Pysyin piilossa muratin takana, jonka peitti tiheä muratti. Danielin ääni oli rauhallinen, mutta täynnä tunnetta.
– Toivon vain, että hän pitää siitä. Kaiken kokemansa jälkeen hän ansaitsee illan, jota ei koskaan unohda. Nainen nauroi hiljaa.
– Älä huolehdi. Kaikki tulee olemaan täydellistä. Kaikki ovat valmiina. Tunsin sydämeni puristuvan.
“Kaikki?” Kenestä he puhuivat? Otin varovasti vielä yhden askeleen eteenpäin ja hipaisin vahingossa keraamista ruukkua.
Ruukku keikahti ja putosi maahan.
Daniel kääntyi välittömästi.
– Elena?
Astuin hitaasti esiin kasvien takaa.
Ei ollut enää mitään syytä piileskellä.
– Anteeksi… mutta sinä katosit, ja…
Lauseeni katkesi, kun näin, kenen kanssa hän puhui.
Hänen edessään seisoi noin kuusikymmentäviisivuotias nainen ravintolan työasussa. Daniel hymyili.
– Elena, tässä on Sofia. Hän omistaa tämän ravintolan.
Nainen ojensi minulle kätensä.
– Hauska tavata. Daniel on puhunut teistä jo usean päivän ajan.
Katsoin häntä yllättyneenä.
– Minusta?
Daniel huokaisi.
– Luulen, että pilasin yllätyksen.
Hän tarttui hellästi käteeni.
– Tule kanssani. Hän johdatti minut ravintolan pääterassille.
Heti kun astuimme ulos, valot sammuivat.
Hetken kuluttua ne syttyivät uudelleen yksi toisensa jälkeen.
Meren ylle avautuvalla terassilla paloi kymmeniä kynttilöitä.
Viulisti alkoi soittaa pehmeää melodiaa.
Tarjoilijat toivat pienen kakun.
Kakun päällä luki:
“Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.”
Jäin sanattomaksi.
Daniel astui lähemmäs.
– Sanoinhan, että minulla oli sinulle vielä yksi yllätys.
Tunsin kyynelten nousevan silmiini. – Mutta… miksi sanoit, ettet ollut koskaan käynyt täällä aiemmin?
Hän hymyili hieman nolostuneena.
– Halusin sinun uskovan, että kaikki tapahtui täysin spontaanisti. Todellisuudessa olen käynyt täällä jo vuosien ajan. Sofia on vanha ystäväni, ja hän auttoi minua järjestämään tämän illan.
Nauroin kyynelteni läpi.
– Olin jo melkein vakuuttunut siitä, että piilottelit minulta toista naista.
Daniel nauroi ääneen.
– Seitsemänkymppisenä minulla ei enää riitä energiaa salaisuuksille.
Sitten hänen ilmeensä vakavoitui.
– Mutta uuteen alkuun minulla on yhä tarpeeksi voimia.
Hän otti taskustaan pienen rasian.
Sen sisällä ei ollut sormusta.
Siellä oli avain.
– Mikä tämä on?
– Asuntoni avain.
Jähmetyin paikalleni.
– Se ei tarkoita, että sinun pitäisi muuttaa luokseni.
Eikä se tarkoita, että sinun täytyy tehdä päätös juuri nyt. Se tarkoittaa vain sitä, että jos jonakin päivänä palaat Kreikkaan ja tarvitset paikan, jossa voit tuntea olevasi kotona… minun oveni on aina avoinna sinulle.
Suljin rasian ja puristin hänen kättään.
– Tiedätkö, mikä on kaunein asia, jonka opin tällä viikolla?
– Mikä?
– Että joskus tärkein kyllä ei ole se, jonka sanot toiselle ihmiselle.
Se on se, jonka sanot omalle elämällesi.
Daniel katsoi minua hymyillen.
Seuraavana aamuna hyvästelimme toisemme lentokentällä ja lupasimme tavata uudelleen.
Kolme kuukautta myöhemmin palasin Kreikkaan.
En siksi, että olisin tarvinnut lomaa.
Vaan siksi, että kokonaisen elämän ajan pelättyäni sanoa kyllä olin viimein ymmärtänyt, että joskus elämän kauneimmat luvut alkavat juuri silloin, kun luulet tarinasi jo päättyneen.