— Katja sopi pojalleni paljon paremmin kuin sinä, — anoppini huokaisi sekoittaen rauhallisesti kahviaan.
Nyökkäsin. — Olen samaa mieltä. Soittakaa hänelle ja ehdottakaa, että hän menisi naimisiin Javierin kanssa. Minua todella kiinnostaa kuulla, mitä poikanne siihen vastaa.
Carmen laski lusikan lautaselle. Mieheni Javier, joka seisoi keittiötason ääressä leikkaamassa omenapiirakkaa, nosti hitaasti katseensa.
— Mitä Katjasta nyt? — hän kysyi. — Ei mitään, — vastasin. — Äitisi juuri selitti minulle, että Katja olisi ollut sinulle paljon parempi vaimo.
Carmen puristi huulensa yhteen. — Älä vääristele sanojani, Elena.
— En vääristele mitään. Sanoitte juuri niin.
Oli sunnuntai, hieman yli neljä iltapäivällä. Olimme lopettaneet lounaan noin kaksikymmentä minuuttia aiemmin. Javierin sisko Lucía istui minua vastapäätä, ja hänen miehensä Andrés auttoi keräämään lautasia pöydältä.
Kaikki oli alkanut aivan tavallisesta pikkuasiasta. Mainitsin, että minulla olisi seuraavana perjantaina työillallinen.
— Taasko? — Carmen kysyi.
— Mitä taasko?
— Taas työillallinen.
— Edellinen oli neljä kuukautta sitten.
— Silti. Naimisissa olevan naisen pitäisi ajatella vähän enemmän kotiaan.
Javier naurahti. — Äiti, minullakin on työillallisia. — Sinä olet mies.
Hän sanoi sen niin luontevasti, että Lucía kohotti kulmakarvaansa.
Päätin olla väittelemättä.
Mutta Carmen ei ollut vielä lopettanut.
— Katja esimerkiksi oli paljon enemmän koti-ihminen.
Katsoin häntä.
Tunsin tuon nimen erittäin hyvin.
Katja oli ollut Javierin tyttöystävä lähes kaksi vuotta. He olivat eronneet noin kolme vuotta ennen kuin Javier ja minä edes tapasimme.
En ollut koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti.
Kaikki, mitä tiesin hänestä, oli kiinnostavaa kyllä peräisin juuri Carmenilta.
Anoppini mukaan Katja laittoi erinomaista ruokaa, ei koskaan väitellyt, rakasti viettää aikaa Javierin perheen kanssa ja toi aina jotain mukanaan tullessaan kylään.
Kuuden Javierin kanssa viettämäni vuoden aikana Carmen oli maininnut Katjan niin monta kertaa, että joskus minusta tuntui kuin tämä olisi edelleen perheenjäsen.
— Äiti, — Javier sanoi. — Älä taas aloita.
— Mitä minä muka sanoin?
— Tiedät aivan hyvin.
Carmen kohautti olkapäitään.
— Minä vain vertailen.
— Juuri siinä ongelma onkin, — vastasin. — Olette vuosien ajan verranneet minua naiseen, jota en ole koskaan edes tavannut.
— Jotkut vertailut ovat vain väistämättömiä.
Lucía laski kuppinsa pöydälle.
— Äiti, Katja ja Javier erosivat melkein kymmenen vuotta sitten.
— Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa?
— Aika paljonkin.
Carmen katsoi minua.
— Sinun ei tarvitse ottaa kaikkea hyökkäyksenä. Sanon vain, että Katjan luonne sopi Javierille paremmin.
Hymyilin.
— Soittakaa sitten hänelle.
— Anteeksi?
— Soittakaa Katjalle. Kertokaa hänelle, että olette edelleen sitä mieltä, että hänen pitäisi mennä naimisiin Javierin kanssa.
Andrés jähmettyi kaksi lautasta käsissään.
Lucía peitti suunsa kädellään piilottaakseen hymynsä.
Carmen ei kuitenkaan nauranut.
— Älä ole naurettava.
— Miksi? Jos olette niin vakuuttunut siitä, että he olivat täydellisiä toisilleen, ehkä voimme vielä korjata tämän hirvittävän virheen.
— Elena… — Javier sanoi yrittäen olla nauramatta.
Katsoin häntä.
— Mitä? Yritän vain auttaa äitiäsi.
Carmen vakavoitui.
— Sinun ei tarvitse pilkata minua.
— En pilkkaa. Olette kuuden vuoden ajan kertonut minulle, kuinka ihana Katja oli. Haluan vain tietää, mitä te konkreettisesti ehdotatte.
— En minä sanonut, että teidän pitäisi erota.
— Miksi sitten vertaatte minua jatkuvasti häneen?
Carmen avasi suunsa, mutta ei vastannut heti.
Javier laski veitsen keittiötasolle.
— Hyvä kysymys, äiti.
— Älkää nyt te kaksi liittoutuko minua vastaan.
— Kukaan ei ole sinua vastaan, — Javier sanoi. — Mutta aina kun Elena tekee jotain, mistä sinä et pidä, yhtäkkiä Katja ilmestyy kuvioihin.
Lucía naurahti.
— Se on kyllä totta.
Carmen vilkaisi häntä terävästi.
— Sinä älä sekaannu tähän.
— Miksi? Olet puhunut minullekin Katjasta ainakin viisisataa kertaa.
— Koska hän oli ihana tyttö.
Javier huokaisi.
— Äiti, haluatko tietää, miksi minä erosin Katjasta?
Carmen katsoi häntä.
— Olet jo kertonut.
— En. Kerroin sinulle lyhyen version, koska en halunnut puhua siitä.
Carmenin ilme muuttui hieman.
Minäkin katsoin Javieria.
Hän puhui tuosta suhteesta erittäin harvoin.
— Mikä se pidempi versio sitten on? — Lucía kysyi.
Javier nojasi keittiötasoon.
— Katja ja minä emme halunneet samanlaista elämää. Hän halusi muuttaa ulkomaille. Minä en. Riitelimme siitä jatkuvasti.
Carmen huitaisi kädellään.
— Kaikki parit riitelevät.
— En ollut vielä valmis.
Huone hiljeni.
— Lisäksi Katja ei kestänyt sitä, että tulit jatkuvasti meille ilmoittamatta etukäteen.
Carmen räpäytti silmiään.
Andrés laski nopeasti katseensa.
— Minäkö?
— Niin, sinä.
— Ei pidä paikkaansa. Hän oli aina iloinen nähdessään minut.
Javier naurahti.
— Äiti, hän oli vain kohtelias.
Lucía puri huultaan.
Minä pysyin hiljaa.
Tästä tuli juuri paljon kiinnostavampaa.
— Kerran hän sanoi minulle, — Javier jatkoi, — että jos aiomme pysyä yhdessä, meidän täytyy asettaa sinulle rajat, koska soitit neljä kertaa päivässä ja halusit tietää kaiken, mitä teimme.
Carmen tuijotti häntä sanattomana.
— Et ole koskaan kertonut minulle tuota.
— Koska siihen ei ollut tarvetta.
— Miksi hän sitten aina otti minut niin ystävällisesti vastaan?
— Koska hän ei halunnut riidellä kanssasi.
Carmen näytti aidosti loukkaantuneelta.
— Hän oli aina ihana minua kohtaan.
— Tietenkin, — Javier sanoi. — Ja sitten hän riiteli minun kanssani sinun lähdettyäsi.
Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään.
Sitten Andrés laski lautaset keittiötasolle.
— Minä vien nämä… keittiöön.
— Me olemme jo keittiössä, — Lucía huomautti.
Andrés katseli ympärilleen.
— Totta.
En pystynyt pidättelemään nauruani.
Javierkin hymyili.
Vain Carmen pysyi vakavana.
— Joka tapauksessa, — hän sanoi lopulta, — Katja osasi käyttäytyä.
Lakkasin hymyilemästä.
— Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?
— Hän ei koskaan vastannut minulle samalla tavalla kuin sinä.
— Koska hän valitti Javierille heti, kun olitte lähtenyt.
Carmen katsoi minua kylmästi.
— Sinun täytyy aina saada viimeinen sana.
— Ei. Mutta haluan, että lopetatte mieheni entisen tyttöystävän käyttämisen esimerkkinä siitä, miten minun pitäisi käyttäytyä.
— En voi pyyhkiä menneisyyttä pois vain siksi, että se häiritsee sinua.
— En pyydäkään sitä.
Kumarruin hieman häntä kohti.
— Pyydän jotain paljon yksinkertaisempaa. Jättäkää Katja rauhaan.
Carmen kurtisti kulmiaan.
— Katjako?
— Niin. Alan jo sääliä häntä. Hän erosi Javierista melkein kymmenen vuotta sitten, ja te tuotte hänet yhä jokaiselle perhelounaallemme — ainakin puheissanne.
Lucía purskahti niin kovaan nauruun, että joutui peittämään suunsa kädellään.
Carmen kääntyi hänen puoleensa.
— Ei tuo ole yhtään hauskaa.
— Vähän on, — Lucía vastasi.
Javier tuli pöydän luo.
— Äiti, Elena on oikeassa. Katjasta puhuminen saa nyt riittää.
— Mutta minä vain…
— Ei. Riittää.
Hänen äänensävynsä muuttui.
Carmen huomasi sen.
— Enkö minä saa enää edes mainita ketään?
— Saat mainita kenet haluat. Mutta et voi jatkuvasti verrata vaimoani entiseen tyttöystävääni.
Carmen rististi kätensä.
— Yritin vain avata silmäsi tietyille asioille.
— Minun silmiäni ei tarvitse avata.
— Minä olen äitisi.
— Ja Elena on vaimoni.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Carmen katsoi ensin Javieria ja sitten minua.
En sanonut mitään.
Tällä kertaa siihen ei ollut edes tarvetta.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Carmen otti käsilaukkunsa.
— Minun on varmaan parempi lähteä.
— Kuten haluat, — Javier vastasi.
Carmen käveli ovelle, mutta kääntyi ennen lähtöään katsomaan minua.
— Toivottavasti olet tyytyväinen.
— Miksi?
— Sait poikani kääntymään minua vastaan.
Pudistin päätäni.
— En. Te saitte poikanne kyllästymään Katja-tarinoihinne aivan itse.
Carmen puristi huulensa yhteen ja lähti.
Ovi sulkeutui.
Lucía odotti tasan kolme sekuntia.
— Minulla on yksi kysymys.
Kaikki katsoimme häntä.
— Tietääkö kukaan edes, missä Katja nykyään asuu?
Javier naurahti.
— Tietää.
Carmen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt kunnolla lähteä.
Käytävältä kuului välittömästi:
— Missä?
Kaikki hiljenimme.
Ja sitten purskahdimme nauruun.
Mutta tarina sai vielä yhden luvun.
Kaksi viikkoa myöhemmin Javier ja minä söimme aamupalaa, kun hänen puhelimeensa tuli viesti.
Hän luki sen ja kohotti kulmakarvojaan.
— Ei voi olla totta.
— Mitä?
Hän näytti minulle näyttöä.
Viestin oli lähettänyt vanha ystävä, joka oli edelleen yhteydessä Katjaan.
He olivat sattumalta jutelleet, ja jotenkin puhe oli kääntynyt meidän perhetapaamisiimme.
Katja oli lähettänyt Javierille terveisiä.
Ja vielä yhden viestin.
Javier luki sen minulle ääneen:
— ”Kerro äidillesi, että asun edelleen seitsemänsadan kilometrin päässä eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta palata.”
Katsoin häntä.
— Siinäkö kaikki?
Javier alkoi nauraa.
— Ei.
— Mitä muuta?
— ”Ja kerro hänelle, etten vieläkään vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin, ihan varmuuden vuoksi.”
Peitin suuni kädelläni.
— Onko äitisi yrittänyt soittaa hänelle?
— Ei aavistustakaan.
Samana iltapäivänä Carmen tuli meille.
Emme maininneet viestiä.
Mutta kahvia juodessamme hän aloitti taas:
— Katja teki aina erinomaista omenapiirakkaa…
Javier ja minä katsoimme toisiamme.
Tällä kertaa minä otin puhelimeni pöydältä ja laskin sen Carmenin eteen.
— Erinomaista.
Hän kurtisti kulmiaan.
— Mitä sinä teet?
— Etsin hänen numeroaan.
Carmenin silmät suurenivat.
— Miksi?
Hymyilin.
— Jotta voitte kysyä reseptiä häneltä suoraan.
Javier purskahti nauruun.
Carmen vain tuijotti minua muutaman sekunnin.
Ja sitten, ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen, hän vaihtoi puheenaihetta.
Siitä päivästä lähtien Katja ei enää ilmestynyt perhelounaillemme.
Ja minä opin jotain erittäin hyödyllistä:
Joskus paras tapa lopettaa järjetön vertailu ei ole yrittää todistaa olevansa toista ihmistä parempi.
Riittää, että hyväksyy vertailun ja kysyy:
— Erinomaista. Mitä te sitten aiotte tehdä asialle?