Kun yhdeksänvuotias Eeli levitti koulukalenterinsa keittiönpöydälle, siskoni lakkasi puhumasta kesken lauseen. Poika osoitti lyijykynällä pientä punaista rastia lokakuun kolmannen päivän kohdalla ja sanoi aivan tavallisella äänellä:
— Tästä lähtien minä olen pitänyt kirjaa. Mutta teidän täytyy kertoa, lasketaanko sekin, jos isi tulee kotiin vasta aamulla.
Siskoni Sanna oli juuri kertonut lapsille, että hän ja heidän isänsä olivat päättäneet erota. Hän oli harjoitellut sanojaan kaksi iltaa. Hän oli miettinyt, miten selittää asia niin, ettei kumpikaan lapsista kuvittelisi olevansa syyllinen.
Mutta hän ei ollut valmistautunut siihen, että hänen nuorin poikansa olisi jo kuukausien ajan laskenut vanhempiensa kotona viettämiä öitä.
Istuin pöydän päässä ja katselin kalenteria, jonka sivut olivat kuluneet kulmista pehmeiksi. Siinä oli kouluruokalistoja, liikuntatuntien muistutuksia, kavereiden syntymäpäiviä ja pieniä piirroksia. Päivämäärien viereen Eeli oli merkinnyt kirjaimia: Ä, I ja joskus pelkän kysymysmerkin.
Sanna ojensi kätensä kalenteria kohti, mutta Eeli veti sen takaisin.
— Älä vielä. Minä haluan ensin näyttää yhden asian.
Olin luvannut siskolleni, että tulisin paikalle vain tueksi. En puuttuisi keskusteluun, en selittäisi mitään hänen puolestaan enkä yrittäisi korjata lasten tunteita.
Olin luullut, että vaikeinta olisi nähdä lasten itkevän.
En ollut ajatellut, että vaikeinta voisi olla nähdä, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.
Sanna asui Tampereen Vuoreksessa, uudessa kerrostalossa, jonka parvekkeelta näkyi leikkipuisto ja pieni metsäkaistale. Hän oli kolmekymmentäyhdeksänvuotias varhaiskasvatuksen opettaja. Hänen miehensä Mikko työskenteli sähköasentajana yrityksessä, jonka työmaat sijaitsivat eri puolilla Pirkanmaata.
He olivat olleet yhdessä viisitoista vuotta. Lapsia oli kaksi: kolmetoistavuotias Aino ja yhdeksänvuotias Eeli.
Ulkopuolisen silmissä he olivat aivan tavallinen suomalainen lapsiperhe. Heillä oli asuntolaina, harmaa farmariauto, eteisessä liian monta paria kumisaappaita ja jääkaapin ovessa magneetti, jossa luki, että tärkeintä elämässä on hyvä kahvi ja huono huumori.
He kävivät kesäisin Yyterissä, jouluna Sannan vanhempien luona Hämeenkyrössä ja syksyisin poimimassa puolukoita, vaikka Mikko valitti joka vuosi hyttysistä.
Minä olin Sannaa neljä vuotta vanhempi. Asuin Nokialla, työskentelin kirjastossa ja olin eronnut omasta miehestäni kuusi vuotta aiemmin.
Ehkä juuri siksi Sanna oli pyytänyt minut mukaan.
— Sinä tiedät, miltä se tuntuu, hän oli sanonut puhelimessa. — Minä en tiedä, miten aloitan.
Oikeastaan hän oli soittanut minulle vasta sen jälkeen, kun Mikko oli muuttanut pois.
Tai niin minä ainakin luulin.
Sanna kertoi, että heidän avioliittonsa oli hiipunut vähitellen. He olivat riidelleet rahasta, aikatauluista ja siitä, ettei kumpikaan enää jaksanut kuunnella toista. Mikko oli viettänyt yhä enemmän aikaa poissa. Sanna oli hoitanut arjen, lasten harrastukset, hammaslääkäriajat ja Wilma-viestit.
Syyskuussa he olivat sopineet, että Mikko muuttaisi väliaikaisesti vuokra-asuntoon Hervantaan. Lokakuun lopussa he olivat päättäneet, ettei hän palaisi.
— Ei siinä ole ketään kolmatta, Sanna oli vakuuttanut. — Me vain emme osaa enää olla yhdessä.
Minä olin uskonut häntä.
Sunnuntaina, jolloin lapset saivat kuulla asiasta, Mikko ei ollut paikalla.
Hänen piti tulla, mutta aamulla Sanna oli saanut viestin.
En pysty tänään. Kerro sinä. Puhun lasten kanssa huomenna.
Kun luin viestin Sannan puhelimesta, puristin hampaani yhteen.
— Hänen pitäisi olla tässä, sanoin.
— Minä tiedän.
— Tämä ei ole vain sinun vastuullasi.
Sanna katsoi ikkunasta ulos.
— Jos odotan Mikkoa, lapset saavat tietää vasta jouluna.
Niinpä istuimme keittiöön vähän ennen neljää. Ulkona marraskuun iltapäivä oli jo harmaa. Aino tuli huoneestaan villasukat jalassa ja puhelin kädessään. Eeli kantoi mukanaan puoliksi rakennettua Lego-autoa.
Sanna oli ostanut kaupasta korvapuusteja, mutta kukaan ei koskenut niihin.
— Meidän täytyy puhua yhdestä tärkeästä asiasta, hän aloitti.
Aino nosti katseensa.
— Te eroatte.
Sanna jäi tuijottamaan tytärtään.
— Mistä sinä…
— Äiti. Isi ei ole asunut täällä kunnolla enää kahteen kuukauteen.
— Me halusimme ensin olla varmoja.
— Te olitte varmoja jo ennen koulun alkua.
Sanna nielaisi.
— Ei aivan.
Aino kohautti olkapäitään ja katsoi veljeään.
— Sanoinhan minä.
Eeli ei vastannut. Hän asetti Lego-auton pöydälle, nousi ja käveli eteisen kautta omaan huoneeseensa.
Hetken luulimme, että hän oli loukkaantunut ja vetäytynyt pois.
Sitten hän palasi mukanaan sinikantinen koulukalenteri.
— Minä voin näyttää, hän sanoi.
Kalenterin ensimmäiset merkinnät olivat elokuulta.
Silloin Mikko asui vielä virallisesti kotona.
Elokuun kahdennentoista päivän kohdalla oli I. Seuraavana päivänä Ä. Sitten kaksi I:tä, kolme Ä:tä ja yksi kysymysmerkki.
— Minä merkitsin aina aamulla, kumpi oli ollut täällä yöllä, Eeli selitti. — Jos molemmat olivat, laitoin kaksi kirjainta. Jos en tiennyt, laitoin kysymysmerkin.
Sanna kumartui lähemmäs.
— Miksi sinä aloit tehdä tällaista?
Eeli katsoi häntä pitkään.
— Koska piti tietää, keneltä voi pyytää apua.
Kukaan ei sanonut mitään.
— Minkälaista apua? kysyin lopulta.
— Jos tulee paha uni. Tai jos alkaa oksettaa. Tai jos pitää saada allekirjoitus johonkin.
Hän käänsi sivua.
— Ja joskus isi sanoi, että hän tulee kotiin, mutta ei tullut. Sitten minä laitoin kysymysmerkin.
Sanna painoi kätensä suulleen.
Mutta poika ei ollut vielä valmis.
— Tässä on yksi väärä merkintä, hän sanoi ja osoitti syyskuun seitsemättätoista päivää. — Minä haluan tietää, pitääkö minun korjata se.
Juuri silloin näin, että kyseisen päivän kohdalla oli kaksi kirjainta, Ä ja I, vaikka Mikko oli Sannan mukaan jo muuttanut Hervantaan.
Eeli katsoi äitiään.
— Sinä sanoit, että isi oli silloin työmatkalla. Mutta hän oli täällä.
Sanna jähmettyi.
— Mistä sinä tiedät?
— Koska minä avasin hänelle oven. Sinä et herännyt.
Silloin Aino laski puhelimensa pöydälle.
— Eeli, älä.
Poika kääntyi sisareensa päin.
— Mutta sinähän sanoit, että nyt saa kertoa.
Ainon kasvot muuttuivat kalpeiksi.
Ymmärsin, ettei kalenteri ollut vain lapsen yritys saada arkeen järjestystä. Siihen liittyi jotakin, mistä sisarukset olivat puhuneet keskenään mutta mistä aikuiset eivät tienneet mitään.
📚 Mitä lapset olivat huomanneet jo kauan ennen vanhempiaan? Tarinan ratkaiseva jatko löytyy ensimmäisestä kommentista. 👇
Sanna käänsi katseensa tyttäreensä.
— Aino, mistä te olette sopineet?
— Ei mistään, Aino vastasi liian nopeasti.
Eeli avasi kalenterinsa viimeisen sivun. Sinne hän oli piirtänyt kaksi taloa. Toisen alle hän oli kirjoittanut meidän koti ja toisen alle isin koti. Talojen väliin kulki katkoviiva.
— Minä ajattelin, että jos te eroatte, minun pitää tietää, missä olen minäkin.
Sanna alkoi itkeä hiljaa.
— Kulta, sinun ei olisi tarvinnut miettiä sitä yksin.
— En minä miettinyt yksin. Aino auttoi.
Aino katsoi pöytää.
Kysyin Eeliltä, mitä hän tarkoitti sillä, että oli avannut isälleen oven.
— Silloin syyskuussa?
Poika nyökkäsi.
— Isi tuli joskus yöllä hakemaan tavaroita. Minä kuulin auton ja menin katsomaan. Se ei tiennyt, että minä olin hereillä.
— Miksi et herättänyt minua? Sanna kysyi.
— Isi sanoi, ettei saa. Että sinä tarvitset unta.
Sanna kuivasi silmiään.
— Se oli varmasti ihan tavallinen käynti.
Mutta Aino nosti yhtäkkiä päänsä.
— Ei ollut.
Hänen äänensä oli niin terävä, että Eeli säpsähti.
— Aino, Sanna sanoi varovasti.
— Ei se ollut tavallinen käynti. Isi kävi täällä monta kertaa. Ja kerran se pyysi minua olemaan kertomatta.
Sanna tuijotti tytärtään.
— Mitä se teki?
— En minä halua puhua siitä Eelin kuullen.
Eeli sulki kalenterinsa voimakkaasti.
— Aina sama juttu! Minä olen liian pieni kaikkeen, mutta silti minä joudun muistamaan kaiken!
Hänen äänensä särkyi viimeisten sanojen kohdalla.
Nousin pöydästä ja menin hänen viereensä.
— Sinä olet joutunut muistamaan aivan liikaa, sanoin.
Eeli katsoi minua epäluuloisesti.
— Saanko minä silti pitää kalenterin?
— Tietenkin.
— Vaikka siellä on vääriä merkintöjä?
— Saat pitää sen juuri sellaisena kuin se on.
Hän näytti helpottuneelta, mutta vain hetkeksi.
— Jos minä en olisi pitänyt kirjaa, kukaan ei uskoisi minua.
Se lause jäi soimaan päähäni.
Sanna vei Eelin olohuoneeseen ja laittoi hänelle lastenohjelman pyörimään. Poika istui sohvalle, mutta piti kalenteria sylissään.
Kun palasimme keittiöön, Aino seisoi ikkunan ääressä.
— Nyt te olette vihaisia minulle, hän sanoi.
— Emme ole, vastasin.
— Olette kohta.
Sanna istuutui.
— Kerro vain.
Aino hieroi hihansa reunaa.
— Isi on käynyt täällä öisin. Se sanoi, että sillä on lupa tulla, koska se omistaa puolet asunnosta.
— Mikko on saanut hakea tavaroitaan, Sanna sanoi. — Mutta hänen piti sopia siitä minun kanssani.
— No, ei se sopinut.
— Mitä hän haki?
Aino epäröi.
— Ensin tavallisia juttuja. Työkaluja, talvivaatteita. Sitten se alkoi ottaa mappeja työhuoneesta.
Sanna kurtisti kulmiaan.
— Mitä mappeja?
— Niitä, joissa oli pankkipapereita ja kaikkea.
Sanna nousi niin nopeasti, että tuoli kolahti lattiaan.
Hän meni pieneen työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin ollut Mikon etätyötila. Kuulimme laatikoiden avautuvan.
Hetken päästä hän palasi käsissään tyhjä muovitasku.
— Tässä oli meidän asuntolainapaperit.
— Isi sanoi, että se tarvitsee niitä pankkia varten, Aino selitti.
— Milloin?
— Syyskuussa. Sinä olit silloin työporukan kanssa illallisella.
Sanna hengitti syvään.
— Miksi hän pyysi sinua salaamaan sen?
Aino puri huultaan.
— Koska te olitte jo riidelleet siitä, että se halusi myydä asunnon. Se sanoi, ettei halua taas riitaa.
Sanna katsoi minua.
Tiesin, että heillä oli erimielisyyttä asunnosta. Sanna halusi jäädä lasten kanssa Vuorekseen, koska molempien koulu ja kaverit olivat lähellä. Mikko puolestaan halusi myydä asunnon nopeasti ja jakaa mahdollisen myyntivoiton.
Mutta asiakirjojen hakeminen salaa oli jotakin muuta.
— Tästä pitää puhua Mikon kanssa, sanoin.
Sanna pudisti päätään.
— Ei nyt. Ensin lapset.
Aino näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotakin.
— Mikä on? kysyin.
— Isi ei vain hakenut niitä papereita.
Sanna pysähtyi.
— Mitä sitten?
— Se otti myös sen vanhan vihreän kansion, jossa oli Eelin sairaalajuttuja.
Sanna meni aivan hiljaiseksi.
Tiesin kansion.
Eeli oli syntynyt keskosena Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hänen ensimmäiset viikkonsa olivat olleet vaikeita, ja Sanna oli säilyttänyt kaikki sairaalapaperit, neuvolakortit ja pienet valokuvat samassa kansiossa.
— Miksi ihmeessä Mikko olisi ottanut sen? kysyin.
— En tiedä, Aino vastasi. — Mutta se käski minua olemaan sanomatta mitään äidille.
Sanna ei enää istunut. Hän nojasi keittiötasoon molemmin käsin.
— Onko siinä kaikki?
Aino pudisti päätään.
— Ei.
— Mitä muuta?
Tyttö veti hitaasti henkeä.
— Isi kysyi minulta, haluaisinko minä asua sen kanssa.
Sanna sulki silmänsä.
— Milloin?
— Viikko sitten.
— Mitä vastasit?
— Sanoin, etten tiedä.
— Se on ihan hyväksyttävä vastaus.
Aino nyökkäsi, mutta hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
— Sitten se kysyi, haluaisiko Eeli tulla minun kanssani.
— Ja?
— Minä sanoin, että Eeli haluaa asua täällä, koska sen kaverit ovat täällä.
— Mitä isä sanoi?
Aino puristi nyrkkinsä.
— Se sanoi, ettei lapsilta voi kysyä kaikkea. Että joskus aikuiset joutuvat päättämään heidän parhaakseen.
Sanna nojasi tuolin selkänojaan.
— Hänellä ei ole oikeutta painostaa teitä.
Aino naurahti katkerasti.
— Mutta sinäkin sanoit minulle, että minun pitää olla reipas Eelin takia.
Sanna näytti siltä kuin häntä olisi lyöty.
— Milloin minä sanoin niin?
— Silloin kun isi lähti. Sinä sanoit, että minä olen jo iso ja ymmärrän.
— Minä tarkoitin…
— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitit. Mutta minä en halua olla koko ajan iso.
Kyyneleet valuivat Ainon poskille.
Sanna meni hänen luokseen ja kietoi kätensä tyttären ympärille.
Aino seisoi ensin jäykkänä. Sitten hän painoi kasvonsa äitinsä olkapäätä vasten ja alkoi itkeä niin voimakkaasti, että Eeli ilmestyi olohuoneen ovelle.
— Mikä sillä on?
— Ainoa itkettää, vastasin.
— Teidän takia?
Kukaan ei vastannut heti.
Eeli katsoi meitä kaikkia vuorotellen.
— Minä arvasin.
Sinä iltana jäin siskoni luo vielä lasten nukkumaanmenon jälkeen.
Aino vetäytyi huoneeseensa, mutta tuli pian takaisin kysymään, voisiko huomenna lähteä koulusta suoraan ystävänsä luokse. Sanna suostui.
Eeli pyysi minua lukemaan hänelle iltasadun, vaikka hän osasi lukea itse.
Valitsin kirjan, jossa pieni kettu eksyi metsään ja löysi lopulta kotiinsa.
Kun suljin kirjan, Eeli kysyi:
— Voiko ihmisellä olla kaksi kotia, jos toisessa ei ole omaa sänkyä?
— Voi, vastasin. — Mutta omasta sängystä kannattaa kyllä puhua isän kanssa.
— Entä jos toisessa kodissa ei saa olla surullinen?
Käännyin häntä kohti.
— Miksi siellä ei saisi olla surullinen?
— Isi sanoo, että sen luona pitää olla kivaa, koska me nähdään niin harvoin.
Istuin hetken hiljaa.
— Sinä saat olla surullinen missä tahansa.
Eeli nyökkäsi hitaasti.
— Hyvä. Koska minä olen joskus surullinen myös silloin, kun isi ostaa minulle jäätelön.
Kun menin takaisin keittiöön, Sanna istui pöydän ääressä puhelin kädessään.
— Mikko soitti, hän sanoi. — Se on tulossa tänne.
— Nytkö?
— Haluaa puhua.
Kello oli vähän yli yhdeksän.
Sanoin jääväni.
Mikko saapui kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Hänellä oli tummansininen toppatakki ja väsyneet kasvot. Hän näytti yllättyneeltä nähdessään minut.
— Ai, Leenakin on täällä.
— Olen, vastasin.
Sanna ei tarjonnut hänelle kahvia.
— Miksi kävit täällä öisin?
Mikko katsoi häntä hetken.
— Mitä?
— Lapset ovat kertoneet.
Hän riisui takkinsa hitaasti.
— Hain omia tavaroitani.
— Miksi et sopinut siitä kanssani?
— Koska jokaisesta pienestä asiasta tuli silloin riita.
— Miksi pyysit Ainoa salaamaan käyntisi?
Mikko vilkaisi minua.
— Pitääkö tämä keskustelu käydä yleisön edessä?
— Minä lähden, jos Sanna haluaa, sanoin.
— Jää, Sanna vastasi heti.
Mikko huokaisi.
— Minä en halunnut sotkea lapsia tähän.
— Mutta sotkit.
Hän ei vastannut.
Sanna laski vihreän kansion tyhjän paikan pöydälle.
— Miksi otit Eelin sairaalapaperit?
Mikko näytti aidosti yllättyneeltä.
— Minä en ottanut niitä.
— Aino näki.
— Aino on varmaan ymmärtänyt väärin.
— Älä tee tästä Ainon ongelmaa.
Mikko hieroi kasvojaan.
— Minä otin kansion, koska siellä oli minun vanhoja veropapereitani. Olen jo palauttanut sen.
— Missä se on?
— Autossa. Tai varastossa. En muista.
Sanna tuijotti häntä.
— Sinä et muista, missä poikamme sairaalapaperit ovat?
— Ei tämä nyt mikään rikosasia ole.
Sanat jäivät ilmaan.
Sanna ei korottanut ääntään.
— Sinä tulet huomenna lasten kanssa puhumaan. Et siitä, kumman luona he haluavat asua, vaan siitä, että ero ei ole heidän vastuullaan. Sen jälkeen sovimme kirjallisesti, miten lasten arki järjestetään.
Mikko istuutui.
— Olen yrittänyt sopia. Sinä et ole suostunut myymään asuntoa.
— Me emme puhu nyt asunnosta.
— Mutta asunto vaikuttaa kaikkeen.
— Ei lasten tarvitse ratkaista sitä.
Mikko vaikeni.
Sitten hän sanoi jotakin, joka muutti käsitykseni koko tilanteesta.
— Minä luulin, että Eeli haluaa minun luokseni.
Sanna kurtisti kulmiaan.
— Miksi?
— Koska se on tehnyt kalenterin. Se näytti sitä minulle pari viikkoa sitten.
Katsoin Mikkoa.
— Mitä hän sanoi?
— Että minun luonani on enemmän rauhaa.
Sanna käänsi katseensa minuun.
Muistin Eelin kysymyksen siitä, saako toisessa kodissa olla surullinen.
— Kysyitkö, mitä hän tarkoitti? sanoin.
Mikko näytti hämmentyneeltä.
— En oikeastaan.
— Silloin sinun kannattaa kysyä.
Seuraavana päivänä Mikko tuli sovitusti.
Minä en ollut paikalla, mutta Sanna soitti minulle illalla.
Hän kertoi, että keskustelu oli mennyt paremmin kuin hän oli odottanut. Mikko oli pyytänyt anteeksi, että oli jättänyt sunnuntain tapaamisen väliin. Hän oli myös luvannut, ettei enää kyselisi lapsilta, kumman vanhemman luona nämä haluaisivat asua, ennen kuin aikuiset olisivat keskustelleet järjestelyistä lastenvalvojan kanssa.
Eeli oli kuulemma istunut koko ajan kalenteri sylissään.
Lopuksi hän oli kysynyt:
— Voisitteko te päättää yhden asian heti?
Sanna ja Mikko olivat nyökänneet.
— Että joka sunnuntai minä tiedän, missä nukun seuraavalla viikolla.
He olivat luvanneet.
Mutta asia ei päättynyt siihen.
Kolme päivää myöhemmin Sanna soitti minulle kesken työpäivän.
Olin juuri palauttamassa kirjoja hyllyihin, kun puhelin alkoi väristä taskussani.
— Leena, hän sanoi. — Minä löysin sen vihreän kansion.
— Mistä?
— Eelin huoneesta.
— Oliko Mikko palauttanut sen?
— Ei. Eeli oli ottanut sen talteen.
Sanna kuulosti hengästyneeltä.
— Ja siellä oli jotakin, mitä minä en ole nähnyt koskaan.
Istuin kirjaston henkilökunnan taukohuoneeseen.
— Mitä?
— Kirje.
— Keneltä?
— Minulta Mikolle.
En ymmärtänyt.
— Sinultako?
— Se oli kirjoitettu silloin, kun Eeli syntyi. Tai oikeastaan minä olin kirjoittanut sen sairaalassa, mutta en koskaan antanut sitä Mikolle.
Muistin sen ajan. Eeli oli syntynyt raskausviikolla kolmekymmentäkaksi. Sanna oli ollut uupunut, peloissaan ja syyllisyyden vallassa, vaikka lääkärit olivat vakuuttaneet, ettei ennenaikainen synnytys ollut hänen vikansa.
— Mitä kirjeessä luki? kysyin.
Sanna oli hetken hiljaa.
— Että minä olin vihainen Mikolle, koska hän ei ollut sairaalassa sinä yönä.
Muistin myös sen.
Mikko oli ollut työkeikalla Porissa. Hänen puhelimensa akku oli loppunut. Hän oli ehtinyt sairaalaan vasta monta tuntia synnytyksen jälkeen.
Sanna oli puhunut siitä vuosia myöhemminkin.
— Minä kirjoitin, että jos Eeli ei selviä, en ehkä koskaan pysty antamaan sitä hänelle anteeksi.
Suljin silmäni.
— Sanna, sinä olit peloissasi.
— Niin. Mutta arvaa, mitä muuta siellä oli.
En vastannut.
— Eelin oma kirje.
Se oli kirjoitettu ruutupaperille, lyijykynällä. Eeli oli taitellut sen neljään osaan ja piilottanut vanhan sairaalakansion väliin.
Sanna luki sen minulle puhelimessa.
Äiti ja isi.
Minä tiedän, että te luulette minun haluavan valita, kumman luona olen. Mutta minä en halua valita. Minä haluan, että te ette enää riitele siitä, missä minä olen.
Minä olen laskenut öitä, koska joskus tuntuu, että te ette muista samoja asioita. Äiti sanoo, että isi ei ollut kotona. Isi sanoo, että oli. Minä ajattelin, että jos kirjoitan kaiken ylös, teidän ei tarvitse riidellä.
Minä en halua olla todistaja.
Minä haluan olla Eeli.
Kirjeen viimeinen lause oli kirjoitettu suuremmilla kirjaimilla kuin muut.
Puhelimen toisessa päässä Sanna itki.
En keksinyt mitään sanottavaa.
Mutta vasta seuraavana lauantaina ymmärsimme, miksi Eeli oli piilottanut kirjeen juuri sairaalakansioon.
Menin siskoni luo auttamaan varaston järjestämisessä. Sanna oli päättänyt siirtää Mikon jäljelle jääneet tavarat yhteen paikkaan, jotta tämä voisi hakea ne sovitusti.
Eeli tuli auttamaan meitä.
Hän kantoi eteiseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli vauvanvaatteita, ensimmäisiä piirustuksia ja pieni sininen villamyssy.
— Tämän minä haluan säilyttää, hän sanoi ja nosti myssyn laatikosta.
— Se oli sinulla sairaalassa, Sanna kertoi.
— Minä tiedän.
— Mistä sinä muistat sen?
Eeli katsoi äitiään kummissaan.
— En minä muista. Isi kertoi.
Sanna hymyili surullisesti.
— Vai niin.
Eeli pyöritteli myssyä käsissään.
— Isi sanoi, että silloin kun minä synnyin, te olitte molemmat tosi peloissanne.
— Olimme.
— Se sanoi myös, että sinä olit sille vihainen.
Sanna jäi paikoilleen.
— Niinkö?
— Niin. Ja että se ymmärsi sen vasta myöhemmin.
Poika katsoi meitä.
— Sen takia minä laitoin kirjeen sinne.
— Minkä takia? kysyin varovasti.
Eeli mietti hetken.
— Koska se kansio on täynnä asioita, jotka olivat joskus tosi vaikeita. Mutta sitten niistä tuli ihan tavallisia asioita. Minä ajattelin, että ehkä tämäkin voi joskus olla sellainen.
Sanna kyykistyi poikansa eteen.
— Sinä löysit siis minun vanhan kirjeeni?
— Löysin.
— Luitko sen?
Eeli nyökkäsi.
Sanna sulki silmänsä.
— Olen pahoillani. Se oli kirjoitettu silloin, kun olin hirveän peloissani.
— Ei se haittaa, Eeli sanoi. — Minä tiesin, että te ette eronneet silloin.
— Miten niin?
— Koska meillä oli monta hyvää vuotta sen jälkeen.
Sanna alkoi itkeä uudelleen, mutta tällä kertaa Eeli ei näyttänyt pelästyvän.
Hän painoi sinisen villamyssyn äitinsä käteen.
— Ehkä teillä voi olla hyviä vuosia vieläkin, vaikka ette asu samassa talossa.
Marraskuun lopulla Sanna ja Mikko kävivät lastenvalvojan luona sopimassa lasten asumisesta ja tapaamisista. He eivät päässeet kaikesta yhteisymmärrykseen ensimmäisellä kerralla, mutta sopivat väliaikaisesta järjestelystä, jossa lapset viettäisivät arkiyöt pääosin Vuoreksessa ja olisivat Mikon luona sovittuina viikonloppuina sekä yhtenä arki-iltana.
Mikko palautti vihreästä kansiosta puuttuneet paperit ja luovutti avaimensa Sannalle. He sopivat, ettei kumpikaan tulisi toisen kotiin ilmoittamatta.
Asunnon mahdollinen myynti jäi myöhempään keskusteluun.
Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun Sanna kertoi minulle puhelimessa lasten asioista puhumatta samalla Mikon tekemisistä.
Aino oli päässyt koulun kuvataidekerhoon. Eeli oli saanut jalkapalloharjoituksissa ensimmäisen maalinsa.
Ja Sanna itse oli alkanut käydä keskiviikkoisin uimahallissa.
Joulukuun puolivälissä poikkesin heidän luonaan viemässä piparkakkutaikinaa ja glögiä.
Keittiön seinällä oli uusi, suuri perhekalenteri. Siinä oli kahden vanhemman kanssa sovitut yöpymiset, harrastukset ja koulun tapahtumat. Värit olivat selkeät, ja molemmilla lapsilla oli mahdollisuus tarkistaa suunnitelma ilman, että heidän tarvitsi kysyä sitä erikseen.
Eeli istui pöydän ääressä ja teki matematiikan läksyjä.
Huomasin, ettei hänen sinistä koulukalenteriaan näkynyt missään.
— Etkö enää pidä omaa kirjaa? kysyin.
Hän pudisti päätään.
— En samalla tavalla.
— Miksi et?
— Koska nyt äiti ja isi kirjoittavat asiat itse.
Sitten hän avasi koulukalenterinsa ja näytti minulle joulukuun sivua.
Siellä ei enää ollut Ä-kirjaimia, I-kirjaimia eikä kysymysmerkkejä.
Sen sijaan hän oli merkinnyt yhden päivän kohdalle Ainon konsertti, toisen kohdalle pikkujoulut ja kolmannen kohdalle lumiukko, jos tulee lunta.
Jouluaaton kohdalla oli pieni piirros kahdesta talosta, joiden välille oli piirretty polku.
— Tuossa on meidän joulu, Eeli sanoi.
— Näyttää hyvältä.
— Niin. Minä menen aattona isin luo ja joulupäivänä tänne.
Hän sulki kalenterin, mutta avasi sen vielä kerran.
— Leena-täti?
— No?
— Saanko kysyä yhden jutun?
— Tietenkin.
— Kun sinä erosit, laskitko sinäkin aluksi öitä?
Kysymys yllätti minut.
Olin eronnut kuusi vuotta aikaisemmin. Minulla ei ollut lapsia. Silti muistin tarkasti ne ensimmäiset kuukaudet, jolloin heräsin aamuyöllä kuuntelemaan hiljaista asuntoa.
— Laskin, vastasin lopulta. — Mutta vähän eri tavalla.
— Miten?
— Laskin, montako yötä olin nukkunut huonosti. Ja odotin, että joskus tulisi yö, jolloin en enää heräisi miettimään kaikkea.
Eeli nyökkäsi vakavana.
— Tuliko sellainen?
— Tuli.
— Milloin?
Hymyilin.
— En muista tarkkaa päivää.
Poika mietti vastaustani hetken.
— Sitten se oli varmaan hyvä päivä.
Sanna seisoi tiskialtaan luona ja kuunteli meitä. Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta hän hymyili.
Myöhemmin, kun Eeli oli mennyt huoneeseensa, hän kertoi minulle jotakin, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt.
Mikko oli pyytänyt nähdä pojan vanhan kalenterin. Ei riidelläkseen merkinnöistä eikä todistaakseen, että Sanna oli väärässä.
Hän oli halunnut nähdä ne kysymysmerkit.
Eeli oli näyttänyt ne.
Mikko oli istunut pitkään hiljaa ja kysynyt lopulta:
— Oliko sinulla noin monta yötä, jolloin et tiennyt, tuleeko isi kotiin?
Eeli oli vastannut:
— Oli. Mutta nyt minä tiedän.
Mikko oli itkenyt poikansa nähden ensimmäistä kertaa.
Sanna kertoi, että Eeli oli mennyt aivan hämilleen. Sitten hän oli noussut, hakenut keittiöstä nenäliinapaketin ja laskenut sen isänsä eteen.
— Isi, poika oli sanonut, — sinun ei tarvitse enää selittää niitä vanhoja päiviä. Kirjoitetaan vain uudet oikein.
Kun lähdin sinä iltana Vuoreksesta, ulkona satoi ensimmäistä kunnollista lunta. Autoni tuulilasi oli valkoinen, ja parkkipaikan valot heijastuivat hiljalleen maahan laskeutuvista hiutaleista.
Ennen kuin käynnistin moottorin, katsoin vielä siskoni keittiön ikkunaan.
Näin Sannan, Ainon ja Eelin istumassa pöydän ääressä. He kaulitsivat piparkakkutaikinaa. Eeli näytti selittävän jotakin innokkaasti, ja Aino nauroi.
Heitä oli kolme, ei enää neljä.
Silti siinä ikkunassa ei näkynyt perhettä, joka olisi lakannut olemasta.
Näkyi perhe, joka opetteli elämään uudella tavalla.
Ja silloin ymmärsin jotakin, mitä Eelin koulukalenteri oli yrittänyt kertoa meille alusta asti.
Lapsi ei ollut laskenut öitä siksi, että halusi selvittää, kumpi vanhemmista oli oikeassa.
Hän oli laskenut niitä siksi, että joku aikuinen olisi vihdoin huomannut, kuinka epävarmaksi hänen maailmansa oli muuttunut.
Kun aikuiset lopulta ottivat vastuun omista päätöksistään, yhdeksänvuotias poika sai takaisin jotakin, mitä yksikään kalenteri ei voinut hänelle antaa.
Oikeuden olla lapsi.
Ja ehkä kaikkein koskettavinta oli se, ettei hän enää tarvinnut tarkkaa päivämäärää todistaakseen, milloin asiat olivat alkaneet muuttua paremmiksi.