Ensin luulin, että Leena oli taas aloittamassa jotakin niistä riidoista, joissa hän sanoi tahallaan yhden mahdollisimman loukkaavan asian ja odotti sitten, että muut menettäisivät malttinsa.
Hän seisoi meidän keittiössämme ulkotakki vielä päällä, vaikka oli ollut sisällä jo lähes kaksikymmentä minuuttia. Marraskuun räntä valui hänen mustien saappaidensa reunoilta eteisen matolle. Mieheni Mikko oli olohuoneessa kokoamassa poikamme Eelin uutta kirjahyllyä, ja minä olin juuri kaatamassa kahvia kolmeen mukiin.
Sitten Leena otti käsilaukustaan kellastuneen valokuvan ja paiskasi sen pöydälle.
– Katso sitä kunnolla, hän sanoi.
– Mitä minä katson?
Kuvassa seisoi neljä ihmistä omakotitalon pihassa. Taustalla oli vaalea puutalo, lunta räystäillä ja vanha tummansininen Volvo. Kuvan reunat olivat kuluneet. Yksi naisista piteli sylissään vastasyntyneen näköistä vauvaa.
Tunnistin äitini Marjan heti.
Hän oli kuvassa nuori, ehkä kolmekymppinen, tukka kiharoilla tavalla, jota olin nähnyt vain vanhoissa albumeissa.
– Mistä sinä olet tämän saanut? kysyin.
Leena ei vastannut.
Käänsin kuvan.
Takana luki sinisellä kuulakärkikynällä:
”12.2.1996, klo 16.40. Saana tuli kotiin.”
Minun syntymäpäiväni oli 12. helmikuuta 1996.
Tuijotin tekstiä niin kauan, että numerot alkoivat näyttää vierailta.
– Minähän synnyin Kuopiossa, sanoin lopulta. – Äiti on kertonut sen sata kertaa.
Leena veti tuolin alleen.
– Niin hän on kertonut.
– Mitä sinä oikein vihjailet?
– En vihjaile mitään. Minä sanon suoraan. Sinun äitisi ei ole kertonut sinulle kaikkea.
Mikko ilmestyi keittiön oviaukkoon ruuvimeisseli kädessään.
– Äiti, lopeta.
Siinä hetkessä katsoin häntä enkä Leenaa.
Hänen ilmeensä pysäytti minut.
– Sinä tiesit tästä?
– En tästä kuvasta, Mikko sanoi nopeasti.
Mutta hän ei sanonut, ettei tiennyt mistään.
– Mikko?
Hän laski ruuvimeisselin tasolle.
– Saana, minä kuulin joskus lapsena yhden keskustelun. Se ei tarkoita mitään.
– Minkä keskustelun?
Leena huokaisi.
– Kerro nyt, kun kerran aloitimme.
– Sinä aloitit, Mikko sanoi vihaisesti.
– Ja hyvä niin.
Minua alkoi palella.
– Voisiko joku kertoa minulle, mistä te puhutte?
Mikko istui vastapäätä.
– Kun olin ehkä kymmenen, sinun äitisi kävi meillä. Sinäkin olit mukana. Muistatko?
En muistanut.
– Teidän äidit tunsivat toisensa jo ennen meitä, hän jatkoi. – He olivat joskus töissä samassa sairaalassa.
Tämän tiesin. Äitini oli työskennellyt nuorena laitoshuoltajana ja myöhemmin toimistosihteerinä. Leena oli ollut lähihoitajana.
– Ja?
Mikko vilkaisi äitiään.
– He riitelivät. Kuulin vain osan. Sinun äitisi sanoi Leenalle jotain siitä, ettei menneitä saa kaivaa esiin.
Leena nyökkäsi.
– Koska hän pelkäsi juuri tätä päivää.
Nousin pöydästä.
– Nyt riittää. Jos sinulla on jotakin sanottavaa, sano se ilman draamaa.
Leena nojautui hieman eteenpäin.
– Sinua ei tuotu kotiin synnytysosastolta sinä päivänä, jona äitisi väittää.
– Mitä tuo tarkoittaa?
– Se tarkoittaa sitä, ettei Marja ollut sairaalassa synnyttämässä sinua.
Nauroin.
Se tuli suustani oudosti ja liian kovaa.
– Sehän on järjetöntä.
– Niin minäkin toivoin.
– Sinä et edes pidä äidistäni. Olette riidelleet vuosia.
– Se ei tee valokuvasta väärää.
Otin sen uudelleen käteeni.
Äidin vieressä seisoi mies, jota en tuntenut. Hänen vierellään oli toinen nainen, ehkä kaksikymmentäviisivuotias. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta.
Katsoin vauvaa.
Silloin huomasin jotakin.
Vauvalla oli valkoinen villamyssy, jonka reunassa oli pieni punainen ommel.
Minun äidilläni oli edelleen laatikossa juuri sellainen myssy.
Hän oli näyttänyt sitä monta kertaa ja sanonut:
”Tässä sinä tulit sairaalasta kotiin.”
Tuntui kuin keittiön lattia olisi hieman kallistunut.
Mikko tuli lähemmäs.
– Saana, älä tee vielä johtopäätöksiä.
– Minun pitää soittaa äidille.
Leena tarttui rannettani.
Vedähdin irti.
– Älä koske minuun.
– Jos soitat nyt, hän ehtii keksiä uuden selityksen.
– Ja sinäkö olet yhtäkkiä luotettava?
Leena nielaisi.
– En. Siksi sinun pitää etsiä itse.
Se lause oli ensimmäinen asia, jonka hän sanoi sinä iltana ja joka kuulosti aidolta.
Lähdin keittiöstä, puin takin ja sanoin Mikolle, että ajan äidin luo.
– Tulen mukaan.
– Et tule.
– Saana…
– Sinä tiesit tästä jotakin etkä koskaan kertonut.
– Olin lapsi silloin!
– Et enää.
Paiskasin oven kiinni kovempaa kuin oli tarkoitus.
Äiti asui Siilinjärven puolella pienessä rivitalokaksiossa. Matkaan meni normaalisti puolisen tuntia, mutta räntä teki tiestä mustan ja liukkaan.
Soitin hänelle autosta.
Hän vastasi kolmannella soitolla.
– Hei kulta.
Jo hänen äänensä sai minut vihaiseksi.
– Oletko kotona?
– Olen. Miksi?
– Tulen käymään.
Hiljaisuus.
– Nytkö?
– Nyt.
– Onko kaikki hyvin?
Katsoin valokuvaa, joka oli matkustajan istuimella.
– Sen saat itse kertoa.
Katkaisin puhelun.
Kun saavuin, äidin keittiössä paloi valo.
Hän seisoi jo ovella ennen kuin ehdin koputtaa.
– Mikä hätänä?
Työnsin kuvan hänen käteensä.
Äidin kasvot muuttuivat saman tien.
Ei hämmennys.
Ei ihmettely.
Tunnistaminen.
– Mistä sait tämän?
– Leenalta.
Äiti sulki silmänsä.
– Tietenkin.
– Mitä tuo tarkoittaa?
– Tule sisään.
– En tule ennen kuin vastaat.
– Saana, täällä on kylmä.
– Synnyititkö sinä minut?
Äiti katsoi minua suoraan silmiin.
Ja sanoi:
– Tämä ei ole niin yksinkertaista.
Se oli väärä vastaus.
Jos ihminen kysyy äidiltään, synnyttikö tämä hänet, oikea vastaus on yleensä yksi sana.
📷 Jos haluat tietää, miksi tuo yksi vanha kuva muutti kaiken, jatko odottaa ensimmäisessä kommentissa. 👇
Astuin sisään vain siksi, että polveni alkoivat tuntua heikoilta.
Äiti laittoi veden kiehumaan kuin tavallinen toiminta voisi estää maailman hajoamisen.
– Älä keitä teetä, sanoin.
Hän pysäytti vedenkeittimen.
– Hyvä on.
– Kuka nainen kuvassa on?
Äiti istui hitaasti.
– Hänen nimensä oli Katri.
”Oli.”
Huomasin sanan heti.
– Oliko?
– Hän kuoli vuonna 2011.
Minua kylmäsi.
– Kuka hän oli?
Äiti hieroi käsiään yhteen.
– Nuori nainen, jonka tunsin työpaikan kautta.
– Ja vauva?
Äiti painoi huulet yhteen.
– Sinä.
Huoneeseen tuli niin hiljaista, että kuulin patterin naksahtavan.
– Eli et synnyttänyt minua.
Äiti pudisti päätään.
En tuntenut mitään muutamaan sekuntiin.
Sitten tunsin kaiken yhtä aikaa.
Raivoa.
Nöyryytystä.
Pelkoa.
Ja typerää tarvetta kysyä jotakin aivan epäolennaista.
– Miksi syntymätodistuksessa lukee sinun nimesi?
Äiti katsoi minua.
– Koska olen sinun äitisi.
– Älä sano noin.
– Mutta olen.
– Etkö sinä kuuntele? Minä kysyn papereista.
– Silloin asiat hoidettiin toisin kuin nyt.
– Mitä se edes tarkoittaa?
Äiti nousi.
– Minulla on yksi laatikko.
Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi vanhan ruskean pahvikansion kanssa.
Sisällä oli asiakirjoja, kirjeitä ja valokuvia.
Tunsin oman nimeni jo ensimmäisellä sivulla.
”Saana Elina Korhonen.”
Vieressä luki toinen nimi, yliviivattuna kopion reunahuomautuksessa.
”Saana Elina Miettinen.”
– Minun sukunimeni oli Miettinen?
– Ensimmäiset viikot.
– Ensimmäiset viikot missä?
Äiti vastasi lähes kuiskaten:
– Perhekodissa.
Katsoin häntä.
– Minut oli sijoitettu?
– Väliaikaisesti.
Hän alkoi puhua nopeasti, kuin olisi harjoitellut tätä joskus mielessään.
Katri oli ollut 24-vuotias. Hän oli muuttanut Pohjois-Savoon muutamaa kuukautta ennen synnytystä. Lapsen isä ei ollut mukana kuvioissa. Katri oli ollut yksin, ilman kunnollista asuntoa ja rahaa.
Äiti oli tavannut hänet sairaalan käytävällä, kun Katri oli käynyt sosiaalityöntekijän kanssa keskusteluissa.
– Miksi sinä olit siellä?
Äiti epäröi.
– Olin silloin määräaikaisena sairaalan toimistossa.
– Leena oli myös siellä.
– Oli.
Palaset alkoivat yhdistyä.
– Ja sitten sinä vain… otit minut?
– En!
Äiti löi kämmenensä pöytään.
Ensimmäistä kertaa hänen äänensä nousi.
– Älä ikinä sano noin. Sinua ei otettu keneltäkään.
– No kerro sitten oikein.
Äiti hengitti syvään.
Katri oli synnytyksen jälkeen romahtanut henkisesti. Hän ei ollut kyennyt huolehtimaan vauvasta. Lapsi oli ollut lyhytaikaisessa sijaisperheessä.
Äiti ja isäni Kari olivat tuolloin yrittäneet saada lasta seitsemän vuotta.
Tämän tiesin.
Minulle oli kerrottu, että raskaus oli tullut yllätyksenä juuri kun he olivat luopuneet toivosta.
Se tarina oli siis myös valhe.
– Sosiaalityöntekijä tiesi, että olimme ilmoittautuneet sijaisperheeksi, äiti sanoi. – Meidän piti ottaa sinut vain muutamaksi viikoksi.
– Mutta en lähtenyt.
– Et.
– Miksi?
Äiti katsoi ikkunaan.
– Koska Katri ei halunnut sinua takaisin.
Lause iski odottamatta.
– Ei halunnut?
– Saana, hän oli sairas.
– Älä selitä.
– Minun on pakko selittää.
Katri oli kuulemma kirjoittanut sosiaalitoimelle, ettei kykene äidiksi ja toivoo lapselle pysyvää perhettä.
Myöhemmin alkoi adoptioprosessi.
– Eli minut adoptoitiin.
– Kyllä.
Nousin seisomaan.
– Miksi ette kertoneet?
Äiti alkoi itkeä.
– Aluksi ajattelimme, että kerromme, kun olet vanhempi.
– Milloin?
– Kun ymmärrät.
– Olin kymmenen?
– Sitten koulussa oli vaikeaa.
– Viisitoista?
– Sinulla oli se vaihe, kun…
– Kaksikymmentä?
Äiti pyyhki poskiaan.
– Aina tuli joku syy.
Nauroin katkerasti.
– Kolmekymmentä vuotta tuli joku syy.
Otin kansiosta paperin toisensa jälkeen.
Sitten löysin kirjekuoren.
Päälle oli kirjoitettu:
”Saanalle, kun hän täyttää 18.”
– Mikä tämä on?
Äiti ei vastannut.
Katsoin häntä.
– Mikä tämä on?
– Katrin kirje.
Käteni alkoivat vapista.
– Ja minä olen 30.
– Tiedän.
– Sinä pidit tämän kaksitoista vuotta?
– En pystynyt antamaan sitä.
– Se ei ollut sinun päätöksesi!
Revin kuoren auki.
Kirje oli lyhyt.
Katri kirjoitti, ettei tiedä, saisiko koskaan tavata minua. Hän sanoi toivovansa, että olin saanut turvallisen kodin. Hän ei pyytänyt anteeksi eikä yrittänyt selittää kaikkea.
Yksi lause pysäytti minut:
”Jos joskus kuulet, että annoin sinut pois, älä usko koko totuudeksi vain yhtä lausetta.”
Luinkin sen kolme kertaa.
– Mitä tämä tarkoittaa?
Äidin kasvot muuttuivat.
– En tiedä.
Valehtelu oli alkanut näkyä hänestä nyt helposti.
– Äiti.
– Saana…
– Mitä sinä et vieläkään kerro?
Hän painoi sormet ohimoilleen.
– Katri yritti myöhemmin ottaa yhteyttä.
– Milloin?
– Kun olit kuusitoista.
Tunsin pahoinvointia.
– Mitä tapahtui?
– Minä sanoin, ettei hän saa.
– Sinä sanoit?
– Meidän piti suojella sinua.
– Minulta?
– Häneltä. Kaikelta.
– Mitä hän teki?
Äiti ei vastannut.
– Oliko hän vaarallinen?
– Ei.
– Huumeita?
– Ei.
– Rikoksia?
– Ei.
– Miksi sitten?
Pitkä hiljaisuus.
– Koska pelkäsin, että menettäisin sinut.
Se oli ehkä ensimmäinen täysin rehellinen lause sinä iltana.
Ajoin kotiin vasta puolenyön jälkeen.
Mikko istui keittiössä edelleen hereillä. Leena oli lähtenyt.
Hän nousi, mutta en antanut hänen koskea.
– Minut on adoptoitu.
Mikko sulki silmänsä.
– Voi Saana.
– Sinä tiesit.
– En tiennyt varmasti.
– Mutta epäilit.
– Kyllä.
– Miksi et kysynyt minulta koskaan?
– Koska ajattelin, että sinä tiedät.
Pudistin päätäni.
– Älä selitä samalla tavalla kuin äiti.
Istuin pöydän ääreen ja kerroin kaiken.
Kun mainitsin Katrin kirjeen, Mikko rypisti otsaansa.
– Odota. Mikä Katrin sukunimi oli?
– Miettinen.
Mikko kalpeni.
– Mitä?
– Äitini puhui joskus yhdestä Katri Miettisestä.
– Milloin?
– Kun olin nuori.
– Mitä hän sanoi?
Mikko epäröi.
– Että Katri oli hänen serkkunsa.
Tuijotin häntä.
– Mitä?
– Ei läheinen serkku. Heidän äitinsä olivat serkuksia tai jotain sellaista. En muista tarkkaan.
Siinä hetkessä ymmärsin, miksi Leenalla oli valokuva.
Hän ei ollut vain joku työpaikan tuttu.
Hän oli tuntenut Katrin jo ennestään.
Soitin Leenalle saman tien.
Kello oli 00.27.
Hän vastasi heti.
– Oletko kuullut totuuden?
– Osan. Nyt sinä kerrot loput.
Puolen tunnin päästä hän istui taas keittiössämme.
Tällä kertaa ilman draamaa.
Ilman vihamielistä ilmettä.
Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
– Katri oli äitini pikkuserkun tytär, hän sanoi. – Me tunsimme lapsina, mutta aikuisina harvoin.
– Miksi sinulla oli kuva?
– Koska minä otin sen.
Katsoin uudelleen valokuvan ihmisiä.
– Kuka mies on?
Leena veti henkeä.
– Sinun isäsi.
– Biologinen?
– Kyllä.
– Kuka hän on?
– Hänen nimensä on Jari Lahtinen.
Nimi ei merkinnyt minulle mitään.
– Tietääkö hän minusta?
Leena katsoi pöytää.
– Tiesi ainakin silloin.
Sitten tuli seuraava yllätys.
Jari ei ollut kadonnut.
Hän ei ollut myöskään hylännyt Katria samalla tavalla kuin äitini oli antanut ymmärtää.
Hän oli ollut naimisissa toisen naisen kanssa.
Katri oli saanut tietää raskaudestaan vasta heidän suhteensa päätyttyä.
Jari oli halunnut salata kaiken perheeltään, mutta samalla hän oli lähettänyt rahaa.
– Ja mitä tekemistä sinulla oli tässä? kysyin.
Leena puristi huuliaan yhteen.
– Katri soitti minulle synnytyksen jälkeen. Hän sanoi, ettei jaksa. Minä menin sinne.
– Ja sitten?
– Minä olin se, joka ehdotti Marjaa ja Karia sijaisperheeksi.
Katsoin häntä epäuskoisena.
– Sinä?
– Tiesin, kuinka paljon he halusivat lasta. Ajattelin, että se olisi muutamaksi viikoksi.
– Mutta sitten siitä tuli pysyvä.
Leena nyökkäsi.
– Katri toipui myöhemmin.
– Äiti sanoi, ettei hän halunnut minua takaisin.
– Aluksi ei pystynyt ottamaan sinua. Se on eri asia.
– Yrittikö hän myöhemmin?
Leena katsoi minua.
– Yritti.
– Ja äitini esti?
– Kyllä.
Nielaisin.
– Tiesitkö siitä?
– Tiesin.
– Ja olit hiljaa kolmekymmentä vuotta.
Leenan silmiin nousi kyyneleet.
– Olin.
– Miksi kerroit nyt?
Hän ei vastannut heti.
– Koska löysin viime viikolla tämän.
Hän otti laukustaan toisen kirjekuoren.
Tässä oli postileima vuodelta 2010.
Vastaanottaja oli Leena.
Sisällä oli Katrin kirje.
Katri kirjoitti, että hän halusi nähdä minut edes kerran. Hän pyysi Leenaa puhumaan Marjalle.
Leena ei ollut vastannut.
– Miksi?
– Olin pelkuri.
Katsoin naista, jonka kanssa olin riidellyt vuosia kaikesta mahdollisesta: lastenhoidosta, joulupöydästä, mökkiviikonlopuista, jopa siitä, miten me järjestimme kengät eteisessä.
En ollut koskaan ajatellut, että hän voisi kantaa tällaista asiaa.
– Miksi juuri nyt?
Leena pyyhkäisi nenäänsä.
– Koska kävin terveystarkastuksessa viime kuussa.
En sanonut mitään.
– Minulta löytyi kasvain. En tiedä vielä kaikkea, mutta se säikäytti minut.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä oli taas hänen keinonsa tehdä itsestään tarinan keskipiste.
Sitten näin hänen ilmeensä.
Hän ei pyytänyt sääliä.
– Ajattelin, että jos kuolen tämän kanssa, olen yhtä paha kuin kaikki muutkin, hän sanoi.
Seuraavat viikot menivät kuin sumussa.
En vastannut äidin puheluihin kolmeen päivään.
Sitten tapasimme kahvilassa Kuopion keskustassa.
Hän toi mukanaan lisää papereita.
Tällä kertaa hän ei yrittänyt puolustautua heti.
– Valehtelin sinulle, hän sanoi. – En siksi, etten olisi rakastanut sinua. Vaan koska rakastin väärällä tavalla.
– Se ei tee siitä parempaa.
– Ei.
– Oliko isä mukana tässä?
– Kari tiesi kaiken.
Isäni oli kuollut neljä vuotta aiemmin.
Se sattui ehkä eniten.
En voinut enää kysyä häneltä, miksi.
– Oliko Katri yhteydessä vielä myöhemmin?
Äiti nyökkäsi.
– Kerran.
– Milloin?
– Vuonna 2011.
Samana vuonna, jolloin Katri oli kuollut.
– Mitä hän halusi?
– Tavata sinut.
– Ja?
Äiti alkoi itkeä ennen kuin edes vastasi.
– Sanoin ei.
Katsoin ikkunasta kadulle.
Ihmiset kulkivat toppatakeissa, bussit pysähtyivät torin laidalle, joku työnsi lastenvaunuja loskassa.
Kaikki jatkui aivan normaalina.
– Miten hän kuoli?
– Syöpään.
Silloin ymmärsin Katrin kiireen.
Hän tiesi ehkä jo olevansa sairas.
– Tiesitkö, että hän oli kuolemassa?
Äiti nyökkäsi.
Se oli hetki, jolloin jokin minussa katkesi.
Ei siksi, että hän ei ollut biologinen äitini.
Vaan siksi, että hän oli vienyt minulta mahdollisuuden tehdä itse päätös.
– Sinä et suojellut minua, sanoin.
Äiti itki hiljaa.
– Tiedän.
– Sinä suojelit itseäsi.
– Tiedän.
Kuukautta myöhemmin seisoin Joensuun vanhalla hautausmaalla.
Olin löytänyt Katrin haudan Leenan avulla.
Hautakivessä luki:
Katri Helena Miettinen
1971–2011
Alla oli pieni metallinen lintu.
En tuntenut häntä.
Silti seisoin siinä melkein tunnin.
Mikko oli tullut mukaan mutta pysyi kauempana.
En vienyt hautaan kukkia.
Toin valokuvan kopion.
Sen, jossa Katri seisoi äitini vieressä ja minä olin sylissä.
Vasta siellä huomasin jotain, mitä kukaan ei ollut maininnut.
Katri ei katsonut kameraan.
Hän katsoi minua.
Kun palasimme kotiin, postilaatikossa oli kirje.
Lähettäjäksi oli merkitty Jari Lahtinen.
Olin kaksi viikkoa aiemmin lähettänyt hänelle viestin.
Vastaus oli vain yksi sivu.
”Saana. En tiedä, onko minulla oikeutta pyytää sinulta mitään. Mutta jos haluat kuulla minun versioni, kerron sen. Olen odottanut tätä mahdollisuutta kolmekymmentä vuotta.”
Kirjeen lopussa oli puhelinnumero.
Mikko kysyi:
– Aiotko soittaa?
Pidin paperia käsissäni pitkään.
– En tänään.
Ja se tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä.
Koska nyt päätös oli minun.
Ei Marjan.
Ei Leenan.
Ei Katrin.
Ei Jarin.
Minun.
Tapasin äidin uudelleen joulukuun alussa.
Hän toi minulle vanhan neuletakin, jonka Katri oli tehnyt vauvalle.
– Tämä oli sinun, hän sanoi.
Otin sen vastaan.
– En tiedä, pystynkö antamaan sinulle anteeksi.
Äiti nyökkäsi.
– Sinun ei tarvitse vielä.
– Mutta yksi asia sinun pitää ymmärtää.
– Mikä?
Katsoin häntä pitkään.
– Se, että haluan tietää, kuka Katri oli, ei tarkoita, että sinä lakkaat olemasta äitini.
Hän alkoi itkeä.
– Mutta se, mitä teit, muutti sitä, miten näen sinut.
Hän nyökkäsi taas.
Tällä kertaa hän ei yrittänyt korjata lausettani.
Jouluaattona puhelimeni soi.
Näytössä luki numero, jonka olin tallentanut nimellä ”Jari”.
En ollut vieläkään soittanut hänelle.
Hetken annoin puhelimen soida.
Sitten vastasin.
– Saana?
Miehen ääni oli matala ja epävarma.
– Niin.
Pitkä hiljaisuus.
– En tiedä, mistä aloittaisin.
Katsoin olohuoneeseen.
Eeli rakensi lattialla Lego-junaa. Mikko laittoi kynttilöitä ikkunalle. Ulkona satoi hiljaista lunta.
– Aloita siitä päivästä, jolloin minut tuotiin kotiin, sanoin.
Puhelimen toisessa päässä mies hengitti syvään.
Ja kolmenkymmenen vuoden jälkeen joku alkoi viimein kertoa minulle minun omaa tarinaani alusta asti.