Joka yö minusta tuntui, ettei taloni ollut tyhjä. Lopulta päätin asentaa kameran makuuhuoneeseeni. Kun katsoin tallenteet aamulla, olin kauhuissani. Aluksi tunne oli epämääräinen. Ensin tulivat äänet – hiljaiset, lähes huomaamattomat. Lattian narinaa, kuin joku olisi ottanut varovaisia askelia. Tylppä tömähdys, aivan kuin huonekaluun olisi osuttu vahingossa. Joskus heikko kahina, kuin joku olisi avannut kaapin tai penkonut tavaroita. Makasin pimeässä liikkumatta, peläten jopa hengittää.
Tuntui kuin joku tuntematon liikkuisi asunnossani. Ei kiireesti eikä röyhkeästi, vaan liian varovasti. Ikään kuin hän tuntisi kotini ja yrittäisi pysyä piilossa. Askeleet kuuluivat useimmiten kahden ja neljän välillä yöllä, kun keho oli raskas ja mieli puoliksi unessa.
Aamuisin vastassa oli outoja merkkejä. Tavarat eivät olleet siellä, mihin olin ne jättänyt: puhelin oli sängyssä, vaikka olin laittanut sen pöydälle, vaatteita lojui tuolilla ja lattialla oli esineitä, joiden ei pitänyt olla siellä. Joskus huone näytti siltä kuin joku olisi penkonut kaappeja. Selitin kaiken väsymyksellä ja huonolla muistilla. Vakuuttelin itselleni, että olin vain unohtanut. Pari kertaa heräsin yöllä tunteeseen, että joku katsoi minua. En kuitenkaan avannut silmiäni. Sanoin itselleni, että se oli unta.
Kunnes pelosta tuli liian todellista.
Eräänä aamuna heräsin vapisten ja ymmärsin, etten voinut jatkaa näin. Asensin kameran makuuhuoneeseeni, suuntasin sen sänkyä kohti ja jätin sen päälle koko yöksi. Ajattelin, että jos talossa todella oli joku, kamera paljastaisi sen.
Aamulla aloin katsoa tallennetta. Aluksi ei tapahtunut mitään. Nukuin rauhallisesti. Mutta sitten… näin itseni istuutuvan sängyn reunalle keskellä yötä. Nousevan seisomaan. Kävelevän huoneessa rauhallisesti ja harkiten. Kamera tallensi kaiken. Avasin vaatekaapin, otin vaatteita ja heitin niitä sängylle ja lattialle. Otin puhelimeni, katsoin sitä ja laitoin sen toiseen paikkaan. Törmäsin tuoliin, joka kaatui. Lopulta palasin sänkyyn ja kävin makuulle, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tuijotin ruutua henkeä pidätellen.
Talossa ei ollut ketään muuta.
Vain minä.
En muistanut mitään tästä. Ei askelia. Ei liikkeitä. Ei kaaosta. Kaikki yöt, kaikki äänet, kaikki pelko – se olin minä itse. Unissakävelijä. Yöllinen minä, josta en tiennyt mitään. Ja kaikkein pelottavinta ei ollut se, että joku liikkui talossani.
Pelottavinta oli se, että tuo ”joku” olin ollut minä koko ajan. Ja että nyt edessäni oli pitkä hoitojakso.