Anoppini sanoi sen niin rauhallisesti, että hetken luulin kuulleeni väärin.
Olimme hänen keittiössään Espoon Tapiolassa. Kahvinkeitin porisi vielä, ikkunan takana marraskuun sade piirsi harmaita viivoja lasiin ja pöydällä oli puoliksi syöty korvapuusti, jonka hän oli leikannut veitsellä neljään osaan, kuten aina.
Leena ei korottanut ääntään.
Hän ei koskaan korottanut.
Se teki hänen loukkauksistaan paljon pahempia.
Hän sanoi ne samalla äänellä, jolla joku huomauttaisi, että maito on loppu tai bussit kulkevat tänään harvemmin.
— Poikani ansaitsee paremman naisen, hän toisti ja nosti kahvikuppinsa huulilleen.
Katsoin häntä muutaman sekunnin.
— Kertokaa se ihmeessä hänelle. Minuakin kiinnostaa, mitä hän vastaa.
Leenan ilme muuttui juuri sen verran, että tiesin osuneeni johonkin.
Hän oli odottanut puolustelua.
Ehkä kyyneliä.
Ehkä sitä, että alkaisin luetella kaikkea, mitä olin tehnyt hänen poikansa hyväksi seitsemän yhteisen vuoden aikana.
En tehnyt mitään niistä.
Nousin vain, puin villakangastakkini ja sanoin:
— Kiitos kahvista.
— Etkö aio kysyä, miksi sanoin noin?
Pysähdyin eteiseen.
— Ette te olisi sanonut sitä, jos ette haluaisi kertoa.
Leena laski kuppinsa.
— Antti ei ole ollut onnellinen pitkään aikaan.
Siinä vaiheessa sydämeni teki pienen, epämiellyttävän hypyn.
Ei siksi, että uskoin häntä heti.
Vaan siksi, että hän lausui sen liian varmasti.
— Niinkö?
— Minä tunnen poikani.
— Niinhän äidit yleensä ajattelevat.
— Älä ole nokkela, Sanna.
— En ole. Yritän vain ymmärtää, miksi te kerrotte minulle Antin tunteista ettekä anna hänen tehdä sitä itse.
Leena nojasi tuolinsa selkänojaan.
— Koska Antti ei halua satuttaa sinua.
Se oli ensimmäinen hetki, jolloin tunsin kylmän kulkevan selkäni läpi.
Meillä ei ollut ollut mitään suurta riitaa.
Ei uskottomuutta.
Ei avioeropuheita.
Ei edes tavallista pidempää hiljaisuutta.
Olimme molemmat vain väsyneitä.
Antti työskenteli rakennusinsinöörinä ja oli ollut koko syksyn mukana sairaalan peruskorjausprojektissa. Minä olin viestintäsuunnittelija pienessä teknologiayrityksessä, jossa kaksi kollegaa oli lähtenyt ja heidän työnsä olivat valuneet muiden pöydille.
Iltaisin söimme usein myöhään.
Viikonloppuisin kävimme kaupassa, siivosimme, veimme koiran pitkälle lenkille ja joskus nukahdimme sohvalle kesken jonkin rikossarjan.
Ei romanttista.
Mutta ei myöskään onnetonta.
Ainakaan minun mielestäni.
— Mitä Antti on sanonut teille? kysyin.
Leena vilkaisi minua pitkään.
— En minä ala luottamuksellisia keskusteluja toistamaan.
Se oli tyypillistä.
Heittää pommi pöydälle ja sitten vedota hienotunteisuuteen.
— Selvä.
Avasin ulko-oven.
— Sanna.
Käännyin.
— Minä sanon tämän sinun parhaaksesi. Joskus pitää osata päästää irti ennen kuin toinen joutuu pyytämään.
En vastannut.
Ajoin kotiin hiljaisuudessa.
Antti tuli kotiin vähän ennen seitsemää, märkänä räntäsateesta ja posket punaisina kylmästä. Hän nosti eteisessä paperikassin.
— Hain sushia. Jaksoin olla tänään tasan nolla prosenttia aikuinen.
Yleensä olisin nauranut.
Nyt tarkkailin hänen kasvojaan.
Näyttikö hän mieheltä, joka oli suunnittelemassa lähtöä?
Hän suuteli minua nopeasti otsalle ja potkaisi kengät jalastaan.
— Kaikki hyvin?
— On.
Vale tuli liian nopeasti.
Antti katsoi minua uudelleen.
— Ei ole.
— Syödään ensin.
Keittiössä hän kertoi työmaasta, myöhästyneestä materiaalitoimituksesta ja siitä, että joku oli onnistunut tilaamaan vääränkokoisia palo-ovia.
Minä nyökkäilin.
Sitten laskin syömäpuikot pöydälle.
— Äitisi sanoi tänään, että sinä et ole ollut onnellinen pitkään aikaan.
Antti pysähtyi kesken liikkeen.
Se riitti.
— Mitä?
— Hän sanoi myös, että sinä ansaitset paremman naisen.
Antin ilme muuttui hämmästyksestä ärtymykseksi.
Mutta siinä välissä näin jotain muuta.
Syyllisyyttä.
Pientä, nopeaa ja lähes näkymätöntä.
— Miksi olit äidin luona?
— Hän pyysi kahville.
— Ja sitten hän alkoi puhua tuollaista?
— Kyllä.
Antti työnsi tuolia taaksepäin.
— Voi helvetti.
— Oletko puhunut hänelle meidän suhteestamme?
Hän käveli jääkaapille, avasi oven ja sulki sen ottamatta mitään.
— Olen joskus valittanut.
— Mistä?
— Tavallisista asioista.
— Mitä tarkoittaa tavalliset asiat?
Antti hieraisi niskaansa.
— Että ollaan molemmat väsyneitä. Että meillä ei ole ollut aikaa oikein mihinkään. Että sinä olet stressaantunut töistä ja minä omistani.
— Ja siitä hän päätteli, että sinun pitäisi jättää minut?
— En tiedä, mitä äiti päättelee.
— Sanoitko hänelle, ettet ole onnellinen?
Hiljaisuus.
Ehkä kaksi sekuntia.
Mutta kaksi sekuntia oli liikaa.
— Olen saattanut sanoa joskus, että tämä syksy on ollut raskas.
— Se ei ollut kysymykseni.
Antti huokaisi.
— En muista tarkkaa sanamuotoa.
Nousin pöydästä.
— Minä muistan aika hyvin, jos sanon jollekin, että olen onneton avioliitossani.
— Sanna, älä tee tästä isompaa kuin se on.
Siinä se tuli.
Lause, joka tekee melkein mistä tahansa tilanteesta välittömästi suuremman.
Kävelin makuuhuoneeseen, mutta Antti tuli perässä.
— En minä ole jättämässä sinua.
— Hyvä tietää.
— Älä nyt.
— Mitä?
— Tuota kylmää sävyä.
Käännyin häneen päin.
— Äitisi kutsuu minut kotiinsa kertoakseen, että olen sinulle liian huono, ja kun kysyn sinulta, oletko antanut hänelle siihen syyn, sinä sanot, etten saa tehdä tästä isoa asiaa.
Antti sulki silmänsä hetkeksi.
— Minä puhun hänelle.
— Ei. Älä vielä.
— Miksi?
En osannut sanoa sitä heti.
Koska jokin Leenan tavassa puhua jäi vaivaamaan minua.
Hän ei ollut vain loukannut minua.
Hän oli ollut varma jostain.
Liian varma.
Ja Antti oli selvästi jättänyt jotain kertomatta.
Kolme päivää myöhemmin sain vastauksen ensimmäiseen osaan.
Se tuli vahingossa.
Olin lähdössä töistä, kun puhelimeni soi. Soittaja oli Antin sisko, Mari.
Me emme olleet läheisiä, mutta tulimme hyvin toimeen.
— Hei, oletko kiireinen? hän kysyi.
— Olen juuri lähdössä.
— Voinko kysyä vähän oudosti?
— Toki.
Mari epäröi.
— Oletteko te Antin kanssa muuttamassa?
Pysähdyin toimiston portaikkoon.
— Mitä?
— Äiti sanoi sunnuntaina, että teidän asunto saattaa tulla myyntiin.
Tunsin vatsani kiristyvän.
— Milloin hän sanoi niin?
— Kun puhuttiin meidän asuntolainasta. Hän sanoi, että jos teidän asunto vapautuu, sitä voisi ehkä ajatella meille sijoitusasunnoksi myöhemmin. Minä luulin, että te olette kertoneet hänelle jotain.
— Emme ole muuttamassa.
Mari oli hetken hiljaa.
— Okei. Anteeksi.
— Mitä muuta hän sanoi?
— Ei oikein mitään. Että tilanteet muuttuvat.
Nyt en enää pitänyt asiaa pelkkänä anopin ilkeytenä.
Jokin ei täsmännyt.
📌 Jos haluat tietää, miksi Leena puhui asuntomme myynnistä jo ennen meitä, jatko odottaa ensimmäisessä kommentissa. 👇
Sinä iltana en kertonut Antille Marin puhelusta heti.
Sen sijaan kysyin aivan tavallisesti:
— Oletko puhunut meidän asunnon myymisestä?
Antti nosti katseensa läppäriltään.
— En.
— Äidillesi?
— En todellakaan.
— Hän sanoi Marille, että asunto saattaa tulla myyntiin.
Antti sulki koneen.
— Mitä?
Kerroin puhelusta.
Tällä kertaa hänen hämmästyksensä näytti aidolta.
— Ei tässä ole mitään järkeä.
— Oletko varma, ettet ole puhunut muutosta?
— Olen.
— Entä jostain muusta asunnosta?
— En.
Sitten hän jäi hiljaiseksi.
— Mitä?
— Ei mitään.
— Antti.
Hän nousi ja meni olohuoneen ikkunan luo.
— Äiti kysyi kuukausi sitten, onko meidän laina vielä iso.
— Miksi?
— En tiedä. Sanoin, ettei kovin.
— Kuinka paljon kerroit?
— Että alle kahdeksankymmentä tuhatta.
Tuijotin häntä.
Asuntomme arvo oli noussut seitsemässä vuodessa huomattavasti. Olimme ostaneet sen vähän ennen alueen uuden ratikkayhteyden valmistumista, ja jäljellä oleva laina oli todella pieni suhteessa arvoon.
— Kysyikö hän jotain muuta?
Antti mietti.
— Hän kysyi, onko asunto puoliksi meidän molempien nimissä.
— Ja?
— Sanoin että on.
Minua alkoi kylmätä aivan eri tavalla.
— Miksi sinun äiti kyselee meidän omistuksista?
— En tiedä.
Seuraavana päivänä Leena soitti Antille.
Kuulin vain Antin puolen keskustelusta, koska hän oli keittiössä ja minä olohuoneessa.
Aluksi hän puhui tavallisesti.
Sitten ääni muuttui.
— Ei, äiti.
Tauko.
— Ei se kuulu sinulle.
Pidempi tauko.
— Mistä sinä olet saanut tuollaisen ajatuksen?
Nousin sohvalta.
Antti seisoi ikkunan edessä, leuka kireänä.
— Ei, me emme ole myymässä mitään.
Hän kuunteli hetken.
— Älä puhu Sannasta noin.
Tauko.
— Ei, nyt riittää.
Hän lopetti puhelun.
— Mitä hän sanoi?
Antti laski puhelimen pöydälle.
— Että meidän pitäisi myydä tämä asunto nyt, kun hinnat ovat täällä vielä hyvät.
— Miksi?
Antti katsoi lattiaan.
— Koska hänen mielestään me olemme kuitenkin eroamassa.
Nauroin kerran.
Ei siksi että se olisi ollut hauskaa, vaan koska lause oli niin absurdi.
— Hänen mielestään?
— Hän sanoi, että minä olen puhunut niin pitkään tyytymättömyydestä, että on vain ajan kysymys.
— Mitä sinä olet kertonut hänelle?
Nyt Antti joutui vastaamaan.
Kävi ilmi, että keväällä, kun meillä oli ollut ehkä koko avioliittomme pahin riita, hän oli mennyt äitinsä luo yöksi.
Minä muistin riidan hyvin.
Olin saanut tietää, että Antti oli luvannut yhteiselle ystävällemme lähteä viikoksi Lappiin vaeltamaan juuri sille viikolle, jolloin minun piti matkustaa työasioissa Tukholmaan. Meillä oli silloin iäkäs koira, joka tarvitsi lääkettä kahdesti päivässä, ja Antti oli unohtanut koko työmatkani.
Riitelimme siitä rajusti.
Minä sanoin, että olen kyllästynyt siihen, että minä pidän kodin kalenteria päässäni.
Antti sanoi, että minä kontrolloin kaikkea.
Hän nukkui yön Leenalla.
Seuraavana päivänä puhuimme.
Hän pyysi anteeksi.
Minä pyysin anteeksi osaa omista sanoistani.
Asia sovittiin.
Tai niin luulin.
— Mitä sanoit äidillesi sinä yönä?
Antti istui alas.
— Että en tiedä, jaksanko tällaista loppuelämää.
Se sattui enemmän kuin olin valmis näyttämään.
— Selvä.
— Se oli riidan jälkeen.
— Silti sanoit sen.
— Sanoin.
— Ja mitä muuta?
Antti hengitti pitkään.
— Että välillä mietin, olisiko yksin helpompaa.
Suljin silmäni hetkeksi.
Siinä Leenan varmuus.
Ei täysin keksitty.
Ei myöskään koko totuus.
— Miksi et kertonut minulle, että olit puhunut noin vakavasti?
— Koska seuraavana päivänä en enää ajatellut niin.
— Mutta äitisi jäi ajattelemaan.
— Ilmeisesti.
Ensin olin vihainen Leenalle.
Sitten Antille.
Lopulta molemmille eri syistä.
Silti asunnon myynti ei vieläkään sopinut kuvaan.
Se, että anoppi kuvitteli meidän eroavan, oli yksi asia.
Se, että hän puhui asunnostamme mahdollisena sijoituksena Marille, oli jotain muuta.
Viikkoa myöhemmin totuus tuli vastaan hyvin suomalaisella tavalla: taloyhtiön hallituksen sähköpostiketjussa.
Olin hallituksen varajäsen, enkä yleensä osallistunut kaikkeen. Sähköpostissa puheenjohtaja kysyi, tiesimmekö me ”kiinteistönvälittäjän alustavasta arviokäynnistä”, joka oli merkitty seuraavalle tiistaille.
Vastasin heti:
”Mistä arviokäynnistä?”
Puheenjohtaja soitti minulle.
— Minulle tuli viime viikolla viesti välittäjältä, joka kyseli yhtiön papereita ja tulevia remontteja. Hän sanoi kartoittavansa teidän asunnon mahdollista myyntiä.
— Kuka hänet oli pyytänyt?
— Odota.
Kuulin näppäimistön ääntä.
— Tässä lukee yhteyshenkilönä Leena Koskinen.
Hetken en saanut sanaa suustani.
— Hän ei omista asuntoamme.
— Sitä minä vähän ihmettelinkin, puheenjohtaja sanoi varovasti.
Pyysin välittäjän nimen ja soitin heti.
Välittäjä oli ammattimaisen pahoillaan.
Leena oli kuulemma kertonut olevansa ”perheen puolesta alustavasti selvittämässä markkinatilannetta”. Hän ei ollut väittänyt suoraan omistavansa asuntoa.
Hän oli antanut osoitteen.
Neliömäärän.
Arvion jäljellä olevasta lainasta.
Ja maininnut, että ”omistajien elämäntilanne on muuttumassa”.
Kun Antti tuli kotiin, laskin välittäjän lähettämän sähköpostin hänen eteensä.
Hänen kasvoistaan katosi väri.
— Minä en tiennyt tästä.
— Uskon.
Se oli totta.
Nyt uskoin.
— Mutta minä haluan tietää, miksi äitisi on noin kiinnostunut meidän asunnon arvosta.
Antti istui pitkään hiljaa.
Sitten hän otti puhelimen.
— Mennään hänen luokseen.
Leena avasi oven yllättyneenä, kun näki meidät molemmat.
— Te ette ilmoittaneet.
— Ei tämä ole kahvikäynti, Antti sanoi.
Keittiössä Antti laittoi paperin pöydälle.
Leena vilkaisi sitä.
Hänen ilmeensä ei muuttunut juuri lainkaan.
— Mikä tämä on?
— Sinä tiedät.
— Pyysin vain arviota.
— Meidän asunnosta.
— Alustavaa.
— Ilman lupaa.
Leena huokaisi.
— Te teette tästä taas draaman.
Minä en sanonut mitään.
Antti nojasi pöytään.
— Miksi?
Leena katsoi minua, ei poikaansa.
— Koska jonkun täytyy ajatella käytännöllisesti.
— Käytännöllisesti mitä?
— Jos te eroatte, asunto menee joka tapauksessa myyntiin.
— Me emme ole eroamassa.
Leena nosti kulmiaan.
— Vielä.
Antti löi kämmenensä pöytään niin äkkiä, että kahvikupit helähtivät.
— Lopeta.
En ollut koskaan nähnyt hänen tekevän niin äidilleen.
Leena vaikeni.
— Sinä otit yhden keskustelun, jonka kävin kanssasi huonona yönä, ja rakensit siitä puolen vuoden ajan tarinaa, jossa minun avioliittoni on jo loppunut.
— Minä näin, miten onneton olit.
— Yhden yön.
— Ei vain yhden.
— Mitä sinä halusit tällä asunnolla?
Leena katsoi meitä vuorotellen.
Ja silloin jokin muuttui.
Hänen varmuutensa katosi.
Hän istahti.
— Marilla on vaikeuksia.
Antti jähmettyi.
— Millaisia vaikeuksia?
Leena puristi käsiään yhteen.
Mari ja hänen miehensä Joonas olivat ostaneet kaksi vuotta aiemmin rivitaloasunnon Kirkkonummelta. Samoihin aikoihin Joonas oli perustanut pienyrityksen.
Yrityksellä meni ensin hyvin.
Sitten kaksi suurta asiakasta kaatui lähes peräkkäin.
Joonas oli ottanut henkilökohtaisia takauksia.
Mari tiesi vain osan.
Leena tiesi enemmän.
— Paljonko? Antti kysyi.
Leena ei vastannut.
— Paljonko?
— Lähes satatuhatta.
Minäkin hätkähdin.
— Mitä tekemistä sillä on meidän asuntomme kanssa? kysyin.
Leena katsoi minua nyt suoraan.
— Jos te olisitte joka tapauksessa myyneet tämän asunnon erossa, Antille olisi jäänyt oma osuutensa.
Huone hiljeni.
Ymmärsin ennen kuin hän sanoi loput.
Antti ei.
— Ja?
— Ajattelin, että ehkä siitä olisi voinut lainata Marille.
Antti nousi hitaasti tuolilta.
— Sinä suunnittelit minun avioeroani, jotta voisit käyttää minun osuuteni asunnosta Marin velkoihin?
— Älä sano noin.
— Miten se pitäisi sanoa?
— Minä ajattelin perhettä.
— Sanna on minun perhettäni.
Leena katsoi minua nopeasti.
Antti jatkoi.
— Sinä olet koko ajan puhunut minulle siitä, miten Sanna ei tue minua tarpeeksi. Sannalle siitä, miten minä olen onneton. Marille siitä, että asunto saattaa vapautua. Ja välittäjälle siitä, että meidän elämäntilanne on muuttumassa.
Leena ei sanonut mitään.
— Sinä et vain odottanut meidän eroavan, Antti sanoi hiljaa. — Sinä yritit tehdä siitä totta.
Se oli lause, jota en ollut itse uskaltanut ajatella.
Mutta siinä hetkessä kaikki loksahti paikoilleen.
Viime kuukausina Leena oli toistuvasti kutsunut Anttia yksin syömään.
Kysellyt, saiko hän ”omaa aikaa”.
Kommentoinut, että minun työni vei liikaa energiaa.
Sanonut minulle kahden kesken, että Antti kaipasi rauhallisempaa elämää.
Pieniä lauseita.
Ei mitään yksittäin suurta.
Mutta tarpeeksi monta.
Leena alkoi itkeä.
Ei dramaattisesti.
Hänen silmiinsä vain nousi kyyneleet.
— Minä pelkäsin Marin puolesta.
Antin ääni oli väsyneempi kuin vihainen.
— Sitten olisit auttanut Maria. Et rikkonut meidän avioliittoa.
— En minä rikkonut mitään.
— Yritit.
Leena katsoi minua.
— Minä olen aina ajatellut, että te olette liian erilaisia.
Nyt minua melkein huvitti.
— Sen minä olen huomannut.
Hän jatkoi, kuin olisi halunnut vihdoin sanoa kaiken.
— Sinä et tarvitse Anttia samalla tavalla kuin Mari tarvitsee Joonasta. Sinä olet itsenäinen. Sinulla on oma työ, omat ystävät, omat mielipiteet. Antti joutuu koko ajan neuvottelemaan kanssasi.
Minä tuijotin häntä.
— Eli teidän mielestänne hyvä vaimo on nainen, joka tarvitsee miestään enemmän kuin pystyy haastamaan hänet?
Leena pudisti päätään.
— Älä vääristele.
Mutta Antti naurahti katkerasti.
— Ei hän vääristele.
Sitten hän sanoi jotain, mitä en unohda.
— Äiti, tiedätkö mikä on kaikkein ironisinta? Minä valitin sinulle keväällä, koska Sanna vaatii minulta enemmän kuin kukaan muu. Että muistaisin asioita. Kantaisin vastuuta. Olisin läsnä. Sinä kuulit siitä vain sen, että hän tekee elämästäni vaikeaa.
Hän katsoi minua.
— Mutta juuri siksi minä olen hänen kanssaan.
Leena pyyhki poskeaan.
— Minä vain haluan sinulle hyvää.
— Sitten sinun pitää hyväksyä, että minä määrittelen itse, mikä se on.
Lähdimme ilman kahvia.
Kotona emme saaneet onnellista elokuvaloppua.
Emme halanneet eteisessä ja unohtaneet kaikkea.
Minä olin edelleen loukkaantunut siitä, mitä Antti oli sanonut äidilleen riitamme jälkeen.
Hän oli loukkaantunut siitä, että olin hetken epäillyt hänen suunnittelevan asuntoamme selkäni takana.
Puhuimme pitkään.
Välillä rumasti.
Välillä liian rehellisesti.
Seuraavina viikkoina teimme jotain, mitä meidän olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin: sovimme, että parisuhteemme ongelmia ei enää viedä vanhemmille sellaisessa muodossa, että he saavat kuulla vain pahimman hetken eivätkä sovintoa.
Antti soitti myös Marille.
Tämä oli vaikein osa.
Mari ei tiennyt, mitä Leena oli suunnitellut.
Kun hän sai tietää, hän itki puhelimessa ja sanoi:
— Minä en olisi koskaan ottanut teiltä rahaa noin.
Lopulta Mari ja Joonas myivät rivitalonsa itse ennen kuin tilanne meni pahemmaksi. Joonas lopetti yrityksen ja meni takaisin palkkatöihin. Velkaa jäi, mutta määrä oli sellainen, että he pystyivät sopimaan maksusuunnitelman.
Leena ei käynyt meillä kolmeen kuukauteen.
Ei siksi, että kielsimme.
Koska Antti pyysi tilaa.
Keväällä hän tuli ensimmäisen kerran uudelleen.
Hän toi mukanaan mustikkapiirakan ja seisoi eteisessä epätavallisen epävarmana.
— Saanko tulla?
Minä avasin oven kokonaan.
— Saat.
Kahvipöydässä puhuttiin ensin säästä, Marin lasten harrastuksista ja taloyhtiön putkiremontista.
Sitten Leena laski haarukkansa.
— Minun pitäisi pyytää sinulta anteeksi.
Katsoin häntä.
— Niin pitäisi.
Hän nyökkäsi.
— Minä kohtelin sinua kuin olisit este Antin elämässä etkä osa sitä.
En auttanut häntä helpommalla vastauksella.
Hän jatkoi.
— Ja käytin hänen huonoa hetkeään perusteena sille, mitä itse halusin uskoa.
Antti istui vieressä hiljaa.
— En odota, että unohdat.
— En unohdakaan.
Leena nyökkäsi taas.
— Hyvä.
Se oli ehkä ensimmäinen täysin rehellinen keskustelu, jonka olimme koskaan käyneet.
Myöhemmin samana iltana, kun Leena oli lähtenyt, Antti keräsi kahvikuppeja pöydältä.
— Tiedätkö, mitä äiti sanoi minulle silloin sen teidän kahvikeskustelun jälkeen?
— Mitä?
— Että hän oli kertonut sinulle minun ansaitsevan paremman naisen.
Nostin kulmia.
— Ja mitä sinä vastasit?
Antti hymyili vähän.
— Kysyin häneltä, mistä hän aikoo sellaisen löytää, kun minä en ole edes etsimässä.
Nauroin ensimmäisen kerran koko asialle.
Sitten kysyin:
— Miksi et kertonut sitä heti?
Antti kohautti olkapäitään.
— Olin silloin enemmän huolissani siitä, että olit jo valmis tappamaan meidät molemmat.
— Vain toisen teistä.
— Kumman?
Otin hänen kädestään kahvikupin.
— Riippuu päivästä.
Ja siinä ehkä oli meidän avioliittomme suurin ero Leenan kuvitelmaan verrattuna.
Me emme olleet täydellinen pari.
Me riitelimme.
Väsyimme.
Sanoimme joskus väärille ihmisille vääriä asioita väärällä hetkellä.
Mutta päätöksen siitä, milloin jokin oli rikki, teimme me.
Ei äiti.
Ei sisko.
Ei kiinteistönvälittäjä.
Eikä kukaan, joka luuli tietävänsä paremmin, millaisen naisen Antti ansaitsi.