— Jos koskette siihen oksaan, minä soitan poliisit!
Naapurini Leena Koskinen seisoi kumisaappaissaan keskellä pihaani, vaikka oli vasta puoli kahdeksan aamulla. Hänen kirkkaanpunainen sadetakkinsa oli auki, hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja kädet tärisivät niin, että kahvimuki läikkyi nurmikolle.
Pihalla seisoi kaksi arboristia, joiden oli tarkoitus kaataa vanha omenapuu. Toinen heistä piti moottorisahaa kädessään. Toinen katseli vuorotellen minua ja naapuria ilmeellä, joka kertoi hänen nähneen työurallaan monenlaista mutta toivoneen tästä päivästä tavallista.
— Leena, sanoin mahdollisimman rauhallisesti. — Me olemme käyneet tämän läpi jo kolme kertaa. Puu on huonokuntoinen. Sen juuret nostavat pihalaattoja, ja yksi iso oksa roikkuu autotallini katon päällä.
— Mutta sitä oksaa ei saa sahata.
Hän osoitti pitkää, vinoa oksaa, joka kasvoi lähes vaakasuoraan naapurin pihan suuntaan.
— Miksi juuri sitä? kysyin.
Leena katsoi minua pitkään.
— Koska isäsi ei olisi antanut sinun tehdä tätä.
Se oli ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun hän mainitsi isäni.
Ja juuri siksi hänen sanansa saivat minut suuttumaan enemmän kuin yksikään aiempi riitamme.
Olin muuttanut takaisin lapsuudenkotiini Hämeenlinnaan edellisenä keväänä. Isäni, Matti Laaksonen, oli kuollut tammikuussa seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä. Äitini oli lähtenyt jo paljon aikaisemmin, joten pieni rintamamiestalo puutarhoineen oli jäänyt minulle.
Olin neljäkymmentäkaksi, eronnut ja kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Työskentelin taloushallinnon asiantuntijana etänä, ja talo tuntui aluksi mahdollisuudelta aloittaa uudelleen.
Kunnes aloin korjata sitä.
Ensimmäisenä keväänä löytyi kosteusvaurio eteisen seinästä. Sitten lämminvesivaraaja hajosi. Kesällä autotallin katto alkoi vuotaa. Syksyllä huomasin, että vanhan omenapuun paksu juuri oli nostanut pihakiveystä lähes kymmenen senttiä.
Puu oli ollut siinä niin kauan kuin muistin.
Sen runko oli vino, kuori halkeillut ja yksi haara lähes ontto. Se kasvoi aivan kahden tontin rajalla, ja sen latvus levittäytyi molempien pihojen ylle.
Lapsena olin kiipeillyt siinä serkkujeni kanssa. Isä oli rakentanut alimmalle oksalle puisen keinun, jonka köydet hän tarkisti joka kevät.
Mutta nyt keinu oli poissa, ja puusta oli tullut ongelma.
Ensimmäisen kerran puhuin Leenalle kaatamisesta toukokuussa.
Hän seisoi pensasaidan toisella puolella ja kitki rikkaruohoja.
— Ajattelin tilata puun kuntotarkastuksen, sanoin.
Leena lakkasi kitkemästä.
— Minkä puun?
— Omenapuun. Se alkaa olla vaarallinen.
— Se ei ole vaarallinen. Se on vanha.
— Vanha puu voi olla vaarallinen.
— Sinun isäsi ei koskaan valittanut siitä.
Tämä lause toistui myöhemmin jokaisessa keskustelussamme.
Sinun isäsi ei koskaan valittanut.
Sinun isäsi ymmärsi puutarhan päälle.
Sinun isäsi piti siitä puusta.
Lopulta vastasin kerran:
— Isä ei myöskään joutunut maksamaan neljää tuhatta euroa autotallin korjauksesta.
Leena ei sanonut mitään. Hän meni sisälle ja sulki terassin oven tavallista kovempaa.
Kesäkuussa tilasin arboristin arvioimaan puun kuntoa. Raportin mukaan rungossa oli lahovaurioita ja suuri haaraliitos oli heikentynyt. Suosituksena oli huonokuntoisten osien poistaminen ja latvuksen huomattava keventäminen tai koko puun poistaminen, mikäli riittävää turvallisuutta ei saataisi muuten varmistettua.
Koska puu sijaitsi aivan rajalla, asiaa ei voinut ratkaista vain minun päätökselläni. Tilasin vanhojen rajamerkkien tarkistuksen, ja lopulta kävi ilmi, että runko kasvoi kokonaan omalla puolellani, vaikka osa juurista ja oksista ulottui Leenan tontille.
Lähetin Leenalle raportin.
Hän palautti sen postilaatikkooni kirjekuoressa, johon oli kirjoittanut:
”En hyväksy.”
Sen jälkeen keskustelumme muuttuivat.
Kun leikkasin pensasaitaa, Leena ilmestyi ikkunaan. Kun mittasin autotallin vieressä olevaa maata, hän tuli kysymään, mitä oikein suunnittelin. Kerran hän syytti minua siitä, että halusin kaataa puun vain saadakseni enemmän auringonvaloa terassille.
— Ehkä haluankin valoa, vastasin. — Saanko minä pitää omasta pihastani huolta?
— Saat, kunhan et hävitä kaikkea, mitä täällä oli ennen sinua.
Lause jäi vaivaamaan minua.
Olinhan minäkin ollut siellä ennen. Kolmekymmentä ensimmäistä elinvuottani olin viettänyt enemmän tai vähemmän siinä talossa.
Silti Leena puhui minulle kuin olisin vieras, joka oli tullut tuhoamaan naapuruston historiaa.
Elokuussa myrsky katkaisi puusta suuren oksan. Se putosi autotallin viereen, vain puolen metrin päähän paikasta, jossa poikani Eetu säilytti polkupyöräänsä.
Sinä iltana päätin, että asia olisi saatava ratkaistua ennen talvea.
Kävin Leenan ovella ja kerroin tapahtuneesta.
Hän kuunteli hiljaa.
— Entä jos se olisi osunut Eetuun? kysyin.
Leenan kasvot muuttuivat.
— Ei saa sanoa noin.
— Mutta se olisi voinut.
— Minä tiedän.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän myönsi mitään.
Luulin, että olimme vihdoin pääsemässä yhteisymmärrykseen.
Seuraavana aamuna hän kuitenkin lähetti minulle tekstiviestin, jossa ilmoitti vastustavansa puun kaatamista edelleen.
Olin niin turhautunut, että itkin keittiössä.
Tyttäreni Aino, kuusitoistavuotias ja minua huomattavasti suorapuheisempi, katseli minua aamupalapöydästä.
— Äiti, mikset kysy, mikä sitä oikeasti vaivaa?
— Minä olen kysynyt.
— Et sinä ole. Olet vain selittänyt, miksi puu pitää kaataa.
— Koska se pitää kaataa!
Aino kohautti hartioitaan.
— No, sitten te molemmat vain huudatte toisillenne.
Se ärsytti minua, koska tiesin hänen olevan osittain oikeassa.
Syyskuun alussa sovimme lopulta Leenan kanssa kirjallisesti, että vaurioituneet oksat poistettaisiin ja puun turvallisuus arvioitaisiin vielä työn aikana. Jos puuta ei voitaisi säilyttää turvallisena, se kaadettaisiin. Leena allekirjoitti paperin vasta pitkän keskustelun jälkeen.
Luulin asian olevan loppuun käsitelty.
Sitten koitti lokakuinen keskiviikko, jolloin työmiehet ajoivat pihaan.
Ja Leena seisoi edessäni huutamassa, ettei yhtä tiettyä oksaa saanut koskea.
— Selitä nyt viimeinkin, mitä siinä oksassa on niin erityistä, sanoin.
Hän puristi kahvimukia molemmin käsin.
— Sinun isäsi poimi siitä omenoita meidän Joonakselle.
Nimi pysäytti minut.
Joonas Koskinen.
Muistin hänet pitkänä, hiljaisena poikana, joka oli minua noin seitsemän vuotta nuorempi. Hän oli ajanut sinisellä polkupyörällä ja rakentanut kavereidensa kanssa lumilinnoja tien päähän.
Sitten hän oli kadonnut näkyvistä.
Olin jo muuttanut Tampereelle opiskelemaan, enkä tiennyt hänen elämästään juuri mitään.
— Mitä Joonakselle kuuluu? kysyin.
Leena katsoi maahan.
— Hän on nykyään kolmekymmentäviisi.
— Tiedän suunnilleen. Mutta mitä omenilla on tekemistä tämän kanssa?
Leena nosti katseensa.
— Joonas oli neljätoistavuotias, kun hänelle tehtiin ensimmäinen iso selkäleikkaus. Sen jälkeen hän joutui olemaan pitkään sairaalassa ja sitten kotona toipumassa. Hän ei pystynyt edes kävelemään kunnolla pihan poikki.
En ollut kuullut tästä.
— Isäsi tiesi, Leena jatkoi. — Hän kävi silloin tällöin meidän ovella. Aluksi hän toi kauppakassin tai lapioi portaat lumesta. Syksyllä hän alkoi tuoda omenoita.
— Isä vei omenoita monille naapureille.
— Ei tällä tavalla.
Leena hengitti syvään.
— Joonas ei suostunut lähtemään kuntoutukseen muutaman huonon kokemuksen jälkeen. Hän oli vihainen koko maailmalle. Eräänä päivänä isäsi tuli käymään, osoitti ikkunasta sitä oksaa ja sanoi Joonakselle, että siellä kasvoi omena, jonka hän saisi poimia itse, kun pääsisi taas kunnolla jaloilleen.
Katsoin oksaa.
Se ulottui lähelle Leenan keittiön ikkunaa.
— Joonas alkoi harjoitella kävelemistä, Leena sanoi hiljaa. — Ensin eteiseen. Sitten terassille. Lopulta aidan viereen. Isäsi piti sen oksan alhaalla tukikepin avulla, jotta poika yltäisi siihen.
Tunsin kurkussani jotakin epämiellyttävää.
Mutta sitten Leena sanoi lauseen, jota en osannut odottaa.
— Eikä siinä ollut kaikki. Isäsi pyysi minua lupaamaan, etten kertoisi sinulle, mitä tapahtui sinä syksynä, kun Joonas täytti viisitoista.
📬 Se, mitä Leena oli luvannut isälleni salata, paljastuu ensimmäisessä kommentissa. 👇
— Miksi isä olisi pyytänyt sinua salaamaan jotakin minulta? kysyin.
Leena katsahti työmiehiin.
— Voisimmeko mennä sisälle?
Halusin vastata, ettei nyt ollut sopiva hetki, mutta hänen ilmeensä sai minut nyökkäämään.
Pyysin arboristeja pitämään kahvitauon. Vanhempi heistä, Sami, sanoi voivansa sillä välin tarkistaa rungon ja ottaa valokuvia lahovauriosta.
Menimme Leenan keittiöön.
En ollut käynyt siellä kahteenkymmeneen vuoteen.
Kaikki näytti pienemmältä kuin muistissani. Ikkunalla oli pelargonioita, seinällä vanha kello ja pöydällä sinivalkoinen Marimekon vahakangas. Kahvinkeitin porisi, ja jääkaapin ovessa oli lapsen piirtämä kuva omenapuusta.
Leena avasi yläkaapin ja otti esiin metallisen keksirasian.
Sen kannessa oli haalistuneita joulutonttuja.
— Tämä pitäisi oikeastaan antaa sinulle, hän sanoi.
Rasiassa oli vanhoja valokuvia, postikortteja ja ruutuvihko.
Ensimmäisessä kuvassa isäni seisoi omenapuun vieressä vihreässä villapaidassa. Hän piti kädessään pitkää puukeppiä, jonka päähän oli kiinnitetty pieni kangaspussi.
Vieressä seisoi kalpea teini-ikäinen poika kyynärsauvojen varassa.
Joonas.
Hänen kasvoillaan oli valtava hymy.
— Tuo oli ensimmäinen omena, jonka hän poimi itse leikkauksen jälkeen, Leena sanoi.
Selasin kuvia eteenpäin.
Seuraavissa Joonas seisoi jo ilman sauvoja. Yhdessä kuvassa hän istui isäni kanssa pihapöydän ääressä ja näytti hänelle jotakin paperilta.
— Mikä tämä on? kysyin.
Leena istuutui.
— Joonas alkoi tehdä piirustuksia. Hän ei voinut harrastaa jääkiekkoa kuten ennen, ja hän masentui. Matti huomasi, että poika osasi piirtää taloja. Hän alkoi tuoda vanhoja rakentamisen oppaita ja pyysi Joonasta suunnittelemaan hänelle uuden omenavaraston.
Hymyilin tahtomattani.
Isä oli ollut kirvesmies. Hän oli aina uskonut, että ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, jos joku antaa hänelle oikeat työkalut.
— Mutta miksi tämä piti salata minulta?
Leena ei vastannut heti.
Hän otti rasiasta taitellun paperin.
Se oli vanha kirje, jonka käsialan tunnistin välittömästi.
Isäni kirjoitti aina vähän oikealle kallistuvilla, suurilla kirjaimilla.
Paperin yläreunassa oli päivämäärä: 18. lokakuuta 2006.
Leena työnsi kirjeen minulle.
Siinä luki:
”Leena, jos Laura joskus kysyy, miksi minä käytän niin paljon aikaa Joonaksen kanssa, älä anna hänen ajatella, että minä pidän häntä tärkeämpänä kuin omaa tytärtäni. Minulla on ollut vaikeuksia puhua Lauralle viime aikoina. Minä en vain osaa korjata meidän välejämme. Joonaksen kanssa minun on helpompi olla hyödyksi, koska hän tarvitsee konkreettista apua. Se ei tarkoita, että olisin lakannut kaipaamasta tytärtäni.”
Luin rivit kahdesti.
Vuonna 2006 olin kaksikymmentäkaksivuotias.
Olin juuri keskeyttänyt opintoni, muuttanut poikaystäväni kanssa yhteen ja riidellyt isän kanssa niin pahasti, ettemme puhuneet toisillemme lähes puoleen vuoteen.
Isä oli sanonut, että tein elämässäni liian kiireisiä päätöksiä.
Minä olin huutanut, ettei hänellä ollut oikeutta määräillä minua.
Muistin, kuinka hän seisoi eteisessä ja piti kädessään kirjekuorta, jota yritti ojentaa minulle.
Luulin hänen tuovan rahaa saadakseen minut muuttamaan mieleni.
En ottanut sitä vastaan.
Vuosia myöhemmin sovimme riitamme, mutta emme koskaan puhuneet siitä kunnolla.
— Hän puhui sinusta usein, Leena sanoi.
— Isä?
— Niin. Hän kertoi, että olit saanut uuden työpaikan. Että olit ostanut ensimmäisen auton. Että odotit lasta.
Pyyhkäisin silmäkulmaani.
— Miksei hän sanonut minulle mitään näistä?
— Ehkä hän ei osannut.
Leena otti seuraavan valokuvan.
Siinä isä ja Joonas rakensivat jotakin autotallissa.
— Joonas kertoi hänelle, että aikoo hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan rakennustekniikkaa. Hän sanoi, että halusi suunnitella taloja, joissa myös liikuntarajoitteisten olisi helppo asua. Isäsi oli siitä valtavan ylpeä.
— Pääsikö hän kouluun?
— Pääsi. Valmistui rakennusinsinööriksi.
Katsoin jääkaapin ovessa olevaa piirustusta.
Se oli lapsen tekemä, ei Joonaksen.
— Onko hänellä lapsia?
Leena hymyili ensimmäistä kertaa sinä aamuna.
— Kaksi. Tyttö on kuusi ja poika kolme.
Olin hetken hiljaa.
— Miksei hän ole koskaan käynyt täällä silloin, kun minä olen ollut paikalla?
Leenan hymy katosi.
— Hän käy harvoin. Asuu Jyväskylässä. Ja viime vuosina hänellä on ollut omia terveysmurheitaan.
Sana terveysmurheita jäi ilmaan.
— Onko selkä taas huonossa kunnossa?
— On ollut. Ei samalla tavalla kuin nuorena, mutta kipuja tulee. Hänellä tehtiin viime vuonna uusi toimenpide. Hän pärjää, mutta kuntoutuminen on vienyt aikaa.
Silloin ymmärsin Leenan reaktion.
Kyse ei ollut vain puusta.
Se oli hänelle muisto ajasta, jolloin hän oli pelännyt menettävänsä poikansa.
Ja nyt sama poika kävi jälleen läpi vaikeaa vaihetta.
— Tiedän, ettei puu voi jäädä vaaralliseksi, Leena sanoi hiljaa. — En ole niin tyhmä kuin ehkä luulet.
— En minä niin ajattele.
— Kyllä sinä ajattelit vielä eilen.
En voinut kiistää sitä.
— Minä vain halusin, että yksi oksa säästyisi. Joonas sanoi viime viikolla puhelimessa, että hän haluaisi tuoda lapsensa tänne ensi syksynä poimimaan omenoita samasta puusta, josta Matti opetti hänet poimimaan.
Katselin ikkunasta pihaa.
Sami tutki runkoa ja hänen työparinsa nosti kaarnaa varovasti pienellä työkalulla.
— Leena, sanoin lopulta. — Entä jos sitä oksaa ei voi turvallisesti säästää?
Leena sulki keksirasian.
— Sitten minä en tiedä.
Palasin pihalle.
Sami näytti minulle kuvia puun rungosta. Lahoa oli enemmän kuin kesällä oli arvioitu. Erityisesti yksi haaraliitos oli pahasti vaurioitunut.
— Tätä päähaaraa ei voi jättää tuollaiseksi, hän sanoi. — Kyllä siitä on ajan kysymys, milloin se pettää. En suosittelisi säästämään koko puuta.
— Entä tuo naapurin puolelle kasvava oksa?
Sami seurasi katsettani.
— Se on samassa vaurioituneessa rakenteessa. Ei sitä voi jättää yksinään.
Nyökkäsin.
— Onko mitään muuta vaihtoehtoa?
— Voimme ottaa vartteita terveistä vuosikasvaimista. Niistä voidaan kasvattaa saman lajikkeen uusia puita, jos varttaminen onnistuu.
Ajatus tuntui ensin liian pieneltä.
Leena halusi kokonaisen oksan.
Mitä hyötyä olisi muutamasta ohuesta oksanpätkästä?
Mutta sitten muistin isän.
Hän oli aina sanonut, ettei kaikkea vanhaa voi säilyttää sellaisenaan. Joskus piti tehdä uusi osa, jotta rakennus voisi jatkaa elämäänsä.
Pyysin Samia odottamaan.
Menin takaisin Leenan luo ja kerroin vaihtoehdosta.
— Ei se ole sama puu, hän sanoi.
— Ei. Mutta sen jatkaja voisi olla.
Leena katsoi minua epäillen.
— Entä jos se ei onnistu?
— Sitten yritämme uudelleen, jos saamme vielä materiaalia. Ja voimme samalla ottaa talteen puuta muistoesinettä varten.
Hän mietti pitkään.
Lopulta hän nyökkäsi.
— Haluan, että Joonas saa yhden vartteen.
— Totta kai.
Sinä päivänä omenapuu kaadettiin.
Leena seisoi aidan vieressä, kun runko laskettiin maahan osissa. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat niin vakavat, etten uskaltanut sanoa mitään.
Kun viimeinen iso pala oli nostettu pois, Sami toi minulle pienen laatikon.
Siinä oli huolellisesti pakattuja oksia, jotka oli tarkoitus toimittaa vartettaviksi.
Lisäksi hän oli leikannut rungosta pyöreän, noin kolmen sentin paksuisen puukiekon.
— Tästä voi tehdä jotakin, hän sanoi.
Annoin puukiekon Leenalle.
Hän pyöritteli sitä käsissään.
— Tiedätkö, mitä isäsi sanoi ensimmäisenä syksynä Joonakselle?
Pudistin päätäni.
— Hän sanoi, ettei omenaa kannata repiä väkisin. Sitä pitää nostaa vähän ja kiertää. Jos se on valmis, se irtoaa.
Leena hymyili surullisesti.
— Joonas suuttui ja sanoi, ettei hänellä ole voimia mihinkään kiertämiseen. Matti vastasi, ettei kaikkea tarvitse saada valmiiksi samana päivänä.
Katsoin paljasta kohtaa pihalla.
Se näytti valtavan suurelta.
Illalla soitin Joonakselle.
Leena oli antanut minulle hänen numeronsa.
Hän vastasi kolmannen soiton jälkeen.
— Joonas Koskinen.
— Hei. Täällä Laura Laaksonen. Matin tytär.
Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.
— Laura? No hei. Onpa pitkä aika.
Kerroin puusta.
Kerroin lahovauriosta, vartteista ja siitä, että halusin antaa hänelle yhden uuden puun, jos varttaminen onnistuisi.
Joonas kuunteli hiljaa.
— Äiti varmaan hermostui aika pahasti, hän sanoi lopulta.
— Aika pahasti.
Hän huokaisi.
— Se puu merkitsi hänelle paljon.
— Tiedän nyt miksi.
— Et ehkä ihan kaikkea.
Jähmetyin.
— Mitä tarkoitat?
Joonas epäröi.
— Matti kävi minun luonani vielä myöhemminkin. Opiskeluaikana ja sen jälkeen. Hän auttoi minua rakentamaan ensimmäisen omakotitaloni terassin. Mutta hän teki yhden asian, josta en ole puhunut äidilleni kunnolla.
Käteni kiristyi puhelimen ympärille.
— Minkä asian?
— Kun pääsin ensimmäiseen työpaikkaani, Matti antoi minulle vanhan työkalupakkinsa. Sen punaisen metallisen, muistatko?
Muistin.
Isä oli säilyttänyt siinä parhaita käsityökalujaan. Lapsena olin saanut avata laatikot vain hänen luvallaan.
— Muistan.
— Hän sanoi, että saan sen, jos lupaan joskus auttaa jotakuta samalla tavalla kuin hän auttoi minua.
— Ja autoitko?
— Yritin.
Hän naurahti.
— Minä olin silloin aika nuori ja ajattelin, että se tarkoittaa talkootöitä tai jonkun aidan korjaamista. Mutta viime vuonna ymmärsin sen vähän eri tavalla.
Joonas kertoi, että hänen työpaikallaan oli harjoittelijana nuori nainen, joka oli joutunut vakavaan liikenneonnettomuuteen ja liikkui pyörätuolilla. Hän oli opiskellut suunnittelua, mutta useampi työnantaja oli epäillyt hänen kykyään osallistua työmaakäynteihin.
Joonas oli ottanut asian puheeksi esimiehensä kanssa.
He olivat muuttaneet osan työjärjestelyistä ja hankkineet sopivat välineet, jotta harjoittelija pääsi osallistumaan projekteihin.
— Hän sai vakituisen työpaikan keväällä, Joonas sanoi. — Ja minä ajattelin silloin Mattia.
En tiennyt, mitä sanoa.
— Mutta siksi minä oikeastaan kysyisin sinulta jotakin, Joonas jatkoi. — Onko isäsi työkalupakki sinulla?
— On varmaan. Autotallissa.
— Saisinko tuoda sen sinulle takaisin?
— Miksi? Isä antoi sen sinulle.
— Koska siellä on jotakin, mikä kuuluu sinulle.
Seuraavana lauantaina Joonas ajoi Jyväskylästä Hämeenlinnaan vaimonsa ja lastensa kanssa.
Hän oli edelleen pitkä, mutta liikkui hieman jäykästi. Hänen kolmevuotias poikansa piti tiukasti kiinni isänsä takinhelmasta, ja kuusivuotias tytär kantoi sylissään pehmokettua.
Leena tuli pihalle heti kuultuaan auton äänen.
Hän halasi poikaansa pitkään.
Me joimme kahvit minun keittiössäni. Olin leiponut korvapuusteja, ja Leena toi mukanaan mustikkapiirakan. Lapset söivät ensin pullat ja lähtivät sitten Eetun kanssa tutkimaan pihaa.
Joonas laski pöydälle vanhan punaisen työkalupakin.
Tunnistin sen heti.
Metallissa oli samoja naarmuja kuin lapsuudessani. Kannessa oli valkoinen maalitahra.
— Matti pyysi minua säilyttämään tämän, Joonas sanoi. — Hän antoi työkalut käyttööni, mutta laatikon pohjalla oli erillinen lokero.
Hän avasi kannen ja nosti ylimmän työkalutason pois.
Sen alta löytyi pieni vanerilevy, jonka kulmaan oli porattu sormelle sopiva reikä.
Joonas nosti levyn.
Sen alla oli litteä pahvikuori.
Kuoren päälle isä oli kirjoittanut:
”Lauralle, sitten kun hän tarvitsee tämän.”
En saanut heti henkeä.
— Mikset ole tuonut sitä aikaisemmin? kysyin.
Joonas katsoi minua vakavasti.
— Matti sanoi, ettei kuorta saa antaa sinulle ennen kuin hän itse pyytää tai kun hän on kuollut. Kun hän kuoli, minä olin juuri toipumassa leikkauksesta. Sitten elämä meni eteenpäin, ja minä… Minä en oikein tiennyt, miten ottaa yhteyttä. Olen pahoillani.
— Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.
Avasin kuoren.
Siellä ei ollut rahaa, ei testamenttia eikä mitään salattuun omaisuuteen liittyvää.
Siellä oli piirustus.
Vanha, huolellisesti viivoittimella tehty talon pohjapiirros.
Tunnistin heti lapsuudenkotini.
Isä oli merkinnyt siihen eteisen levennyksen, uuden kylpyhuoneen ja portaille rakennettavan loivan luiskan.
Piirustuksen toisella puolella oli kirje.
”Laura,
sinä sanoit kerran, ettet halua jäädä tähän taloon, koska täällä kaikki muistuttaa sinua minun säännöistäni.
Minä en silloin osannut vastata.
Ajattelin myöhemmin, että ehkä minun olisi pitänyt tehdä talosta paikka, jossa sinulla olisi enemmän tilaa omille päätöksillesi.
Tämä piirustus on yksi ajatus. Ei velvollisuus.
Jos joskus haluat asua täällä, muuta kaikki, mikä tuntuu väärältä. Pura seiniä, vaihda värit ja istuta uusia puita.
Koti ei ole museo.
Minä olen vain toivonut, että sinulla olisi paikka, johon voit tulla silloin, kun elämä käy raskaaksi.
Isä.”
Kirje oli päivätty marraskuussa 2006.
Samana vuonna, jolloin olimme riidelleet.
Pidin paperia käsissäni enkä pystynyt puhumaan.
Joonas nousi hiljaa ja meni olohuoneeseen lasten luo.
Leena jäi pöytään.
— Matti ei koskaan näyttänyt minulle tuota kirjettä, hän sanoi. — Mutta hän puhui joskus siitä, että halusi tehdä talosta sinulle helpomman.
Katselin pohjapiirrosta.
Siinä oli myös pieni merkintä eteisen viereen: ”Tilaa lastenvaunuille.”
Vuonna 2006 minulla ei ollut lapsia.
Isä oli siis jo silloin kuvitellut tulevaisuuden, jossa minulla olisi oma perhe ja jossa voisin palata kotiin ilman, että meidän vanha riitamme seuraisi ovesta sisään.
En ollut tiennyt sitä.
Olin pitänyt häntä jääräpäisenä miehenä, joka halusi minun elävän hänen suunnitelmiensa mukaan.
Ehkä hän olikin vain ihminen, joka ei osannut sanoa oikeita asioita oikealla hetkellä.
Iltapäivällä kävelimme kaikki pihalle.
Joonaksen tytär pysähtyi kohtaan, jossa omenapuu oli kasvanut.
— Äiti sanoi, että täällä oli iso puu, tyttö totesi.
— Oli, vastasin.
— Miksi se otettiin pois?
Kyykistyin hänen tasolleen.
— Se oli tullut niin vanhaksi, ettei se ollut enää turvallinen.
Tyttö mietti hetken.
— Tuleeko siihen uusi?
— Toivottavasti.
Joonas kosketti kevyesti tyttärensä olkapäätä.
— Tiedätkö, minä opin kävelemään uudestaan tuon puun luona.
Tyttö katsoi isäänsä hämmästyneenä.
— Etkö sinä osannut kävellä?
— Jonkin aikaa se oli vaikeaa.
— Kuka opetti?
Joonas katsoi minua.
— Yksi Matin-niminen mies auttoi minua harjoittelemaan.
Tyttö mietti asiaa ja kysyi sitten:
— Oliko hän sinun vaarisi?
Joonas hymyili.
— Ei. Mutta hän oli minulle tärkeä.
Marraskuussa saimme tiedon, että ensimmäiset vartteet olivat lähteneet onnistuneesti kasvuun perusrungoissa. Niitä piti vielä kasvattaa ennen kuin ne olisivat istutettavissa pihaan.
Leena soitti minulle heti kuultuaan uutisen.
— Laura, minä ajattelin yhtä asiaa.
— Mitä?
— Kun uusi puu istutetaan, voitaisiinko se laittaa vähän kauemmas rajasta?
Nauroin ääneen.
— Leena, sinäkö ehdotat sitä?
— Niin. Ei sitten tarvitse riidellä taas kolmenkymmenen vuoden päästä.
Sovimme, että toinen taimista istutettaisiin minun pihalleni ja toinen Leenan puolelle, jos molemmat jatkaisivat kasvuaan hyvin. Joonakselle oli varattu kolmas.
Talven aikana aloin myös tutkia isän piirtämää remonttisuunnitelmaa.
En toteuttanut sitä sellaisenaan.
Eteisen seinää ei tarvinnut siirtää, ja kylpyhuoneeseen oli jo tehty osa tarvittavista muutoksista. Mutta yksi ajatus jäi elämään.
Halusin muuttaa takaterassin niin, että sinne pääsisi ilman korkeaa askelmaa.
Ei siksi, että isä oli piirtänyt niin.
Vaan siksi, että Joonas voisi tulla käymään perheineen myös niinä päivinä, jolloin hänen selkänsä olisi huonommassa kunnossa.
Kun kerroin suunnitelmasta Joonakselle, hän tarjoutui katsomaan piirustukset ja auttamaan käytännön ratkaisuissa.
— Se olisi oikeastaan aika mukavaa, hän sanoi. — Matti opetti minulle rakennushommia, ja nyt minä voisin auttaa hänen tytärtään.
Helmikuussa Leena koputti oveeni.
Hänellä oli kädessään pieni kangaspussi.
— Löysin tämän kellarista, hän sanoi.
Pussissa oli vanha, ruostunut metallinen omenanpoimija, sellainen pieni kehikko, johon oli joskus kiinnitetty kangaspussi ja pitkä varsi.
— Matti teki tämän Joonakselle. Ajattelin, että se voisi olla sinulla siihen asti, kunnes uusi puu kasvaa.
Otin sen vastaan.
— Kiitos.
Leena jäi seisomaan kuistille.
— Laura, minä olen miettinyt meidän riitaamme.
— Niin minäkin.
— Minun olisi pitänyt kertoa sinulle puun merkityksestä aikaisemmin.
— Ja minun olisi pitänyt kuunnella.
Leena nyökkäsi.
Sitten hän sanoi jotakin, mitä en ollut osannut odottaa.
— Minä olin sinulle vihainen myös siksi, että sinä sait palata tähän taloon. Minä en koskaan saanut omaa isääni takaisin niihin keskusteluihin, jotka jäivät meiltä kesken. Kun Matti kuoli, minä luulin menettäväni viimeisenkin ihmisen, joka muisti Joonaksen vaikeimmat vuodet samalla tavalla kuin minä.
En tiennyt, mitä vastata.
Leena jatkoi:
— Kun sinä sitten tulit ja aloit korjata kaikkea, minusta tuntui, että minun muistoni pyyhittiin pois. Ei se ollut reilua sinua kohtaan.
Katsoin hänen kasvojaan.
Ensimmäistä kertaa en nähnyt vihaista naapuria.
Näin äidin, joka oli kerran valvonut öitä sairaalassa ja kuunnellut käytäviltä kantautuvia ääniä. Äidin, jolle vanhasta omenapuusta oli tullut merkki siitä, että hänen poikansa oli selviytynyt.
— Sinun muistojasi ei tarvitse kaataa, sanoin.
Leena hymähti.
— Eikä sinun tarvitse pitää lahonnutta puuta niiden takia.
Keväällä, kun lumi oli sulanut ja ensimmäiset leskenlehdet nousivat tienvarsille, Joonas tuli uudelleen käymään.
Hän toi mukanaan pienen puisen laatikon.
Sen sisällä oli kolme sileäksi hiottua puukiekkoa, jotka hän oli tehnyt vanhan omenapuun rungosta.
Yhdessä luki ”Matti”.
Toisessa ”Joonas”.
Kolmannessa ”Laura”.
— Ajattelin, että jokainen meistä voisi pitää yhden, hän sanoi.
Käänsin oman kiekkoni ympäri.
Sen taakse oli kaiverrettu pieni lause:
”Kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi samana päivänä.”
Puristin puukiekkoa kädessäni.
Se oli täsmälleen sellainen neuvo, jonka isä olisi antanut.
Ei suuria puheita. Ei juhlallisia lupauksia.
Vain yksinkertainen lause, jolla oli joskus autettu poikaa ottamaan seuraava askel ja jolla nyt autettiin minua ymmärtämään, ettei kaikkia menneisyyden ristiriitoja voinut ratkaista yhdellä keskustelulla.
Seuraavana syksynä uusi omenapuu oli vielä liian pieni tuottamaan hedelmiä. Sen oksat olivat ohuita, ja jouduimme suojaamaan rungon rusakoilta.
Eräänä lokakuun iltapäivänä näin Leenan seisovan aidan vieressä.
Hän katseli nuorta taimea.
Menin ulos ja kysyin:
— Mitä mietit?
— Sitä, että minä odotin niin kauan näkeväni Joonaksen poimivan vielä yhden omenan vanhasta puusta.
— Niin.
— Ja sitten tajusin, ettei hänen tarvitsekaan.
Leena vilkaisi minua.
— Hän voi opettaa omat lapsensa poimimaan ensimmäiset omenat uudesta puusta.
Seisoimme hetken hiljaa.
Pihalla tuoksui märkä multa, ja jossakin kauempana haravoitiin lehtiä. Leenan keittiön ikkunassa paloi valo.
— Muuten, hän sanoi lopulta, — Joonas kysyi, voisiko tulla ensi viikonloppuna auttamaan terassin kanssa.
— Tietysti voi.
— Hän aikoi tuoda lapsetkin.
Hymyilin.
— Minä voin leipoa korvapuusteja.
Leena nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti takaisin kotiinsa.
Katsoin vielä pientä omenapuuta.
Sen ensimmäinen talvi oli ollut vaikea, mutta se oli selvinnyt. Runko oli vahvistunut hiukan, ja oksien kärjissä näkyi terveitä silmuja.
Isäni oli ollut poissa jo melkein kolme vuotta. En voisi enää kysyä häneltä, miksi hän oli pitänyt kirjeensä piilossa tai miksi meidän oli ollut niin vaikea puhua toisillemme.
Mutta minulla oli hänen piirustuksensa. Minulla oli pieni puukiekko. Ja aidan toisella puolella asui nainen, joka muisteli häntä aivan eri tavalla kuin minä.
Ennen kaikkea minulla oli nyt uusi mahdollisuus tutustua siihen ihmiseen, joka isäni oli ollut myös oman kotimme ulkopuolella.
Sinä iltana laitoin Joonakselle viestin:
”Kun tulette viikonloppuna, voisitko ottaa sen vanhan omenanpoimijan mukaan? Haluaisin näyttää sen lapsillesi.”
Vastaus tuli muutaman minuutin kuluttua.
”Totta kai. Mutta Laura, tiedätkö mitä? Matti antoi minulle kerran neuvon, jota en silloin täysin ymmärtänyt. Hän sanoi, että parasta omenapuussa ei ole sen hedelmä vaan se, että joku haluaa tulla takaisin seuraavana syksynä.”
Luin viestin kahdesti.
Sitten katsoin ikkunasta pientä taimea, jonka ympärillä maa oli tummaa syyssateesta.
Vanhasta omenapuusta ei ollut jäljellä enää yhtäkään oksaa.
Silti ensimmäistä kertaa lapsuudenkotiin palattuani minusta tuntui, ettei isäni ollut jättänyt jälkeensä pelkästään taloa ja keskeneräisiä korjauksia.
Hän oli jättänyt myös ihmisiä, joilla oli syy tulla takaisin.
Ja minä olin melkein kaatanut sen yhteyden ymmärtämättä edes, että se oli olemassa.