Kun avasin makuuhuoneen oven ja näin anoppini polvillaan meidän sänkymme vieressä, ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli pudottanut jotain lattialle.
Toinen ajatukseni oli huomattavasti pahempi.
Sari piti kädessään meidän pussilakanaamme ja tutki sen kulmaa kuin hotellin kerroshoitaja.
— Mitä sinä teet?
Hän säpsähti, mutta vain sekunniksi. Sitten hänen kasvoilleen palasi se tuttu ilme, jossa hän onnistui näyttämään yhtä aikaa loukkaantuneelta ja oikeassa olevalta.
— Katson vain, oletko pessyt nämä kunnolla.
Tuijotin häntä.
— Meidän lakanat?
— Niin. Mikko on aina ollut herkkäihoinen. Hänelle tulee helposti kutinaa, jos pesuaine jää kankaaseen.
— Mikko on kolmekymmentäseitsemän.
— Iho ei tiedä ikää.
Olin ollut Sarin miniä neljä vuotta. Luulin siihen mennessä nähneeni kaiken: sen, että hän järjesti meidän keittiönkaappimme uudelleen, koska ”lasit kuuluvat lähemmäs tiskikonetta”, sen, että hän toi Mikolle villasukat kesäkuussa, koska ”Helsingin lattiat vetävät”, ja sen, että hän kommentoi jokaisen tekemäni ruoan suolamäärää tavalla, joka kuulosti lääkärin lausunnolta.
Mutta makuuhuone oli tähän asti ollut raja.
Tai ainakin olin kuvitellut niin.
— Laita se takaisin, sanoin.
— Ei tarvitse puhua noin.
— Miten minun pitäisi puhua ihmiselle, joka tutkii minun sänkyäni?
Sari suoristautui hitaasti. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen untuvaliivi, vaikka ulkona oli syyskuun alku ja viisitoista astetta lämmintä. Hän oli tullut meille ”vain tuomaan puolukoita”.
Puolukat olivat keittiön pöydällä.
Hän itse oli päätynyt makuuhuoneeseen.
— Minä olen Mikon äiti, hän sanoi.
— Olen huomannut.
— Ja tiedän kyllä, miten poikani voi.
— Sitten tiedät varmasti myös sen, että hän osaa itse vaihtaa lakanansa.
Sari puristi huulensa yhteen.
— Ennen avioliittoa hän vaihtoi joka sunnuntai.
— Nyt vaihdamme silloin kun tarvitsee.
— ”Kun tarvitsee”, hän toisti hiljaa, aivan kuin olisin tunnustanut jonkin rikoksen.
Samassa ulko-ovi kävi.
Mikko oli palannut lähikaupasta. Hän astui makuuhuoneeseen kassillinen maitoa, kahvia ja ruisleipää kädessään ja pysähtyi näkyyn.
— Mitä täällä tapahtuu?
Sari ehti vastata ennen minua.
— Elina suuttui taas ihan tyhjästä.
Nauroin kerran. Lyhyesti.
— Äitisi tarkisti meidän lakanoita.
Mikko katsoi äitiään.
— Äiti?
— Minä vain katsoin, millä aineella ne on pesty. Sinulla oli lapsena atooppista ihottumaa.
— Minulla oli se ala-asteella.
— Ei siitä niin kauan ole.
— On siitä lähes kolmekymmentä vuotta.
Sari heilautti kättään.
— Sama iho sinulla silti on.
Mikko laski kauppakassin lattialle.
Ajattelin, että nyt hän sanoisi sen. Että nyt hän vihdoin tekisi selväksi, ettei hänen äitinsä saanut kulkea meidän kodissamme kuin omassaan.
Sen sijaan hän huokaisi.
— Elina, äiti ei tarkoittanut pahaa.
Se lause oli meidän avioliittomme kulunein lause.
Äiti ei tarkoittanut pahaa.
Kun Sari oli vienyt meidän parvekkeeltamme yrtit pois, koska basilika ”houkuttelee kirvoja”, hän ei tarkoittanut pahaa.
Kun hän ilmoitti minun äidilleni joulupöydässä, että Mikko oli ”laihtunut avioliiton aikana”, hän ei tarkoittanut pahaa.
Kun hän oli tilannut meille uuden maton kysymättä, koska oma valintamme oli hänen mielestään ”liian synkkä nuorelle parille”, hän ei tarkoittanut pahaa.
Minä kuitenkin olin alkanut tarkoittaa pahaa, joka kerta kun suutahdin.
— Selvä, sanoin.
Mikko kuuli äänestäni, ettei mikään ollut selvää.
— Elina…
— Ei nyt.
Sari nappasi käsilaukkunsa.
— Tällaisesta ei tarvitse tehdä numeroa. Normaali vaimo ei väitä miehelleen vastaan koko ajan.
Käännyin katsomaan häntä.
— Ja normaali äiti ei tule tarkistamaan naimisissa olevan poikansa lakanoita.
Huone hiljeni niin täydellisesti, että kuulin jääkaapin hurinan käytävältä asti.
Sari punehtui.
— Tuollaista käytöstä minun ei tarvitse kuunnella.
— Tässä kodissa sinun ei tarvitsekaan olla.
Mikko katsoi minua terävästi.
— Elina.
Sari huomasi sen heti. Pienen muutoksen hänen äänensävyssään. Sen, ettei Mikko ollut asettunut minun viereeni vaan minun ja hänen äitinsä väliin.
Sari hymyili lähes huomaamattomasti.
— Minä lähden, hän sanoi. — Kun kerran olen täällä niin suuri ongelma.
Hän lähti ovesta ulos niin dramaattisesti, että unohti puolukat keittiöön.
Mikko odotti, että rappukäytävän ovi kolahti kiinni.
— Oliko ihan pakko sanoa noin?
Katsoin häntä.
— Kumpi osa? Se, ettei äitisi saa tutkia meidän sänkyä, vai se, ettei hän päätä, millainen vaimo minun kuuluu olla?
— Tiedät, millainen hän on.
— Tiedän. Siksi juuri puhuin.
Mikko hieroi otsaansa.
— Hän on yksin. Isä kuoli kaksi vuotta sitten. Äiti takertuu asioihin.
— Minun aluslakanoihini?
— Älä viitsi.
— En viitsi enää.
Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin sen ääneen.
En viitsi enää.
Mikko ei vastannut. Hän nosti kauppakassin lattialta ja meni keittiöön.
Ajattelin, että riita päättyisi siihen.
Olin väärässä.
Seuraavana aamuna Sari soitti Mikolle ennen seitsemää.
En kuullut koko puhelua, mutta kuulin tarpeeksi.
— Ei, äiti… ei Elina tarkoittanut… joo… ymmärrän… mutta…
Mikko sulki makuuhuoneen oven, jotta en kuulisi.
Kun hän tuli keittiöön, hän ei katsonut minua silmiin.
— Äiti ei tule vähään aikaan käymään.
— Hyvä.
— Hän on tosi loukkaantunut.
— Hän selviää.
— Voisit ehkä soittaa.
— En aio pyytää anteeksi.
— En sanonut anteeksi. Voisit vain selvittää.
— Sinä voit selvittää hänelle, ettei meidän makuuhuoneeseen mennä ilman lupaa.
Mikko kaatoi kahvia.
— Sinä teet tästä hirveän mustavalkoista.
— Raja on joskus aika mustavalkoinen.
Hän ei vastannut.
Sunnuntaina menimme Mikon siskon Annan luo Espooseen syntymäpäiväkahveille. Siellä olivat Anna, hänen miehensä Jari, heidän kaksi lastaan, Mikon serkku perheineen ja tietenkin Sari.
Sari tervehti minua kohteliaasti.
Liian kohteliaasti.
— Hei, Elina.
— Hei.
Hän ei halannut minua kuten tavallisesti. Ei tarjonnut kahvia. Ei kysynyt työstä.
Puolen tunnin ajan kaikki oli melkein normaalia.
Sitten Anna toi pöytään mansikkakakun, vaikka mansikkakausi oli käytännössä ohi, ja keskustelu siirtyi siihen, miten paljon lasten harrastukset maksavat.
Sari huokaisi.
— Perheissä on nykyään niin paljon stressiä. Ennen naiset ymmärsivät paremmin pitää kodin rauhallisena.
Anna vilkaisi minua.
Mikko katsoi lautastaan.
Minä otin kahvikupin käteeni.
— Vai niin, sanoin.
— Niin, Sari jatkoi. — Kaikesta ei tarvinnut tehdä valtataistelua.
Jari vaihtoi nopeasti puheenaihetta sähkön hintaan.
Se olisi saattanut toimia, ellei Sarin puhelin olisi soinut.
Hän katsoi näyttöä ja nousi pöydästä.
— Taloyhtiön huoltomies, hän sanoi.
Sari meni eteiseen puhumaan.
En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ennen kuin Anna kumartui minua kohti.
— Oletteko te muuttamassa?
— Mitä?
— Äiti kysyi minulta eilen, tiedänkö ketään hyvää välittäjää teidän alueelta.
Naurahdin hämmentyneenä.
— Me emme ole muuttamassa.
Anna kurtisti kulmiaan.
— Okei.
— Miksi hän kyseli välittäjää?
— En tiedä. Ajattelin, että te olette ostamassa isompaa.
Katsoin Mikkoa.
Hän näytti aidosti yhtä yllättyneeltä kuin minä.
Kun Sari palasi pöytään, kysyin suoraan.
— Miksi kyselit Annalta kiinteistönvälittäjää meidän alueelta?
Sarilta meni ehkä puoli sekuntia liian kauan vastata.
— En minä teidän takianne kysellyt.
— Kenen sitten?
— Ystäväni poika etsii asuntoa.
— Miltä alueelta?
Sari mainitsi kaupunginosamme.
— Ja sattumalta kysyit välittäjää?
— Elina, oikeasti, pitääkö sinun kuulustella minua jokaisesta asiasta?
Mikko sanoi hiljaa:
— Äiti, vastaa vain.
Sari katsoi poikaansa.
Jokin hänen kasvoillaan muuttui.
— Minä yritän auttaa.
— Ketä? kysyin.
Sari nousi pöydästä.
— Tässä suvussa apua ei enää osata ottaa vastaan.
📌 Jos luulet jo tietäväsi, miksi Sari oli niin kiinnostunut heidän kodistaan, tarina muuttuu tästä vielä oudommaksi — jatko löytyy ensimmäisestä kommentista. 👇
Kotimatkalla Mikko oli hiljaa.
Vasta Kehä Iä hän sanoi:
— Äiti valehteli.
— Niin.
— Se ystävän poika -juttu.
— Tiedän.
Mikko puristi rattia.
— Minä kysyn häneltä.
Hän soitti samana iltana.
Sari kielsi ensin kaiken.
Sitten hän myönsi kysyneensä välittäjästä, mutta sanoi sen olleen ”yleistä kiinnostusta”.
Seuraavana päivänä tapahtui asia, joka muutti koko tilanteen.
Kun tulin töistä kotiin vähän ennen viittä, rapussa seisoi mies mittalaitteen ja mustan kansion kanssa.
— Elina Kallio?
— Kyllä?
— Hyvä. Olin juuri lähdössä. Teidän äitinne ei näköjään olekaan paikalla.
— Minun äitini?
Mies katsoi papereitaan.
— Sari Kallio. Hän varasi alustavan asuntokartoituksen.
Minusta tuntui kuin joku olisi vetänyt maton jalkojeni alta.
— Minkä kartoituksen?
Mies huomasi ilmeeni ja vakavoitui.
— Anteeksi. Onko tässä tapahtunut väärinkäsitys?
— Minä omistan tämän asunnon yhdessä mieheni kanssa. Kukaan ei ole tilannut mitään kartoitusta.
Mies sulki kansionsa heti.
— Siinä tapauksessa minä en tietenkään tule sisään.
— Milloin tämä varattiin?
Hän tarkisti.
— Viime torstaina.
Päivää ennen lakanariitaa.
Siis Sari oli järjestänyt tämän ennen kuin olin suuttunut hänelle.
Se ei ollut kosto.
Se oli suunnitelma.
Soitin Mikolle.
Hän tuli kotiin puoli tuntia myöhemmin niin kalpeana, että tiesin hänenkin ymmärtäneen saman.
— Miksi äitisi yrittää arvioituttaa meidän asuntoa?
— En tiedä.
— Onko sinulla jotain kerrottavaa?
— Ei.
— Oletko puhunut myynnistä hänen kanssaan?
— En ikinä.
Mikko kaivoi puhelimensa esiin ja soitti Sarille kaiuttimella.
Sari vastasi kolmannella soitolla.
— No?
— Äiti, miksi sinä tilasit meille asuntokartoituksen?
Hiljaisuus.
Sitten:
— Kuka niin väittää?
— Mies seisoi meidän rapussa.
Toinen hiljaisuus.
— Minä ajattelin vain selvittää, mitä asuntonne voisi olla arvoltaan.
— Miksi?
— Koska te valitatte jatkuvasti, että tila loppuu.
Katsoin Mikkoa.
Emme olleet valittaneet.
Asunnossamme oli kolme huonetta ja seitsemänkymmentäkahdeksan neliötä. Se riitti meille hyvin.
— Äiti, älä valehtele.
Sarin ääni koveni.
— Minä yritän ajatella teidän tulevaisuuttanne.
— Miten meidän asunnon arvo liittyy siihen?
— Jos myisitte nyt, saisitte hyvän hinnan.
— Emme ole myymässä.
— Se olisi järkevää.
— Miksi?
Sari ei vastannut heti.
Sitten hän sanoi:
— Koska sinulla on oikeus parempaan.
Katsoin Mikkoa.
Hän sulki silmänsä hetkeksi.
— Mitä tuo tarkoittaa?
— Sinä tiedät kyllä.
— En tiedä.
— Elina ei halua lapsia.
Huone tuntui jäätyvän.
Se oli asia, josta olimme keskustelleet Mikon kanssa yksityisesti vuosia.
Me emme olleet päättäneet, ettemme koskaan haluaisi lapsia. Olimme päättäneet, ettemme tekisi lasta vain siksi, että muut odottivat sitä.
Ja nyt Sari käytti sitä.
— Mitä tekemistä sillä on asunnon kanssa? Mikko kysyi.
— Kaikki.
— Äiti.
— Sinä täytät kohta kolmekymmentäkahdeksan. Montako vuotta aiot odottaa?
Katkaisin puhelun.
Mikko tuijotti minua.
— Miksi teit noin?
— Koska en aio kuunnella anoppini arviointia minun kohdusta minun olohuoneessani.
Mikko istui sohvalle.
— Minä en kertonut hänelle meidän keskusteluista.
— Mistä hän sitten tietää?
— En tiedä.
Se kysymys jäi ilmaan.
Ja ensimmäistä kertaa aloin miettiä jotain vielä pahempaa kuin Sarin tunkeilua.
Mistä hän tiesi niin paljon meidän yksityisistä asioistamme?
Pari päivää myöhemmin vastaus tuli vahingossa.
Mikko etsi autotallin avainta eteisen laatikosta ja löysi vanhan varapuhelimensa. Se oli puhelin, jota hän oli käyttänyt edellisessä työpaikassaan ja jonka hän oli jättänyt kotiin lähes vuosi sitten.
Näyttö syttyi latauksessa.
Puhelimessa oli edelleen kirjautuneena hänen viestisovelluksensa vanha varmuuskopio.
Ja siellä oli keskustelu Sarin kanssa.
Ei tuore keskustelu.
Vaan lähes kolmen vuoden mittainen ketju.
Mikko istui keittiönpöydän ääressä ja selasi sitä hiljaa.
Minä seisoin hänen takanaan.
Aluksi viestit olivat tavallisia.
”Muista syödä.”
”Onko Elinan flunssa jo ohi?”
”Tulkaa sunnuntaina lohikeitolle.”
Sitten sävy muuttui.
”Älä kerro Elinalle, mutta oletko oikeasti onnellinen?”
”Minusta hän puhuu sinulle välillä aika tylysti.”
”Et kai sinä maksa yksin vastiketta?”
”Milloin te aiotte tehdä päätöksen lapsista?”
Ja Mikko oli vastannut.
Ei aina pitkästi.
Mutta tarpeeksi.
”Elina haluaa vielä odottaa.”
”Meillä oli siitä riita eilen.”
”Asunto on ehkä liian pieni, jos joskus tulee lapsi.”
”Elina hermostuu, kun puhun muutosta.”
Tunsin kylmän aallon kulkevan lävitseni.
— Sinä olet kertonut hänelle.
Mikko laski puhelimen pöydälle.
— En tajunnut…
— Älä sano, ettet tajunnut.
— Nuo ovat vanhoja.
— Tässä on viesti viime joulukuulta.
Hän vaikeni.
Luimme lisää.
Ja sitten tuli viesti, joka selitti asunnon.
Sari oli kirjoittanut tammikuussa:
”Jos te ette tarvitse tuota asuntoa perheelle, Annan pojat tarvitsevat joskus kuitenkin opiskeluasunnon. Olisi järkevää pitää asunto suvussa.”
Mikon vastaus:
”Ei tämä ole ajankohtaista.”
Ei ”ei”.
Ei ”se on meidän koti”.
Vain ”ei ajankohtaista”.
Katsoin häntä.
— Hän luuli, että asunto voisi joskus päätyä teidän suvullenne.
Mikko oli valkoinen kasvoiltaan.
— Minä en tarkoittanut sitä noin.
— Mutta et pysäyttänyt sitä.
— En.
Se oli ensimmäinen täysin rehellinen vastaus koko viikolla.
Sari ei ollut keksinyt kaikkea yksin.
Mikko oli ruokkinut sitä vuosia pienillä viesteillä. Jokaisella kerralla, kun hän oli purkanut meidän riitamme äidilleen. Jokaisella kerralla, kun hän oli antanut Sarin uskoa, että tämä oli hänen neuvonantajansa meidän avioliitossamme.
Lakanat eivät olleet varsinainen ongelma.
Asuntokartoituskaan ei ollut.
Ongelma oli se, että meidän kahden välissä oli ollut kolmas ihminen lähes koko avioliiton ajan.
— Mitä nyt? Mikko kysyi hiljaa.
— Nyt sinä päätät, oletko naimisissa minun kanssani vai raportoitko avioliitostamme äidillesi.
— Ei se ole noin yksinkertaista.
— On se tässä asiassa.
Seuraavana päivänä Mikko meni Sarin luo yksin.
Hän oli poissa kaksi tuntia.
Kun hän tuli kotiin, hänen silmänsä olivat punaiset.
— Hän itki, hän sanoi.
En vastannut.
— Hän sanoi, että isän kuoleman jälkeen hän pelkäsi menettävänsä minutkin.
— Ymmärrän surun. Se ei anna oikeutta meidän kotiin.
— Tiedän.
— Mitä muuta?
Mikko istui vastapäätä minua.
— Se asuntokartoitus ei ollut hänen ensimmäisensä.
Jähmetyin.
— Mitä?
— Hän oli pyytänyt jo viime keväänä yhdeltä tutulta välittäjältä hinta-arvion pelkkien kuvien perusteella.
— Mitkä kuvat?
Mikko nielaisi.
— Kuvat, jotka minä olin lähettänyt hänelle meidän remontin jälkeen.
Nousin pöydästä.
Olin niin vihainen, etten halunnut edes huutaa.
— Mikko.
— Tiedän.
— Ei. Et tiedä.
Hän nyökkäsi.
— Nyt tiedän.
Sari soitti minulle samana iltana.
Ensin en aikonut vastata.
Sitten vastasin.
— Elina.
— Niin?
— Mikko kertoi, että te löysitte ne viestit.
— Kyllä.
Pitkä hiljaisuus.
— Minä olen mennyt liian pitkälle.
Se oli ensimmäinen kerta neljään vuoteen, kun hän sanoi jotain tuollaista ilman selitystä perässä.
Odotin.
— Ajattelin aina, että jos pidän tarpeeksi tarkasti huolta Mikosta, mitään pahaa ei tapahdu.
— Mutta sinä et pitänyt huolta vain Mikosta. Sinä valvoit meitä.
— Niin.
— Ja yritit tehdä päätöksiä meidän puolestamme.
— Niin.
Hänen äänensä vapisi.
Sitten tuli asia, jota en ollut odottanut.
— Minä tein samaa myös Annalle.
— Mitä tarkoitat?
— Anna ei tiedä kaikkea.
Sari kertoi, että hän oli vuosia sitten yrittänyt saada Annan jättämään nykyisen miehensä Jarin. Hän oli kerännyt Jarin veloista tietoja, soitellut tämän työnantajalle ja jopa puhunut pankissa työskentelevälle tuttavalleen siitä, oliko nuorella parilla ”varaa yhteiseen lainaan”.
— Kun Anna sai tietää osan siitä, hän ei puhunut minulle puoleen vuoteen, Sari sanoi.
Yhtäkkiä moni asia loksahti paikoilleen.
Se, miten Anna oli aina niin nopea vaihtamaan puheenaihetta, kun Sari alkoi kommentoida muiden avioliittoja.
Se, miksi Anna ei koskaan antanut äidilleen vara-avainta.
Se, miksi hän oli katsonut minua syntymäpäivillä niin varoittavasti.
— Miksi kukaan ei kertonut minulle?
— Koska minä lupasin, etten enää tee niin.
Katsoin ikkunasta ulos pimeään pihaan.
— Mutta teit.
— Tein.
Puhelu päättyi ilman sovintoa.
En pyytänyt anteeksi makuuhuoneessa sanomaani.
Sari ei pyytänyt minua unohtamaan asiaa.
Se oli ehkä ensimmäinen terve keskustelu, jonka olimme koskaan käyneet.
Seuraavat kuukaudet olivat oudot.
Sari ei tullut meille ilman kutsua.
Hän ei saanut uutta avainta.
Mikko lopetti meidän riitojemme raportoinnin äidilleen.
Aluksi hän jopa kysyi minulta joskus:
— Saanko kertoa tästä äidille?
Ja minä vastasin tilanteesta riippuen kyllä tai ei.
Se kuulosti naurettavalta, mutta meille se oli iso muutos.
Jouluna menimme Sarille syömään.
Pöydässä oli kinkkua, laatikoita, rosollia ja liikaa ruokaa kahdeksalle ihmiselle.
Illallisen jälkeen Sari toi vierashuoneesta paketin.
— Tämä on teille.
Mikko avasi sen.
Sisällä oli laadukas pussilakanasetti.
Tuijotin pakettia.
Mikko tuijotti äitiään.
Anna purskahti ensimmäisenä nauruun.
Minä en voinut estää itseäni.
Nauroin myös.
Sari punastui.
— Ajattelin, että tämä olisi…
Hän pysähtyi.
— Ei. Nyt tajuan itsekin, että tämä oli huono idea.
— Aika huono, sanoin.
Sari otti paketin takaisin.
— Vaihdan sen lahjakorttiin.
— Hyvä suunnitelma.
Hän nyökkäsi.
Ja juuri kun luulin, että siinä oli koko tarinan viimeinen yllätys, Anna kumartui pöydän yli ja sanoi:
— Äiti, kerroitko muuten Elinalle, miksi sinulla alun perin oli niin hirveä pakkomielle lakanoiden pesemisestä?
Sari sulki silmänsä.
— Anna.
— Nyt kiinnostaa, sanoin.
Anna virnisti.
— Mikko karkasi kuusivuotiaana naapurin poikien kanssa mutalätäkköön juuri sen jälkeen, kun äiti oli vaihtanut lakanat. Se meni suoraan sänkyyn kumisaappaat jalassa.
Mikko voihkaisi.
Sari osoitti häntä.
— Koko patja meni pilalle.
— Kolmekymmentäyksi vuotta sitten, Mikko sanoi.
— Jotkut asiat jättävät jäljen, Sari vastasi.
Katsoin häntä.
— Toivottavasti tästä vuodesta jäi myös.
Sari kohtasi katseeni.
Tällä kertaa hän ei loukkaantunut.
Hän nyökkäsi hitaasti.
— Jäi.
Ja se oli ehkä kaikkein yllättävin asia: hän ei muuttunut toiseksi ihmiseksi.
Hän pysyi suorapuheisena, uteliaana ja välillä rasittavana.
Minäkään en muuttunut hiljaiseksi ja mukautuvaksi miniäksi.
Mutta ensimmäistä kertaa meidän välillämme oli raja, jota ei tarvinnut piirtää uudelleen joka sunnuntai.
Ja kun seuraavana keväänä Sari tuli meille kahville, hän jäi eteiseen seisomaan ja kysyi:
— Saanko käydä vessassa?
Katsoin häntä.
— Saat.
Hän hymyili vinosti.
— Makuuhuoneen jätän rauhaan.
— Erinomainen ajatus.
Mikko nauroi keittiöstä.
Ja ensimmäistä kertaa se ei tuntunut siltä, että hän nauroi minun ja äitinsä välissä.
Vaan siltä, että hän seisoi viimein samalla puolella ovea kuin minä.