Mieheni Markos lausui nuo sanat irrottamatta katsettaan puhelimestaan. Aivan kuin hän olisi vain ilmoittanut, että huomenna sataisi. Aivan kuin minun lauantaipäiväni kuuluisi jo hänelle.
Jäin liikkumatta seisomaan keittiön pöydän viereen kahvikuppi käsissäni. — Mitä sinä sanoit? Markos nosti viimein katseensa.
— Äiti ei voi hyvin. Hän tarvitsee apua. — Sen minä kuulin. Kysyn, mitä sinä tarkalleen ottaen lupasit hänelle.
Hän kurtisti kulmiaan. — Että käyt huomenna hänen luonaan.
— Kysyitkö ensin minulta?
— Ana, ole kiltti. Älä taas aloita.
Hymyilin.
En siksi, että minua olisi huvittanut.
Vaan siksi, että noista kahdesta sanasta — ”älä aloita” — oli tullut Markosin suosikkitapa lopettaa jokainen keskustelu, jossa yritin asettaa rajoja.
Laskin kupin pöydälle.
— En minä aloita mitään. Haluan vain tietää, miksi päätät minun ajastani kysymättä minulta mitään. — Koska hän on minun äitini.
— Aivan. Sinun äitisi.
Hänen ilmeensä muuttui.
— Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?
— Sitä, että jos hän tarvitsee jonkun huomenna siivoamaan kotiaan, sinä voit mennä.
Markos naurahti epäuskoisesti.
— Olen töissä koko viikon.
Katsoin häntä muutaman sekunnin.
— Niin minäkin.
— Mutta huomenna ajattelin levätä.
— Niin minäkin.
Tällä kertaa hän ei vastannut.
Ja tuo hiljaisuus muistutti minua asiasta, jota olin yrittänyt sivuuttaa jo aivan liian pitkään.
Markosille hänen väsymyksensä oli syy.
Minun väsymykseni oli tekosyy.
Olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta.
Ensimmäisinä vuosina suhteeni hänen äitiinsä Terezan kanssa oli ollut aivan hyvä. Emme olleet ystäviä, mutta kunnioitimme toisiamme.
Kaikki alkoi muuttua, kun Tereza jäi eläkkeelle.
Yhtäkkiä hänellä oli aikaa soittaa meille aivan kaikesta.
Lamppu, jota hän ei pystynyt vaihtamaan.
Verhot, jotka piti pestä.
Kaappi, joka piti järjestää.
Ikkunat olivat likaiset.
Sohvaa piti siirtää.
Hänet piti viedä supermarkettiin.
Laatikoita piti kantaa varastoon.
Aluksi Markos kävi auttamassa.
Sitten hänestä tuli ”liian kiireinen”.
Ja vähitellen kaikki nuo tehtävät alkoivat siirtyä minulle.
— Ana on vapaana perjantaina.
— Ana voi auttaa sinua.
— Ana ajaa luoksesi.
— Ana osaa siivota paremmin.
— Ana voi jäädä hetkeksi.
Sana ”voi” oli mielenkiintoinen.
Koska kukaan ei oikeastaan kysynyt minulta, pystyinkö.
Vielä vähemmän sitä, halusinko.
Pahinta oli, että Tereza ymmärsi hyvin nopeasti, miten järjestely toimi.
Hän soitti minulle ja aloitti aina samalla tavalla:
— Kulta, anteeksi kun häiritsen…
Ja sitten tuli lista.
Eräänä aamuna menin auttamaan häntä keittiön siivoamisessa, mutta lopulta jynssäsin kaksi kylpyhuonetta, vaihdoin vuodevaatteet, imuroin koko talon ja vein neljä kassillista vaatteita pesulaan.
Toisella kertaa hän pyysi minua käymään ”vain viideksi minuutiksi” siirtämässä muutaman kukkaruukun.
Olin siellä kolme tuntia.
Mutta aina kun yritin kieltäytyä, Terezalle ilmaantui jotenkin uusi kipu.
Selkä.
Polvi.
Ranne.
Niska.
Nivelet.
En koskaan epäillyt, etteikö hänellä voisi oikeasti olla kipuja.
Aloin kuitenkin ihmetellä, miksi hänen poikansa mielestä nuo kivut muuttivat hänen vaimonsa automaattisesti ilmaiseksi kotiapulaiseksi.
Sinä iltana Markos otti taas puhelimensa.
— Moneltako siis menet?
Katsoin häntä.
— En mene.
Hän kohotti kulmakarvojaan.
— Mitä tarkoitat, ettet mene?
— Minulla on huomiselle suunnitelmia.
— Mitä suunnitelmia?
— Omiani.
— Ana, äiti on sairas.
— Mene sitten sinä.
— Sanoin jo, että minun täytyy levätä.
— Ja minä sanoin, että minunkin täytyy.
Markos laski puhelimensa pöydälle hieman tarpeettoman kovaa.
— Minä lupasin hänelle jo.
— Se on sinun ongelmasi.
— Saat minut näyttämään typerältä.
— En. Sen onnistuit tekemään aivan itse, ilman minun apuani, kun lupasit jotain minun puolestani.
Hän nousi seisomaan.
— En ymmärrä, miksi sinun on niin vaikea auttaa häntä pari tuntia.
Se sai minut naurahtamaan.
— Pari tuntia? Viimeksi menin ripustamaan hänelle verhon ja päädyin jopa puhdistamaan uunin.
— Liioittelet.
— Olin siellä viisi tuntia.
— Koska itse halusit.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
Tuo lause riitti.
— Erinomaista.
— Mikä on erinomaista?
— Huomenna näemme, kuinka kauan tuo ”pieni apu” oikeasti kestää.
Markos tulkitsi sanani ilmeisesti antautumiseksi.
Hän hymyili.
— Kiitos. Tiesin, että tulisit järkiisi.
En korjannut häntä.
Seuraavana aamuna kello 8.20 Markos nukkui vielä.
Kävin suihkussa, pukeuduin ja keitin kahvia.
Kello 8.40 hänen puhelimensa alkoi soida yöpöydällä.
— Äiti soittaa — hän mutisi.
— Vastaa.
— Hän varmaan kysyy, milloin lähdet.
— Vastaa sitten.
Markos vastasi puheluun.
— Hei, äiti.
Kuulin Terezan äänen jopa keittiöön asti.
— Onko Ana jo lähtenyt?
Markos vilkaisi minua.
— Hän on vielä täällä.
— Käske hänen sitten pitää kiirettä, poika. Minulla on vaikka kuinka paljon tehtävää.
Kävelin lähemmäs.
— Laita kaiutin päälle.
Markos avasi silmänsä suuriksi.
— Miksi?
— Laita se päälle.
Hän teki niin.
— Hyvää huomenta, Tereza.
— Ana! Luojan kiitos. Kuule, voin todella huonosti. Käsiini sattuu hirveästi. En pysty käytännössä tekemään mitään.
— Ikävä kuulla. Oletko puhunut lääkärin kanssa?
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
— No… tiedäthän sinä. Tässä iässä joka paikkaan sattuu.
— Tietenkin.
— Olen laittanut siivousvälineet valmiiksi. Ensin pitäisi puhdistaa kylpyhuoneet, sitten keittiö, imuroida, pestä lattiat, vaihtaa vuodevaatteet ja jos ehdit, pestä olohuoneen ikkunat.
Katsoin Markosia.
Hän vältti katsettani.
— Tereza, tarkoittaako tämä kaikkea sitä, kun puhuit ”pienestä avusta”?
— No, kulta, kun kerran olet tulossa…
— Minä en ole tulossa.
Hiljaisuus.
Markos nousi äkkiä istumaan.
— Ana…
Puhelimesta kuului Terezan ääni.
— Mitä tarkoitat, ettet ole tulossa?
— Sitä, etten koskaan sanonut tulevani. Markos lupasi sen sinulle kysymättä minulta.
Jälleen hiljaisuus.
— Mutta hän sanoi, ettei se haittaa sinua.
Käänsin katseeni mieheeni.
— Sanoitko sinä niin?
Markos hieraisi kasvojaan kädellään.
— Yritin vain auttaa.
— Hienoa. Sitten voitkin auttaa tänään oikein kunnolla.
Tereza ei tuntunut ymmärtävän.
— Mitä tarkoitat?
— Markos tulee.
Mieheni oli vähällä hypätä sängystä.
— Mitä?!
— Äitisi tarvitsee apua. Sinä lupasit hänelle apua. Ongelma ratkaistu.
Tereza reagoi heti.
— Mutta Markos tekee koko viikon paljon töitä.
— Niin minäkin.
— Niin, mutta hän on todella väsynyt.
— Niin minäkin.
— Ana, sinun ei tarvitse käyttäytyä noin.
— En käyttäydy mitenkään. Korjaan vain väärinkäsityksen.
Katkaisin puhelun.
Markos tuijotti minua kuin olisin juuri syyllistynyt anteeksiantamattomaan petokseen.
— En todellakaan aio mennä.
— Soita sitten äidillesi ja sano se hänelle.
— Mutta sinähän pystyt aivan hyvin tekemään sen!
— Niin pystyt sinäkin.
— Sehän on kotityötä!
Tuijotin häntä.
— Sano tuo uudestaan.
Markos ymmärsi liian myöhään, mitä oli sanonut.
— En tarkoittanut sitä noin…
— Tarkoitit.
Otin laukkuni.
— Minne menet?
— Aamiaiselle Lauran kanssa. Sen jälkeen kampaajalle, ja iltapäivällä tapaan ystäviäni.
— Sillä aikaa kun äitini on yksin kaaoksen keskellä?!
Pysähdyin ovelle.
— Markos, äitisi on 59-vuotias. Hän asuu yksin, koska on itse niin päättänyt. Jos hän todella on niin sairas, ettei pysty edes pitämään rättiä kädessään, hän tarvitsee lääkärin tai palkattua apua. Ei miniää, joka pakotetaan siivoamaan.
Lähdin.
Luulin asian päättyvän siihen.
Olin väärässä.
Kello 11.15 Tereza soitti minulle.
En vastannut.
Kello 11.17 hän soitti uudestaan.
Kello 11.22 sain viestin:
”Olen todella pettynyt sinuun.”
En vastannut.
Viisi minuuttia myöhemmin tuli toinen:
”Perheen kuuluu auttaa toisiaan.”
Siihen kannatti jo vastata.
”Olen täysin samaa mieltä. Oletan siis, että Markos on jo matkalla luoksesi.”
Sen jälkeen hän ei enää kirjoittanut.
Palasin kotiin kuuden aikaan.
Heti oven avattuani tiesin, että jotain oli tapahtunut.
Markos istui olohuoneessa.
Hänen vieressään oli Tereza.
Ja paikalla oli myös hänen sisarensa Patricia.
Kaikki kolme käänsivät katseensa minuun.
Tereza rististi kätensä.
— Meidän täytyy puhua.
Laskin laukkuni rauhallisesti tuolille.
— Puhutaan vain.
— Se, mitä teit tänään, oli todella rumasti tehty.
— Se, etten tullut siivoamaan kotiasi?
— Jätit minut pulaan sen jälkeen, kun Markos oli luvannut sinun tulevan.
— Markos ei voi luvata minun työpanostani.
Patricia puuttui keskusteluun.
— Mutta sinä olet hänen vaimonsa.
— Ja? — On asioita, joita vaimo tekee perheen hyväksi.
Katsoin häntä.
— Erinomaista. Sinäkin olet perhettä. Kävitkö siivoamassa?
Patricia avasi suunsa.
Ja sulki sen uudestaan.
Tereza vastasi hänen puolestaan.
— Patricialla on kaksi lasta.
— Yhdeksäntoista- ja kaksikymmentäkaksivuotiaat.
— Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
— Tietenkin on. Kaikilla täällä on jokin syy siihen, miksi he eivät voi siivota sinun kotiasi. On vain mielenkiintoista, ettei minun syyni koskaan kelpaa.
Markos nousi.
— Ana, riittää. — Ei. Nyt me todella puhumme tästä.
Otin puhelimeni esiin.
Avasin kalenterin.
— Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen käynyt äitisi luona yksitoista kertaa.
Markos kurtisti kulmiaan.
— Ei niitä voi olla niin paljon.
— Olen merkinnyt ne ylös.
Aloin lukea.
— Kolmas kesäkuuta: supermarket ja apteekki. Kahdeksas kesäkuuta: ikkunat. Seitsemästoista kesäkuuta: vuodevaatteet. Kahdeskymmenesyhdeksäs kesäkuuta: keittiön siivous. Seitsemäs heinäkuuta: laatikoiden kantaminen varastoon…
Terezan kasvot alkoivat punoittaa.
— Sinun ei tarvitse pitää kirjaa jokaisesta palveluksesta.
— Poikasi sanoo minun liioittelevan. Ilmeisesti minun siis täytyy.
Jatkoin.
Kun olin valmis, kukaan ei puhunut.
Yksitoista käyntiä.
Yli kolmekymmentä tuntia.
Siihen ei laskettu bensaa. Ei ostoksia, jotka olin monta kertaa maksanut itse.
Ei niitä kertoja, jolloin Tereza oli sanonut: ”Kun kerran olet täällä”, ja pyytänyt tekemään vielä jotain muuta.
Katsoin Markosia.
— Tiedätkö, kuinka monta kertaa sinä olet käynyt hänen luonaan näiden kolmen kuukauden aikana?
Hän ei vastannut.
— Kaksi kertaa.
Patricia laski katseensa.
— Entä sinä? — kysyin häneltä.
— En tiedä…
— Kerran. Hänen syntymäpäivänään.
Tereza nousi seisomaan.
— En ole pakottanut ketään!
— Et. Sinä pyysit. Markos lupasi. Ja minä tein, koska joka kerta kun yritin sanoa ei, joku syytti minua itsekkääksi.
— En ole koskaan kutsunut sinua itsekkääksi.
— Juuri tänään sanoit olevasi pettynyt minuun, koska en tullut siivoamaan kotiasi.
Tereza vaikeni.
Sitten Markos teki viimeisen virheensä.
— Vaikka olisitkin oikeassa, olisit voinut mennä tänään vain siksi, että olisimme välttäneet kaiken tämän draaman.
Katsoin häntä.
— Etkö vieläkään ymmärrä?
— Ymmärrän, että teet pikkuasiasta valtavan ongelman.
— En. Ongelma on siinä, että sinusta oli tänä aamuna täysin normaalia uhrata minun vapaapäiväni, jotta saisit pitää omasi.
Hän ei vastannut.
— Ja kun äitisi sanoi olevansa liian kipeä siivoamaan, et ajatellut: ”Menen auttamaan häntä.” Sinä ajattelit: ”Lähetän Anan.”
Patricia vilkaisi veljeään.
Tällä kertaa jopa hän näytti vaivaantuneelta.
— Markos… — hän mutisi. — Kieltämättä tuo kuulostaa aika pahalta.
— Älä sekaannu tähän.
— Te kutsuitte minut tänne — Patricia vastasi. Tereza otti laukkunsa.
— Hyvä on. Jos minun auttamiseni on noin valtava uhraus, palkkaan jonkun.
— Juuri niin sinun pitäisikin tehdä, jos tarvitset säännöllisesti apua.
— Kaikilla ei ole rahaa tuhlattavaksi.
Kohotin kulmakarvaani.
— Rahaa tuhlattavaksi?
Tereza vaikeni.
Tiesin erittäin hyvin, että kaksi kuukautta aiemmin hän oli käyttänyt lähes tuhat euroa uuteen televisioon.
Tiesin myös, että hänen kampaajansa kävi hänen kotonaan joka toinen viikko.
Ja että hän oli juuri varannut loman Patrician kanssa.
Mutta siivoojan palkkaaminen oli ”rahan tuhlaamista”.
Koska siihen asti hänellä oli ollut minut ilmaiseksi.
Tereza lähti vihaisena. Patricia seurasi häntä.
Markos ja minä jäimme kahdestaan.
Lähes minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään.
Lopulta hän kysyi:
— Oletko nyt tyytyväinen?
— En.
— Siltä näyttää.
— Olen väsynyt, Markos.
— Kaikki ovat väsyneitä.
— Aivan. Mutta vain minun väsymykseni on neuvoteltavissa.
Hän istuutui.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä hänellä ei ollut valmista vastausta.
— En halunnut sinun tuntevan, että sinua käytetään hyväksi.
— Mutta sinä käytit minua hyväksi.
— En nähnyt asiaa niin.
— Juuri siinä ongelma onkin.
Istuin häntä vastapäätä.
— Tästä päivästä lähtien meillä on yksi sääntö.
— Mikä sääntö?
— Et enää koskaan lupaa minun aikaani, rahojani tai työtäni kenellekään kysymättä ensin minulta.
Markos nyökkäsi hitaasti.
— Selvä. — Ja kun äitisi tarvitsee apua, sinä ja Patricia mietitte ensin, mitä te voitte tehdä. Jos sen jälkeen haluatte kysyä minulta, kysytte. Ja minä päätän itse.
— Sopii.
— En halua kuulla ”sopii” vain siksi, että saisimme riidan loppumaan. Haluan, että ymmärrät.
Markos oli hetken hiljaa.
— Ymmärrän.
En vielä tiennyt, oliko se totta.
Mutta sain vastauksen kaksi viikkoa myöhemmin.
Oli keskiviikkoiltapäivä, kun Tereza soitti.
Markos valmisti päivällistä.
Kuulin hänen äänensä keittiöstä.
— Niin, äiti… mitä tarvitset?
Tauko.
— Ei, Ana on huomenna töissä.
Toinen tauko.
Markos vilkaisi minua keittiön ovelta.
Tällä kertaa hän ei puhunut puolestani.
— Minä voin tulla töiden jälkeen — hän sanoi. — Tai voin kysyä Patricialta.
Hymyilin sanomatta mitään.
Tereza jatkoi puhumista.
— Ei, äiti. En lupaa sinulle, että Ana tulee. Jos haluat, kysy häneltä itse.
Kun puhelu päättyi, Markos laski puhelimen keittiötasolle. — Hänen pitäisi siirtää muutamia laatikoita.
— Ja?
— Menen huomenna.
— Hyvä.
— Hän sanoi, että eteisen kaappikin pitäisi siivota.
— Mikä sattuma.
Markos naurahti.
— Sanoin hänelle, että siirrän laatikot. Kaappi saa odottaa toiseen päivään.
Se oli jotain uutta.
Ei siksi, että hän oli oppinut sanomaan äidilleen ei.
Vaan siksi, että hän oli vihdoin ymmärtänyt, ettei toisen auttaminen tarkoita sitä, että hänelle voi lahjoittaa jonkun muun aikaa.
Myös Tereza ymmärsi sen. Hän lakkasi soittamasta minulle joka viikko.
Kun hän tarvitsi jotain, hän soitti ensin omille lapsilleen.
Kuukautta myöhemmin hän palkkasi siivoojan käymään joka toinen viikko.
Ja kummallista kyllä, hänen nivelkipunsa eivät enää estäneet häntä pitämästä rättiä kädessään aina silloin, kun minulla sattui olemaan vapaa lauantai.
Emme enää koskaan riidelleet Markosin kanssa tuosta aamusta.
Siihen ei ollut tarvetta.
Sillä siitä lähtien aina, kun joku yritti päättää jotain minun puolestani, Markos vastasi ennen minua:
— Kysy Analta. Minä en voi luvata mitään hänen puolestaan.
Se oli yksinkertainen lause.
Mutta meiltä kesti kahdeksan vuotta avioliittoa oppia se.
Minun aikani ei ollut palvelus, jonka mieheni saattoi lahjoittaa muille.
Eikä perheeseen kuuluminen enää koskaan tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi olla kenenkään ilmainen kotiapulainen.