä tein rosollia ja sienisalaattia.
Ritva toi karjalanpaistia.
Noora leipoi poikiensa kanssa pipareita.
Helvi teki riisipuuroa niin suuren kattilallisen, että sitä jäi seuraavaksikin päiväksi.
Leena tuli paikalle ensimmäisten joukossa.
Hänellä oli yllään sininen mekko, jota en ollut nähnyt hänen käyttävän aikaisemmin.
Kesken ruokailun kerhohuoneen ovelle ilmestyi mies.
Jarmo.
Hän seisoi kynnyksellä harmaa villapaita yllään ja kantoi käsissään kahta suurta kauppakassia.
Keskustelu hiljeni.
”Minä en tullut syömään”, Jarmo sanoi.
Hän laski kassit lattialle.
Niissä oli kahvia, mehua, leipää, juustoa ja kaksi suurta laatikkoa joulutorttuja.
”Ajattelin, että voisin kerrankin tuoda jotakin itse.”
Kukaan ei vastannut heti.
Sitten Ritva nousi tuolistaan.
”Jarmo, tule tänne.”
Jarmo käveli hitaasti pöydän luo.
Ritva ojensi hänelle tiskirätin.
”Jos kerran haluat auttaa, niin tuolla keittiössä on melkoinen kasa astioita.”
Ensimmäistä kertaa koko sotkun aikana Jarmo punastui kunnolla.
Sitten hän nyökkäsi.
”Selvä.”
Hän vietti seuraavat kaksi tuntia tiskaamassa, pyyhkimässä pöytiä ja viemässä roskia.
Leena ei puhunut hänelle koko iltana muuta kuin yhden kerran.
”Kiitos kahvista”, hän sanoi.
Jarmo vastasi hiljaa:
”Ole hyvä.”
Tammikuussa Leena kertoi minulle päättäneensä hakea avioeroa.
Hän oli saanut Sirkalta viestin. Naiset olivat sopineet asiansa, ja Sirkka oli saanut rahansa takaisin. He eivät enää pitäneet yhteyttä Jarmoon.
Leena oli myös aloittanut vapaaehtoistyön paikallisessa ruokajakelussa.
”Miksi juuri siellä?” kysyin.
Hän hymyili.
”Koska siellä ihmiset pyytävät ruokaa silloin, kun he oikeasti tarvitsevat sitä. Eikä heidän tarvitse keksiä tarinoita saadakseen apua.”
Viimeisen kerran tapasin Jarmon maaliskuussa, kun hän tuli hakemaan loput tavaransa.
Hän kantoi pahvilaatikkoa hissiin ja näytti vanhemmalta kuin puoli vuotta aikaisemmin.
”Marja”, hän sanoi, ”minä olen miettinyt sitä kaikkea.”
”Niin?”
”Eniten minua hävettää se, että te kaikki olitte minulle niin ystävällisiä.”
En vastannut heti.
”Ystävällisyys ei ollut virhe, Jarmo. Valehtelu oli.”
Hän nyökkäsi.
Hissi tuli, ja hän astui sisään.
Juuri ennen ovien sulkeutumista hän kääntyi vielä puoleeni.
”Tiedätkö, minä olen opetellut tekemään ruokaa itse.”
”Mitä osaat?”
”Makaronilaatikkoa. Ja jauhelihakeittoa.”
Hymyilin tahtomattani.
”Hyvä alku.”
Ovet sulkeutuivat.
Nykyään taloyhtiössämme järjestetään kerran kuussa yhteinen ruokailu. Jokainen tuo jotakin, jos pystyy. Jos ei pysty, tulee silti.
Ritva on ottanut tehtäväkseen huolehtia, ettei kukaan jää yksin pöydän ulkopuolelle.
Ja Leena?
Hän myi lopulta Kangasalan mökin, osti itselleen sähköpyörän ja alkoi käydä keväisin pitkillä retkillä Pyynikin ja Kaupin maisemissa.
Eräänä päivänä hän pysähtyi ovelleni matkalla pyörälenkille.
”Marja, tiedätkö mikä tässä kaikessa oli kaikkein kummallisinta?”
”Mikä?”
”Minä luulin, että minun pitäisi olla vihainen niistä ruoista, jotka Jarmo sai teiltä.”
Hän pudisti päätään.
”Mutta lopulta ymmärsin, että minua sattui eniten se, miten vähän hän arvosti sitä, mitä me kaikki hänelle annoimme.”
”Niin”, sanoin.
Leena hymyili.
”Ja tiedätkö mitä? En minä enää edes kaipaa niitä ruokarasioita.”
Hän lähti pyörällään kohti keväistä aurinkoa.
Minä jäin hetkeksi ulko-ovelle katsomaan hänen peräänsä.
Sitten palasin sisään ja huomasin ilmoitustaululla uuden lapun.
Se ei ollut Leenan kirjoittama.
Siinä luki:
”NAAPUREIDEN YHTEINEN KEITTOPÄIVÄ SUNNUNTAINA KELLO 15. TERVETULOA. KENENKÄÄN EI TARVITSE KEKSIÄ TEKOSYYTÄ TULLAKSEEN.”
Ja sen alle joku oli lisännyt pienellä käsialalla:
”Ota oma lusikka mukaan. Ruokarasiat palautetaan tällä kertaa varmasti.”
Nauroin niin äänekkäästi, että alakerran Noora avasi ovensa nähdäkseen, mitä tapahtui.
Siinä hetkessä ymmärsin jotakin.
Jarmon valheet olivat saaneet meidät epäilemään omaa hyväntahtoisuuttamme. Mutta lopulta me emme olleet muuttuneet kylmemmiksi, varovaisemmiksi tai itsekkäämmiksi.
Olimme vain oppineet, että auttaminen ja hyväksikäytön salliminen ovat kaksi eri asiaa.
Ja ensimmäistä kertaa niiden vuosien aikana, jotka olin asunut talossa, tiesin, ettei minun tarvitsisi viettää seuraavaa joulua yksin, ellen itse niin haluaisi.
Kaikki alkoi yhdestä vihaisesta ilmoituksesta.
Ja päättyi siihen, että kokonainen kerrostalo oppi avaamaan ovensa toisilleen — tällä kertaa ilman valheita.