— Ota äidiltäsi avaimet pois välittömästi!
Hän tuli meidän makuuhuoneeseemme koputtamatta, kun me nukuimme! Minä en aio asua kodissa, johon kuka tahansa voi marssia sisään ja ulos silloin kun huvittaa!
Joko vaihdat lukot vielä tänään, tai minä heitän hänet ulos kaikkine tavaroineen… ja sinut samalla! — Ksenia huusi nähtyään anoppinsa seisovan heidän sänkynsä vieressä pölyrätti kädessään.
Ksenia ponnahti istumaan patjalla ja veti peiton tiukasti rintaansa vasten. Uni katosi silmänräpäyksessä. Ensin hän tunsi inhottavan, tahmean lamaannuksen, sitten polttavan raivon, joka levisi koko kehoon.
Aivan hänen edessään seisoi Nina Vasiljevna.
Anopilla oli yllään tavallinen beige takkinsa, jota hän ei ollut edes vaivautunut riisumaan eteisessä, ja jalassaan yhä likaiset ulkokengät.
Oikeassa kädessään hän piteli kosteaa keltaista liinaa, jolla hän pyyhki järjestelmällisesti vaatekaapin lasiovea. Lasiin jäi vesiraitoja, ja liina päästi sietämätöntä vinkuvaa ääntä.
Aamun hiljaisuudessa se kuulosti lähes korviahuumaavalta.
— Miksi täällä huudetaan tähän aikaan? — Igor mutisi yhä puoliksi unessa, avasi silmänsä vaivalloisesti ja yritti tarkentaa katsettaan. — Ksjusha, mikä sinulla on?… Äiti?
Hän kohottautui kyynärpäidensä varaan.
— Miten sinä pääsit tänne? Eikö sinun pitänyt mennä mökille?
— Tulin kävellen, Igorek. Otin ensimmäisen bussin ja kävelin loppumatkan — Nina Vasiljevna vastasi täysin rauhallisesti jatkaen samalla lasin pyyhkimistä. — Nukkukaa vain. Älkää välittäkö minusta. Minulla on enää pari ylähyllyä jäljellä.
Hän pudisti päätään paheksuvasti.
— Viikonloppuisin te makaatte sängyssä puoleenpäivään asti, eikä täällä pysty edes hengittämään. Pölyä on kaikkialla. Heti kun tulin sisään, kurkkuani alkoi kutittaa. — Oletteko te aivan järjiltänne? — Ksenia potkaisi miestään peiton alla. — Igor, tee nyt jotain! Mitä ihmettä äitisi tekee meidän makuuhuoneessamme takki päällä ja ulkokengät jalassa lauantaiaamuna kahdeksalta? Miten hän edes pääsi asuntoon?!
— Omalla avaimellani tietenkin — anoppi vastasi rauhallisesti.
Vasta nyt hän lopetti siivoamisen ja katsoi miniäänsä.
Hänen raskas, arvioiva katseensa kulki Ksenian sotkuisista hiuksista paljaille hartioille ja valkoisiksi puristuneille rystysille, joilla tämä piteli peittoa. — Igorek antoi minulle itse kopion. Koskaan ei tiedä, mitä voi tapahtua, ja te olette aina töissä. Ja katsopa vain, jotain onkin tapahtunut: te hukutte likaan silmissä. Minun tekee pahaa nähdä poikani elävän näin.
Hän on ollut lapsesta asti allerginen. Hänen ei pitäisi nukkua tällaisessa sikolätissä.
— Äiti, meidän oli tarkoitus siivota myöhemmin iltapäivällä — Igor mutisi istuutuen sängyn reunalle ja hieroen kasvojaan. — Olisit voinut soittaa ovikelloa tai puhelimella ennen kuin tulit sisään. Meillä ei ole edes vaatteita päällä.
— Voi Igorek, mitä sellaista minä en olisi sinusta jo nähnyt?
Nina Vasiljevna heilautti kättään välinpitämättömästi ja ravisti liinasta harmaita pölypaakkuja suoraan sängyn vieressä olevalle matolle.
— Jatkakaa vain nukkumista. Teillä on koko viikonloppu aikaa. Sinun terveytesi on minulle paljon tärkeämpää kuin teidän aamuiset hellittelynne. Kun poikkesin eilen illalla juomaan vähän vettä, sain melkein astmakohtauksen tästä tunkkaisesta ilmasta.
— Eilen illalla? — Ksenian ääni muuttui käheäksi huudoksi.
Hän hyppäsi sängystä, kietaisi ylleen ensimmäisen käteen osuneen vaatteen ja jäi paljain jaloin seisomaan anoppinsa eteen.
— Olette siis eilenkin penkoneet täällä, kun me emme olleet kotona? Igor, kuuletko sinä tämän?! Hän tulee tänne kuin omaan kotiinsa!
— Ksjusha, rauhoitu nyt, ole kiltti — mies mutisi anovasti. — Äiti vain kävi juomassa vettä. Hän kulki tästä ohi töistä tullessaan. Mitä niin kamalaa siinä on?
— Mitä kamalaa?
Ksenia astui häntä kohti ja hillitsi vaivoin halua läimäyttää miestään.
— Hän seisoi meidän sänkymme vieressä, kun me nukuimme! Ulkokengät jalassa! Meidän makuuhuoneessamme! Igor, sanon tämän viimeisen kerran: ota avaimet häneltä pois. Heti. Nouse ylös, mene äitisi luo ja ota se avainnippu takaisin.
Nina Vasiljevna hymähti ja jatkoi jo täysin puhtaan lasin kiillottamista.
Hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisen rauhallisia, mikä raivostutti Kseniaa entisestään.
Oli selvää, että nainen nautti sekä aiheuttamastaan reaktiosta että poikansa täydellisestä neuvottomuudesta. — Kukaan ei ota minulta mitään — hän ilmoitti kääntymättä. — Puolet tästä asunnosta kuuluu pojalleni, joten minulla on täysi oikeus olla täällä. Varsinkin kun te ette edes kykene ylläpitämään alkeellista järjestystä.
Hän osoitti lattiaa.
— Katso nyt, Ksenia. Nurkissa on kokonaisia pölypalloja. Milloin viimeksi imuroit? Viime vuonna?
— Se ei kuulu teille, milloin minä imuroin! — Ksenia karjaisi ja astui lähemmäs. — Laskekaa se rätti ja poistukaa minun makuuhuoneestani! Ja jättäkää avaimet yöpöydälle heti!
— Äläkä sinä huuda minulle, nuori nainen.
Nina Vasiljevna kääntyi äkisti ja jäi kasvotusten miniänsä kanssa.
Hän haisi voimakkaasti halvalta pesuaineelta ja kostealta ulkoilmalta. — Minä olen tehnyt valtavasti tämän kodin eteen silloin, kun autoimme teitä remontissa. Sinä voit määräillä työpaikallasi. Täällä minä päätän, missä olen ja mitä teen. Igorek, miksi olet hiljaa? Vaimosi hyökkää äitisi kimppuun, vaikka tämä yrittää vain siivota, ja sinä istut siinä kuin olisit nielaissut kielesi.
Igor huokaisi syvään ja hieroi nenänvarttaan.
Tilanne oli karannut hänen käsistään, vaikka todellisuudessa se ei ollut koskaan ollutkaan hänen hallinnassaan.
Hänen katseensa liikkui peittoon kietoutuneesta raivoavasta vaimosta äitiin, joka seisoi keskellä makuuhuonetta likaiset kengät jalassaan ja näytti valmistautuneen pitkään asemasotaan.
— Äiti, oikeasti, sinun olisi parempi lähteä kotiin — Igor sanoi heikosti nousematta. — Me hoidamme siivouksen. Miksi tulit näin aikaisin?
— Minä tulin auttamaan! — Nina Vasiljevna korotti ääntään ja puristi rättiä niin voimakkaasti, että likaista vettä tippui parketille. — Jos minä en tule, te kasvatte kohta sammalta! Ja kaiken lisäksi hän vielä kehtaa väittää vastaan! Sen sijaan että kiittäisi siitä, että käytän vapaapäiväni teidän sotkujenne siivoamiseen.
— Minä en pyytänyt teitä tulemaan! — Ksenia katkaisi. — Igor, minä odotan. Jos nuo avaimet eivät ole heti minun kädessäni, soitan lukkosepälle, ja tunnin päästä ovessa on uusi lukko. Ja sinä maksat laskun!
— Ksjusha, älä aloita — Igor kurtisti kulmiaan. — Mitä lukkoja tässä nyt lauantaiaamuna vaihdetaan? Äiti vain halusi auttaa. Hän meni vähän liian pitkälle, siinä kaikki. Äiti, anna avaimet, jotta Ksjusha rauhoittuu. Saat ne myöhemmin takaisin.
— En varmasti!
Nina Vasiljevna työnsi märän rätin suoraan beigen takkinsa taskuun ja rististi käsivartensa.
— En anna teille mitään avaimia. Tässä kaaoksessa hukkaatte ne seuraavana päivänä. Nyt menen keittiöön. Allas on rasvan peitossa, sitä on kuvottavaa katsella. Te voitte jäädä tänne väittelemään siitä, kuka tässä talossa määrää, kun kerran pidätte siitä niin paljon.
Hän kääntyi ja marssi makuuhuoneesta jättäen märkiä kengänjälkiä vaalealle laminaatille.
Ksenia seurasi häntä katseellaan ja tunsi vihan kiehuvan sisällään.
Sitten hän kääntyi mieheensä, joka istui edelleen sängyn reunalla pää pelkurimaisesti painuksissa.
— Sinä olet säälittävä pelkuri, Igor — hän sanoi hampaidensa välistä. — Hän juuri talloi meidät jalkoihinsa meidän omassa makuuhuoneessamme, etkä sinä edes yrittänyt pysäyttää häntä.
— Mitä sinä halusit minun tekevän?! — Igor räjähti ja levitti käsiään. — Olisiko minun pitänyt tapella hänen kanssaan? Hän on vanhempi nainen! Hän tuli siivoamaan, tällaista nyt sattuu. Sinä teet aina kärpäsestä härkäsen!
— Kärpäsestä?
Ksenia tarttui tyynyyn ja paiskasi sen kaikella voimallaan seinää vasten.
— Hän seisoi meidän vieressämme, kun nukuimme! Pue päällesi. Menemme keittiöön. Ja sieltä hän lähtee ilman avaimia tai sinä lähdet hänen kanssaan. En vitsaile, Igor.
Kädet vapisten Ksenia veti aamutakin päälleen ja kiristi vyön niin tiukalle, että hengittäminen oli vaikeaa.
Hän vapisi vähemmän aamun kylmyydestä kuin juuri kokemastaan nöyryytyksestä.
Keittiöstä kuului juoksevan veden ääni ja astioiden kolinaa. Hänen anoppinsa, joka oli täysin vakuuttunut koskemattomuudestaan, oli jo aloittanut oman ”kodinhoitonsa”.
Igor veti kotihousut jalkaansa vältellen vaimonsa katsetta.
Hän näytti lannistuneelta, surkealta ja täysin kykenemättömältä puolustamaan ketään.
— Tulet minun perässäni — Ksenia määräsi jäisellä katseella. — Ja jos olet taas hiljaa hänen penkoessaan meidän tavaroitamme, en vastaa seurauksista.
Hän poistui makuuhuoneesta ja oli vähällä liukastua yhteen Nina Vasiljevnan jättämistä märistä jalanjäljistä.
Keittiössä vallitsi kaaos.
Anoppi seisoi edelleen beige takki yllään tiskialtaan edessä. Hän oli ottanut esiin kaikki kahden päivän aikana kertyneet astiat ja kasannut ne työtasolle.
Nyt hän pesi niitä raivokkaasti ja roiski vaahtoa kaikkialle.
Sama keltainen rätti, jolla hän oli pyyhkinyt makuuhuonetta, lojui leipäkorin vieressä.
— Kas, vihdoinkin ilmestyitte — Nina Vasiljevna sanoi olkansa yli hangaten paistinpannua metallisienellä. — Kävin läpi ruokavarastonne. Puolet jääkaapin tavaroista oli vanhentunut. Heitin majoneesin ja makkaran pois, ne olivat jo limaisia…
— Igor, oletko sinä kunnossa? Herää jo! — Ksenia kääntyi miehensä puoleen. — Äitisi käveli juuri ulkokengät jalassa meidän sänkymme vieressä! Hän seisoi katsomassa meitä, kun nukuimme!
— Ksjusha, älä liioittele — Igor vastasi vastahakoisesti. — Kukaan ei katsellut sinua. Hän pyyhki pölyjä. Tiedät, että hänellä on pakkomielle siisteyteen. Hän tuli hiljaa sisään ajatellen, ettemme edes huomaisi.
— Hiljaa?
Ksenia kiristi aamutakkinsa vyötä.
— Hän avasi meidän ovemme avaimella, jonka sinä annoit hänelle salaa! Käveli käytävän läpi likaisissa kengissä, tuli makuuhuoneeseemme ja alkoi heilutella märkää rättiä meidän päidemme yläpuolella. Ja sinä kutsut sitä ”pakkomielteeksi siisteyteen”? Se oli röyhkeä tarkastus!
— Annoin avaimet hätätilanteita varten — Igor vastasi. — Jos vaikka putki rikkoutuu tai me hukkaamme omamme. Kukaan ei odottanut hänen ilmestyvän aikaisin siivoamaan. Puhun hänen kanssaan nyt rauhallisesti. Ilman sinun hysteerisiä kohtauksiasi.
— Rauhallisesti? Erinomaista. Katsotaanpa, miten sinä ”puhut rauhallisesti” hänen kanssaan.
Ksenia osoitti lattiaa.
Nina Vasiljevnan kenkien likaiset, puoliksi kuivuneet jäljet kulkivat käytävästä keittiöön.
Siellä anoppi jatkoi omien sääntöjensä määräämistä toisten alueella.
Kun Ksenia astui keittiöön, Nina Vasiljevna oli parhaillaan pilaamassa paistinpannun tarttumatonta pinnoitetta metallisienellä.
— Laskekaa sieni ja sulkekaa hana, Nina Vasiljevna — Ksenia käski jäisellä äänellä.
Anoppi ei edes kääntynyt.
Hän painoi sientä entistä kovempaa.
— Igorek, teidän tiskiaineenne haisee kemikaaleilta — hän sanoi jättäen Ksenian tarkoituksella huomiotta. — Olen sanonut sinulle, että osta tavallista saippuaa. Tämä on silkkaa myrkkyä, ja sitten te vielä syötte näiltä lautasilta.
— Äiti, sulje vesi, ole kiltti — Igor pyysi hermostuneesti. — Me emme ole vielä puhuneet loppuun.
Nina Vasiljevna sulki hanan vastahakoisesti ja kuivasi kätensä suoraan takkiinsa.
— Mistä tässä muka pitäisi puhua? — hän kysyi kädet lanteilla. — Tulin asuntoon, josta puolet kuuluu lain mukaan pojalleni. Tulin, koska te olette luoneet tänne hirvittävän epähygieeniset olosuhteet. Jääkaapin keitto oli hapanta! Kaadoin juuri koko kattilallisen vessanpönttöön.
— Olette penkoneet minun jääkaappiani? Heititte minun keittoni pois?!
Keitto oli valmistettu edellisenä iltana ja oli täysin tuoretta.
— Igor, kuinka kauan aiot vain seistä siinä, kun äitisi määräilee minun kodissani?! Ota avaimet häneltä! Nyt!
— Ksjusha, keitto olisi voinut pilaantua. On ollut kuuma — Igor mutisi ja käänsi katseensa ikkunaan. — Äiti, miksi sinä tarkistit jääkaapin? Me olisimme hoitaneet sen itse.
— Te? — Nina Vasiljevna tuhahti. — Te olisitte syöneet sen happaman moskan ja saaneet ruokamyrkytyksen! Minä pelastan teidät ruokamyrkytykseltä ja te hyökkäätte minun kimppuuni. Ei pienintäkään kiitollisuutta.
— Minä en tarvitse teidän apuanne enkä huolenpitoanne! — Ksenia ilmoitti. — Te ette määrää täällä. Ottakaa avaimet taskustanne ja laittakaa ne pöydälle. Nyt. Te ette enää koskaan astu tästä ovesta ilman minun henkilökohtaista kutsuani.
— Kuulkaapa häntä, miten hän määräilee! — Nina Vasiljevna väänsi suutaan. — Asunto kuuluu teille molemmille. Igorek maksoi puolet. Avaimet jäävät siis minulle. Olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää, millaisissa oloissa poikani elää.
— Igor!
Ksenia porasi katseensa mieheensä.
— Mene hänen luokseen, työnnä kätesi tuon naurettavan takin taskuun ja ota meidän avaimemme takaisin. Jos et tee sitä nyt, vannon, ettet tule pitämään seurauksista.
Igor kalpeni.
Hän katsoi vuorotellen vaimoaan ja äitiään.
Hän otti epävarman askeleen eteenpäin ja pysähtyi.
— Äiti… anna avaimet, jooko? — hän pyysi melkein kuin pikkupoika. — Miksi meidän pitää järjestää tällainen skandaali näin aikaisin? Ksjusha on hermostunut. Anna ne minulle. Minä pidän ne ja tuon ne myöhemmin takaisin, jos niitä tarvitaan.
— En anna mitään — Nina Vasiljevna katkaisi ja taputti takkinsa pullottavaa taskua.
Metallinen avainnippu kilahti sen sisällä.
— Te hukkaatte ne kuitenkin. Parempi, että ne ovat minulla. Ja sinä, Igorek, sen sijaan että kuuntelisit hysteeristä vaimoasi, ota rätti ja auta minua ikkunoiden kanssa.
Ksenia katsoi miestään ja tunsi todellista pahoinvointia.
Aikuinen, terve mies seisoi omassa keittiössään hartiat lysyssä ja puri hermostuneesti huultaan kykenemättä vastustamaan äitiään.
Hän ei edes yrittänyt ottaa takaisin jotain, mikä kuului myös hänelle.
— Ymmärrän — Ksenia sanoi kylmästi. — Sinä siis valitset sen, että seisot siinä kuin lammas hänen määrätessään omat sääntönsä. Sinulla ei ole minkäänlaista selkärankaa, Igor.
— Ksjusha, miksi sanot noin? — hän yritti puolustautua. — Mitä väliä sillä on, jos hän pitää avaimet? Ei hän käy täällä joka päivä. Jos hän tulee kerran kuukaudessa siivoamaan, miksi meidän pitää järjestää skandaali, jonka koko talo kuulee?
— Kerran kuukaudessa?
Ksenia nauroi halveksivasti.
— Hän on täällä jatkuvasti! Eilen hän tuli, kun emme olleet kotona, ja tänään hän ilmestyi meidän nukkuessamme. Huomenna hän varmaan kömpii meidän sänkyymme tarkistamaan, nukummeko oikein! Ja sinä hyväksyt senkin!
— Älä uskalla puhua pojalleni noin! — Nina Vasiljevna puuttui keskusteluun ja astui uhkaavasti lähemmäs. — Hän on omassa kodissaan. Sinä et ole kukaan sanomaan hänelle, mitä hänen pitää tehdä!
Ksenia lakkasi nauramasta.
Hänen kasvonsa jähmettyivät.
Hän ei aikonut enää tuhlata aikaansa.
— Hyvä on — hän sanoi niin hiljaa ja selkeästi, että Igor säpsähti. — Jos sinä et pysty ratkaisemaan tätä, Igor, minä ratkaisen.
Hän astui hitaasti keittiöön.
— Uskotteko todella, että teillä on oikeus määräillä täällä, Nina Vasiljevna? Tulitte kutsumatta, avasitte meidän ovemme omalla avaimellanne ja nyt heitätte pois tuotteita, jotka minä olen ostanut omilla rahoillani. Ettekö te todella ymmärrä ylittäneenne kaikki rajat?
Anoppi ei hätkähtänytkään.
— Sinun rahasi, Ksenia, ovat perheen rahaa — hän julisti juhlallisesti. — Ja perhe tarkoittaa ennen kaikkea minun poikaani. Jos poikani joutuu elämään sikolätissä ja syömään pilaantunutta ruokaa, koska hänen vaimonsa on liian kiireinen uransa tai itsensä kanssa, minun velvollisuuteni äitinä on puuttua asiaan.
Hän osoitti keittiötä.
— Katso tuota liettä! Siinä on niin paljon rasvaa, että kohta tarvitsette kirveen saadaksenne sen irti. Miten sinä edes valmistat täällä ruokaa? Vai syöttekö vain valmisruokaa?
— Äiti, keittiössä ei ole mitään vikaa — Igor yritti väliin. — Ksjusha oli eilen myöhään töissä eikä ehtinyt. Meidän piti siivota tänään.
— ”Meidän piti siivota”! — hänen äitinsä matki pilkallisesti. — Minä tunnen teidän ”meidän”. Sinä makaisit sohvalla ja hän lakkaisi kynsiään. Ja lika vain lisääntyisi.
Ksenia tunsi veren jyskyttävän ohimoissaan.
Jokainen tuon naisen sana tuntui melkein fyysisenä kipuna.
Hän katsoi harmaita kengänjälkiä lattialla ja ymmärsi, että tämän oli loputtava tässä ja nyt.
— Igor, sanon tämän viimeisen kerran. Ota äidiltäsi avaimet pois välittömästi! Hän tuli meidän makuuhuoneeseemme koputtamatta, kun me nukuimme. Minä en aio asua kodissa, johon kuka tahansa voi marssia sisään ja ulos silloin kun huvittaa. Joko vaihdat lukot vielä tänään, tai minä heitän hänet ulos kaikkine tavaroineen… ja sinut samalla!
Hän katsoi miestään suoraan silmiin.
— Sinulla on tasan minuutti aikaa laittaa tuo avainnippu pöydälle.
— Ksjusha, lopeta jo tämä avainasia — Igor vastasi väsyneesti. — Miksi kaikki nämä uhkavaatimukset? Syödään rauhassa aamupalaa, äiti keittää teetä ja puhutaan kuin aikuiset.
— Kuin aikuiset?
Ksenia astui aivan hänen eteensä.
— Aikuiset eivät tunkeudu toisten koteihin aamunkoitteessa. Aikuiset eivät anna äitiensä penkoa muiden tavaroita ja jääkaappia. Aikuiset suojelevat perhettään tunkeilulta. Mutta sinä et näköjään ole vieläkään kasvanut aikuiseksi.
— Kuka täällä muka tunkeilee?! — Nina Vasiljevna kiljaisi. — Olen käyttänyt koko elämäni tehdäkseni hänestä miehen! Ja sinä ilmestyit paikalle, kun kaikki työ oli jo tehty, ja nyt yrität erottaa minut pojastani! Et onnistu!
Hän löi kättään taskuun, jossa avaimet olivat.
— Nämä avaimet ovat minun takuuni siitä, että voin aina tarkistaa hänen olevan hengissä ja ettet sinä ole näännyttänyt häntä nälkään tässä ”design-remontissanne”.
— Äiti, puhu hiljempaa — Igor pyysi ja tarttui häntä olkapäästä.
Nina Vasiljevna ravisti käden pois.
— Älä koske minuun! Näetkö, mihin olet joutunut? Hän määräilee sinua ja uhkaa heittää sinut ulos omasta kodistasi! Onko tämä muka hänen kotinsa? Tämä on sinun kotisi, Igor! Hän on täällä vain vieras!
Ksenia katseli näytelmää hiljaa.
Jokin hänen sisällään katkesi lopullisesti.
Pelkoa ei enää ollut. Ei myöskään halua löytää kompromissia.
Jäljellä oli vain kylmä, kristallinkirkas päätös.
Hän käveli pöydän luo, nosti keltaisen rätin kahdella sormella ja heitti sen inhosta väristen suoraan anoppinsa kasvoille.
— Ulos — hän sanoi hiljaa.
Nina Vasiljevna jähmettyi, kun rätti liukui hänen kasvoiltaan lattialle.
— Mitä sinä sanoit?
Hänen silmänsä suurenivat raivosta.
— Heititkö sinä likaisen rätin minun kasvoilleni?! Igorek, näitkö?! Näitkö, mitä tämä hirviö tekee?!
— Ksenia, oletko sinä täysin seonnut?! — Igor reagoi viimein, mutta odotetusti vaimoaan vastaan. — Hän on minun äitini! Kuinka kehtaat?
— Tämä ei ole enää sinun kotisi, Igor — Ksenia vastasi sellaisella halveksunnalla, että mies perääntyi. — Jos äitisi ei ole kymmenen sekunnin kuluttua tämän asunnon ulkopuolella, alan heittää hänen tavaroitaan parvekkeelta. Ja aloitan tuosta hänen rakkaasta beigestä takistaan.
Hän katsoi Nina Vasiljevnaa.
— Aika käy. Avaimet pöydälle. Ja ulos.
— Igorek, heitä hänet ulos! — anoppi huusi. — Hän on täällä ylimääräinen! Hän tuhoaa meidän perheemme! Hän ei kunnioita sinua!
— Äiti, mene eteiseen — Igor sanoi viimein ymmärtäessään, että Ksenia oli tosissaan.
Hän yritti työntää äitiään varovasti kohti ulko-ovea.
Nina Vasiljevna tarttui työtasoon.
— Minä en lähde mihinkään! Hän saa lähteä! Pakatkoon rättinsä ja menköön takaisin äitinsä luo! Minä jään tänne ja laitan asiat järjestykseen. Igor, jos et pane häntä nyt paikalleen, et ole enää minun poikani! Kuuletko? Valitse! Joko minä tai tuo hullu!
Kylmä väre kulki Ksenian selkää pitkin.
Sillä hetkellä hän ymmärsi jotain olennaista: Igor ei koskaan valitsisi.
Hän jatkaisi tasapainoilua heidän välillään, yrittäisi miellyttää molempia ja päätyisi pettämään Ksenian yhä uudelleen.
— Aika loppui — Ksenia sanoi kuivasti.
Hän kääntyi ja käveli eteiseen.
— Minne sinä menet? — Igor huusi.
Ksenia ei vastannut.
Hän avasi ulko-oven kokonaan.
Raikas porraskäytävän ilma virtasi tunkkaiseen asuntoon.
Sitten hän palasi keittiöön.
— Joko lähdette molemmat vapaaehtoisesti juuri nyt tai minä alan toimia toisin. Ja uskokaa minua, Nina Vasiljevna, siitä avainnipusta ei ole teille enää mitään hyötyä. Lukitsen oven sisältä ja kutsun ammattilaisen paikalle, jos on pakko.
Hän lausui jokaisen sanan hitaasti:
— Avaimet. Pöydälle. Nyt.
Anoppi vaikeni äkkiä.
Lähes teatraalisen arvokkaasti hän työnsi kätensä taskuun ja veti avainnipun esiin.
Hän katseli sitä muutaman sekunnin ja paiskasi sen sitten kaikella voimallaan kohti ikkunaa.
Avaimet osuivat ikkunalautaan ja putosivat patterin taakse.
— Siinä ovat — hän sihahti. — Mutta muista minun sanani: tulet vielä polvillasi ryömien luokseni, kun poikani jättää sinut. Ja hän jättää, koska sinä et ole mitään.
Hän kääntyi Igorin puoleen.
— Mennään. Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Tässä kaatopaikassa on inhottavaa edes hengittää.
Igor jäi paikalleen.
Hän katsoi vaimoaan ja sitten äitiään.
Hänen kasvoillaan näkyivät epätoivo ja katkeruus.
Hän tiesi, että tämä hetki oli piste, josta ei ollut paluuta.
Ja silti hän otti askeleen äitinsä suuntaan.
— Ksjusha, teet valtavan virheen — hän sanoi vaisusti. — Äiti on oikeassa. Sinä et käyttäydy normaalisti. Me lähdemme. Mutta älä kuvittele, että palaan takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sinä itse tuhosit kaiken. Omin käsin.
— Menkää — oli kaikki, mitä Ksenia pystyi sanomaan. — Molemmat. Pois minun elämästäni.
Hetkeä myöhemmin Ksenia piteli puhelinta korvallaan.
— Kyllä, juuri niin. Sadovaja-katu kaksitoista, asunto neljäkymmentäkahdeksan. Tarvitsen uuden lukkopesän, mieluiten välittömästi. Tunnin sisällä. Kyllä, maksan kiirelisän. Odotan teitä.
Hän lopetti puhelun.
Hiljaisuus, joka laskeutui asuntoon Igorin ja hänen äitinsä lähdettyä, tuntui lähes fyysiseltä.
Ksenia nojasi ovea vasten. Hän oli lukinnut sen kaikilla mahdollisilla kierroksilla.
Hänen silmissään näkyivät yhä Nina Vasiljevnan raivosta vääristyneet kasvot sekä miehensä hämmentynyt, syyllinen ja samalla syyttävä katse.
Omituista kyllä, Kseniaa ei itkettänyt.
Hän tunsi vain tyhjyyttä.
Hän katsoi alas.
Anopin likaisten kenkien jäljet vaalealla laminaatilla näyttivät iskulta vasten kasvoja.
Kyse ei ollut vain kadulta tulleesta mudasta.
Ne olivat täydellinen kuva siitä, kuinka helposti toinen ihminen voi talloa yksityisen tilasi jalkoihinsa, jos annat hänen tehdä niin.
Ksenia käveli hitaasti keittiöön.
Patterin vieressä välähti jotain metallista.
Hän polvistui ja kurkisti kapeaan rakoon.
Siellä, juuri siinä pölyssä, jota Nina Vasiljevna niin paljon vihasi, makasi avainnippu.
Ksenia veti sen esiin kahdella sormella.
Vuosien ajan nuo metallinpalanen olivat olleet hänen ahdistuksensa symboli.
Hän oli aina tiennyt anoppinsa pääsevän hänen elämäänsä milloin tahansa, ja tuo tieto oli roikkunut hänen yllään kuin miekka.
— Se loppui nyt — hän kuiskasi tyhjälle keittiölle. — Näillä avaimilla te ette enää avaa mitään.
Hän käveli roskakorille ja pudotti ne suoraan Nina Vasiljevnan ”hänen parhaakseen” pois heittämän keiton jäännösten sekaan.
Sitten hän otti puhtaan liinan ja alkoi pestä lattiaa.
Hän hankasi raivokkaasti pois kengänjälkiä, halvan pesuaineen hajua ja koko tuon aamun muistoa.
Puhelin värisi pöydällä.
Näytölle ilmestyi nimi:
”Igor”.
Ksenia jähmettyi.
Hän tiesi tarkalleen, mitä mies sanoisi.
Hän syyttäisi Kseniaa julmuudesta. Kertoisi äitinsä verenpaineen nousseen, tämän itkevän autossa ja olevansa itse syvästi pettynyt siihen, ettei hänen vaimonsa osannut ”käyttäytyä aikuismaisesti”.
Ksenia pystyi jopa kuvittelemaan hänen äänensävynsä: sovittelevan, puolustelevan, sellaisen miehen äänen, joka ei ollut koskaan oppinut olemaan aikuinen omassa kodissaan.
Ksenia hylkäsi puhelun ja esti numeron.
Heti sen jälkeen hän esti myös Nina Vasiljevnan.
Ensimmäistä kertaa viiden avioliittovuoden aikana hänestä tuntui, että asunnon ilma oli todella puhdasta.
Ei siksi, että anoppi oli pyyhkinyt pölyt.
Vaan siksi, että tekopyhyys oli kävellyt ovesta ulos.
Ovikello soi.
Lyhyt, asiallinen soitto.
Ksenia säpsähti, kuivasi kätensä ja meni avaamaan.
Tasanteella seisoi mies sinisissä työhaalareissa työkalupakki kädessään.
— Soititteko lukon vaihtamisesta? hän kysyi.
— Kyllä.
Ksenia astui sivuun päästääkseen hänet sisään.
— Asentakaa turvallisin, joka teillä on. Haluan, ettei yksikään vanha avain pysty avaamaan sitä. Missään olosuhteissa.
— Hoidetaan kunnolla, rouva — lukkoseppä vastasi polvistuessaan oven eteen ja alkaessaan purkaa mekanismia. — Vanhojen lukkojen kanssa se on joskus tällaista. Joskus ne täytyy vaihtaa kokonaan, jotta voi nukkua yönsä rauhassa.
Ksenia palasi keittiöön ja laittoi veden kiehumaan.
Hän kuunteli metallin ääntä, työkalujen iskuja ja sitä, kuinka vanha mekanismi irrotettiin ja korvattiin uudella.
Jokainen ääni tuntui sulkevan lopullisesti yhden osan hänen vanhasta elämästään.
Elämästä, jossa hänen oli jatkuvasti täytettävä muiden odotuksia.
Elämästä, jossa hänen henkilökohtaista tilaansa pidettiin yhteisenä omaisuutena ja hänen tunteensa jäivät aina toiseksi oletetun ”äidillisen huolenpidon” rinnalla.
Kun lukkoseppä sai työnsä valmiiksi ja ojensi Ksenialle uuden, kiiltävän ja kylmän avainnipun, Ksenia tunsi odottamattoman voiman aallon.
Hän maksoi työn, sulki oven miehen perässä ja käänsi uutta avainta kolme kertaa.
Lukon napsahdukset kaikuivat hänen sisällään lähes nautinnollisena rauhana.
Hän käveli ikkunan luo.
Alhaalla pysäköintialueella Igorin auto seisoi yhä paikallaan.
Igor istui ratin takana pää käsiensä varassa.
Hänen vieressään Nina Vasiljevna huitoi käsillään kiivaasti, luultavasti jatkaen loputonta puhettaan siitä hirvittävästä naisesta, jonka kanssa hänen poikaparkansa oli epäonnekseen mennyt naimisiin.
— Nyt tämä on vain minun kotini — Ksenia kuiskasi.
Ja veti verhot kiinni.
Hän palasi makuuhuoneeseen ja käveli vaatekaapin luo, jota hänen anoppinsa oli aamulla niin innokkaasti puhdistanut.
Lasissa näkyi yhä sameita jälkiä likaisesta vedestä.
Ksenia otti puhtaan liinan ja pyyhkäisi ne pois yhdellä vedolla.
Hän tiesi, että edessä olisi vielä vaikea keskustelu avioerosta ja omaisuuden jakamisesta.
Tulisi Igorin valituksia, syytöksiä, yhteisten ystävien puheluita ja yrityksiä ”sovittaa” heidät.
Mutta juuri sillä hetkellä, hiljaisuuden ympäröimänä, Ksenia tunsi olevansa täysin vapaa.
Hän asettui makaamaan samalle sängylle, jonka yllä Nina Vasiljevnan hahmo oli vain muutamaa tuntia aikaisemmin seisonut.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän sulki silmänsä pelkäämättä kuulevansa avaimen kääntyvän lukossa.
Hän nukahti tietäen, että hänen maailmassaan oli nyt enää yksi ihminen, joka määräsi hänen kodistaan ja elämästään.
Ja hän ei enää koskaan antaisi oman elämänsä avaimia toisen ihmisen käsiin.