Lilla jähmettyi hetkeksi paikoilleen, katse tiukasti kirjekuoressa, aivan kuin hän voisi vielä pelastaa tilanteen puristamalla sitä lujemmin. Mutta jo nyt hän ymmärsi: ongelma ei ollut raha. Se oli periaate. Taas kerran joku päätti hänen puolestaan. Balázs huokaisi, hieroi käsiään yhteen ja yritti heikosti:
— Lilla… äiti on oikeassa, oikeastaan… tämä on perheelle… Lilla käänsi hitaasti päätään häntä kohti. Ei räjähdyksenomaista vihaa. Vain valtava väsymys.
— Perheelle? — hän toisti hiljaa. — Vai ennemminkin “sille, mikä kuuluu äidillesi”? Erika laski kuppinsa pöydälle täsmällisesti, kuin keskustelu ei olisi edes vaatinut hänen täyttä huomiotaan.
— Älä dramatisoi. Sinä asut täällä, syöt täällä, kaikki on maksettu. On normaalia, että tulot keskitetään. Nuo sanat osuivat Lillaan kovempaa kuin mikään huuto. “Normaalia.” Siihen hänen elämänsä oli jälleen kerran kutistettu: säännöksi, joka pyyhki pois hänen työnsä ja panoksensa.
Hän hengitti syvään. Tällä kertaa jokin muuttui hänessä. Ei räjähdys — vaan päätös.
— Hyvä on — hän sanoi rauhallisesti. Balázs nosti katseensa yllättyneenä.
— Hyvä on mitä? Lilla laski kirjekuoren pöydälle. Hitaasti. Varovasti. Aivan kuin hän olisi laskenut siihen jotakin haurasta… tai jotakin, joka oli jo päättynyt.
— Jos kaikki täällä jaetaan, niin silloin myös minun päätökseni jaetaan. Ja työni. Ja aikani. Ja ääneni. Erika kurtisti kulmiaan kevyesti.
— Sinä liioittelet. Lilla pudisti päätään.
— En. Minä vain ymmärrän nyt. Hän otti askeleen taaksepäin, sitten toisen kohti käytävää.
— Minne sinä menet? — Balázs kysyi yhtäkkiä levottomana. Lilla katsoi häntä vielä kerran. Ei vihalla. Vaan selkeydellä.
— Menen pois yrittämästä olla olemassa talossa, jossa minut on jo päätetty olevan poissa.
Hiljaisuus laskeutui. Edes Erika ei vastannut heti.
Lilla astui makuuhuoneeseen ja otti kaapista matkalaukun. Hänen liikkeensä olivat hitaita ja tarkkoja. Jokainen taiteltu vaate oli kuin lause, jota hänen ei enää tarvinnut sanoa.
Balázs ilmestyi ovenrakoon.
— Lilla, odota… me voidaan puhua…
— Te puhuitte jo, — hän sanoi jatkaen pakkaamista. — Siinä se ongelma onkin.
Kun laukku oli melkein kiinni, hän pysähtyi hetkeksi.
— En pyydä sinua valitsemaan minun ja hänen välillä — hän lisäsi pehmeämmin. — Pyydän sinua päättämään, onko sinulla oma elämä… vai vain jatke hänen elämästään.
Sitten hän sulki vetoketjun.
Olohuoneessa Erika ei ollut vieläkään liikkunut. Mutta hänen ilmeensä ei ollut enää yhtä varma.
Lilla kulki heidän ohitseen laukku kädessään. Ovelle päästyään hän pysähtyi hetkeksi.
— Palkkani ei ollut oikea ongelma — hän sanoi katsomatta taakseen. — Vaan minun paikkani.
Sitten hän lähti.
Ovi sulkeutui ilman paiskaamista.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan asunnon hiljaisuus ei kuulunut Erikalle.