Yhdeksänkymmentäkuusivuotias Mary asui kaupungin laidalla viehättävässä vanhassa talossa, joka huokui muistoja ja rauhaa.
Hänen naapurinsa Arnold oli koditon mies, joka vietti suurimman osan päivistään läheisessä puistossa seuraillen ohikulkijoita auringonpaisteessa.
Joka kerta kun Mary näki hänet, hän tervehti häntä leveällä hymyllä ja aidolla ystävällisyydellä. Mutta heidän suhteensa ei rajoittunut pelkkään tervehdykseen:
Mary toi hänelle säännöllisesti lämpimiä aterioita tai puhtaita vaatteita — pieniä eleitä, joiden tarkoitus oli piristää hänen päiviään ja palauttaa ripaus arvokkuutta.
Mary tiesi, kuinka paljon merkitystä yksinkertaisella teolla voi olla, erityisesti niille, jotka elävät köyhyydessä.
Toisten auttaminen oli hänelle luonnollista: joskus riittää vain pieni ele sytyttämään toivon uudelleen ja muistuttamaan jotakuta siitä, että he ovat tärkeitä.