– Sinä voit syödä keittiössä. Meillä on tänään vain perhettä ruokapöydässä.
Anoppini Marja-Leena sanoi sen niin kovalla äänellä, että olohuoneessa keskustelleet sukulaiset vaikenivat. Pidin käsissäni kuumaa laatikkovuokaa, jonka olin juuri nostanut uunista. Mieheni Oskari seisoi vieressäni, mutta ei sanonut mitään.
Katsoin ruokapöytää. Sen ympärillä oli kaksitoista tuolia. Jokaisella paikalla oli punainen kangasservetti, pieni kuusenoksa ja käsin kirjoitettu nimikortti.
Paitsi yhdellä.
Pöydän päässä oli tyhjä kohta, josta nimikortti oli selvästi poistettu. Pöytäliinassa näkyi vielä vaaleampi suorakulmio.
– Anteeksi, mitä sinä sanoit? kysyin.
Marja-Leena suoristi hopeanväristä kaulakoruaan.
– Älä tee tästä numeroa, Noora. Meitä on paljon, eikä kaikille riitä tilaa. Sinähän olet muutenkin hoitanut tarjoilut. Keittiössä on ihan mukava istua.
Silloin kuulin takaapäin hiljaisen äänen.
– Mutta äiti, eikö Noora ole Oskarin vaimo?
Puhuja oli mieheni nuorempi sisko, Veera.
Marja-Leena kääntyi häneen nopeasti.
– Veera, älä puutu aikuisten asioihin.
En silloin vielä tiennyt, että tunnin kuluttua samaan ruokapöytään istuisi ihminen, jonka saapumista Marja-Leena oli yrittänyt estää jo marraskuusta lähtien.
Ja että yksi tavallinen maksukuitti muuttaisi sen joulun koko suvun silmissä.
Kaikki oli alkanut kuusi viikkoa aikaisemmin.
Olimme Oskarin kanssa naimisissa neljättä vuotta ja asuimme Tampereen Kalevassa, pienessä kolmiossa, jonka olimme ostaneet yhdessä. Minä työskentelin sairaalan laboratoriossa, Oskari puolestaan sähköasennusliikkeessä työnjohtajana.
Meillä ei ollut lapsia. Olimme yrittäneet saada lasta pari vuotta, mutta emme olleet puhuneet asiasta suvulle. Marja-Leenalla oli kuitenkin tapana muistuttaa jokaisessa perhejuhlassa, ettei hän ollut vielä saanut Oskarilta lastenlapsia.
Sillä kertaa hänellä oli toinen huoli.
Hänen miehensä Pekka oli kuollut edellisenä keväänä. He olivat viettäneet joulua lähes kolmekymmentä vuotta samassa omakotitalossa Kangasalla. Pekan kuoleman jälkeen Marja-Leena oli päättänyt järjestää ensimmäisen joulunsa yksin mahdollisimman näyttävästi.
– Isänne olisi halunnut, että kaikki kokoontuvat, hän sanoi Oskarille puhelimessa. – Ei mitään surullista nyyhkimistä. Kunnon joulupöytä, koristeet ja koko suku paikalle.
Ajatus kuulosti hyvältä.
Kunnes hän pyysi meiltä rahaa.
Aluksi kyse oli 300 eurosta jouluruokiin. Sitten hän muisti, että vanha ruokapöytä oli liian pieni. Seuraavaksi piti tilata pitopalvelusta graavilohta, rosollia, kinkku ja laatikot.
Eräänä marraskuisena iltana Oskari laski puhelimensa keittiön pöydälle.
– Äiti kysyi, voitaisiinko me maksaa osa joulusta.
– Kuinka iso osa?
– Ehkä tuhat euroa.
Katsoin häntä pitkään.
– Tuhat euroa? Oskari, meillä on tammikuussa putkiremontin ylimääräinen vastike.
– Tiedän. Mutta tämä on ensimmäinen joulu ilman isää.
Se oli lause, jota vastaan minun oli vaikea väittää.
Pekka oli ollut hyvä ihminen. Hiljainen, rauhallinen mies, joka oli aina kysynyt, olinko syönyt tarpeeksi, ja muistanut syntymäpäiväni ilman Facebookin muistutusta.
Hänen kuolemansa oli ollut Oskarille raskas.
Lopulta suostuin sillä ehdolla, että maksaisimme vain etukäteen sovitun summan ja näkisimme kaikki kulut.
Marja-Leena ei pitänyt ehdostani.
– Sinä olet kovin tarkka rahasta, hän huomautti seuraavana sunnuntaina. – Meillä perheessä on aina autettu toisiamme ilman kirjanpitoa.
– Minusta on ihan järkevää tietää, mihin rahat menevät, vastasin.
Hän katsoi Oskaria.
– Ennen vanhaan ei tarvinnut pyytää lupaa jokaiseen ostokseen.
Oskari yritti vaihtaa puheenaihetta.
Lopulta sovimme, että minä hoitaisin joulutarjoilujen tilaukset suoraan palveluntarjoajille. Marja-Leena lähettäisi toivelistan, ja me maksaisimme yhteensä enintään 1 200 euroa.
Mutta joulukuun ensimmäisellä viikolla suunnitelma muuttui.
Sain Marja-Leenalta viestin:
Noora, voisitko hoitaa myös pöydän vuokrauksen ja kukat? Minulla on nyt niin paljon muistettavaa. Oskari sanoi, että sinä osaat nämä asiat.
Vastasin, että voin kysyä hinnat, mutta emme pysty maksamaan kaikkea.
Seuraavana päivänä Marja-Leena soitti.
Hänen äänensä kuulosti tavallista pehmeämmältä.
– Noora, minä tiedän, ettemme ole aina ymmärtäneet toisiamme. Mutta haluaisin oikeasti, että tästä tulisi kaunis joulu.
Se yllätti minut.
Hän jatkoi:
– Minulle tämä on tärkeää Pekan takia. Voisimmeko sopia, että sinä järjestät käytännön asiat ja minä huolehdin vieraista?
Olin hetken hiljaa.
– Sopii, jos päätämme kulut yhdessä.
– Tietysti, tietysti.
Sitten hän sanoi jotakin, mikä jäi vaivaamaan minua.
– Ja olisi parempi, ettei sukulaisille puhuta siitä, kuka mitäkin maksaa. Se pilaisi tunnelman.
En pitänyt lauseesta, mutta ajattelin sen liittyvän hänen ylpeyteensä.
Marja-Leena oli aina halunnut näyttää pärjäävänsä yksin.
Joulukuun puolivälissä olin maksanut pitopalvelulle 786 euroa, pöydän ja lisätuolien vuokrauksesta 214 euroa sekä kukista ja kattaustarvikkeista 173 euroa. Lisäksi ostin juomia, kahvia, pipareita ja ruokaa seuraavaksi aamuksi.
Kulut nousivat lopulta lähes 1 500 euroon.
Oskari lupasi siirtää omista säästöistään erotuksen yhteiselle tilillemme tammikuussa.
Minua harmitti, mutta halusin pitää lupaukseni.
Sitten sain puhelun ihmiseltä, jonka nimeä en ollut kuullut kuukausiin.
Pekan vanhempi sisko, Aila, soitti minulle joulukuun 20. päivänä.
– Noora, minä kysyisin yhtä asiaa. Onko Marja-Leena sanonut sinulle mitään jouluaatosta?
– Mitä tarkoitat?
Puhelimessa tuli hiljaista.
– Hän sanoi, ettei minua mahdu tänä vuonna pöytään. Mutta Veera kertoi, että siellä on kaksitoista paikkaa.
Vilkaisin keittiön pöydällä olevaa vieraslistaa.
Ailan nimi ei ollut siinä.
– Luulin, ettet ollut tulossa, sanoin.
– Minä olisin halunnut tulla. Pekan ensimmäinen joulu poissa. Mutta ehkä minun on parempi pysyä kotona.
Hänen äänensä särähti viimeisessä lauseessa.
Aila oli 74-vuotias leski, joka asui yksin Valkeakoskella. Hän oli ollut Pekalle läheinen koko tämän elämän ajan.
En ymmärtänyt, miksi Marja-Leena olisi jättänyt hänet pois.
– Minä selvitän asian, lupasin.
Sinä iltana kysyin asiasta Oskarilta.
Hän näytti vaivaantuneelta.
– Äidillä ja Ailalla on ollut erimielisyyksiä isän kuoleman jälkeen.
– Mistä?
– Jostain isän tavaroista. En oikein tiedä.
– Mutta eikö juuri jouluna pitäisi yrittää sopia?
Oskari hieroi otsaansa.
– Noora, älä sekaannu siihen. Äiti on jo valmiiksi hermostunut.
Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui, ettei hän kertonut kaikkea.
Kaksi päivää myöhemmin sain Marja-Leenalta uuden viestin.
Hän kysyi, voisinko lähettää kuitit hänelle sähköpostilla.
Vastasin myöntävästi.
Puolen tunnin kuluttua hän soitti.
– Mitä varten laskuissa näkyy sinun nimesi?
– Koska minä tein tilaukset.
– Eikö niissä voisi lukea minun nimeäni?
– Voin kysyä, mutta maksut on jo tehty.
– Noora, sinä et ymmärrä. Ihmiset kyselevät kuitenkin. Minun pitäisi olla tämän joulun emäntä.
Sanoin, että hänen nimensä voisi aivan hyvin olla kutsuissa, vaikka maksaja näkyisi laskuissa.
Hän ei vastannut heti.
– Sinä et kai aio kertoa kenellekään summista?
– Miksi minä kertoisin?
– Haluan vain varmistaa.
Seuraavana aamuna pitopalveluyrittäjä, Hanna, lähetti minulle poikkeuksellisen viestin.
Hän kysyi, olinko antanut luvan vaihtaa tilauksen yhteyshenkilöä ja poistaa oman nimeni toimitusasiakirjoista.
En ollut.
Hanna kertoi, että vanhempi nainen oli soittanut ja ilmoittanut olevansa tilaisuuden ainoa maksaja.
Nainen oli myös pyytänyt, ettei minun tarvitsisi olla paikalla toimituksen aikana.
Vatsassani tuntui kylmä muljahdus.
Soitin heti Marja-Leenalle.
– Miksi olet muuttanut tilaustietoja?
– Minä yritin vain helpottaa järjestelyjä.
– Ja miksi sanoit olevasi maksaja?
– Koska juhla pidetään minun kodissani!
– Se ei ollut kysymykseni.
Hän huokaisi raskaasti.
– Noora, sinulla on joskus uskomaton tarve tehdä kaikesta vaikeaa.
Puhelu päättyi siihen.
En kertonut asiasta vielä Oskarille, sillä halusin ensin ymmärtää, miksi Marja-Leena käyttäytyi näin.
Mutta jouluaattona ymmärsin, ettei kyse ollut enää laskuista.
Kyse oli siitä, kenellä oli oikeus kuulua perheeseen.
🎄 Juuri tässä kohtaa joulupöydän todellinen yllätys alkoi paljastua – jatko löytyy ensimmäisestä kommentista. 👀
Seisoin siis Marja-Leenan keittiössä laatikkovuoka käsissäni, kun hän ilmoitti, ettei minulle ollut paikkaa pöydässä.
– Minähän kutsuin sinut auttamaan, hän sanoi. – En ymmärrä, miksi oletat automaattisesti olevasi yksi vieraista.
Veera nousi tuolistaan.
– Äiti, nyt riittää.
– Istu alas.
– En istu. Noora on tehnyt nämä kaikki järjestelyt.
Marja-Leena naurahti hermostuneesti.
– Toki hän on auttanut. Siitä olen kiitollinen. Mutta kaikki perheet eivät toimi samalla tavalla.
Minä laskin vuoan keittiön tasolle.
Katsoin Oskaria.
– Aiotko sanoa jotakin?
Hän näytti siltä kuin olisi halunnut olla missä tahansa muualla.
– Äiti, tämä on nyt vähän outoa.
Vähän outoa.
Siinä kaikki.
Nielaisin pettymykseni.
– Minä lähden kotiin, sanoin.
Marja-Leenan kasvoilla vilahti jotakin, joka näytti helpotukselta.
– Jos sinusta tuntuu paremmalta.
Mutta ennen kuin ehdin ottaa takkiani, eteisen ovikello soi.
Veera meni avaamaan.
Oven takana seisoi Aila.
Hänellä oli punainen villakangastakki, käsissään pieni joulukukka ja paperikassi, josta näkyi itse leivottu kuivakakku.
Hän näytti hämmentyneeltä nähdessään kaikki eteiseen kääntyneet kasvot.
– Hyvää joulua. Toivottavasti en ole liian aikaisin.
Marja-Leena jähmettyi.
– Aila? Mitä sinä täällä teet?
– Oskari kutsui minut.
Käännyin mieheni puoleen.
Oskari nyökkäsi hitaasti.
– Minä soitin hänelle eilen. Ajattelin, ettei isä olisi halunnut Ailan olevan yksin.
Marja-Leena puristi käsiään yhteen.
– Meillä ei ole hänelle paikkaa!
Silloin Veera osoitti pöydän päähän.
– Siellähän on yksi ylimääräinen tuoli.
– Se ei ole ylimääräinen, Marja-Leena sanoi terävästi.
Huone hiljeni taas.
Aila laski kukkansa eteisen lipastolle.
– Marja-Leena, jos tämä on vaikeaa, minä voin lähteä.
– Ehkä niin olisi parasta.
Puhuin ennen kuin ehdin harkita sanojani.
– Aila ei lähde. Jos jonkun pitää lähteä, minä lähden hänen kanssaan.
Marja-Leena kääntyi minuun.
– Tämä ei ole sinun kotisi, Noora!
– Ei olekaan. Mutta minä maksoin lähes kaiken, mitä tässä kodissa tänään syödään.
Sanoin sen rauhallisesti.
En korottanut ääntäni.
Silti lause tuntui pysäyttävän koko huoneen.
Marja-Leena tuijotti minua.
– Mitä sinä oikein tarkoitat?
Silloin hänen serkkunsa Riitta, joka oli istunut olohuoneessa glögilasi kädessään, nousi seisomaan.
– Hetkinen. Sinähän kerroit meille, että olet käyttänyt koko syksyn säästösi tähän juhlaan.
Marja-Leena ei vastannut.
Riitta jatkoi:
– Me jopa keräsimme sinulle rahaa, kun sanoit, että joulu tuli niin kalliiksi.
Katsoin häntä.
– Mitä rahaa?
Riitta näytti nyt yhtä hämmentyneeltä kuin minä.
– No, jokainen antoi vähän. Minä laitoin sata euroa. Jari ja Sari taisivat antaa kumpikin viisikymppiä.
Veera otti puhelimensa esiin.
– Äiti, sinä pyysit minultakin 200 euroa joulukuun alussa.
Oskari nosti katseensa.
– Ja minulta henkilökohtaisesti 600 euroa.
Tunsin kurkkuni kiristyvän.
– Oskari, mitä?
Hän katsoi minua.
– Äiti sanoi, että hänen täytyi maksaa vanha lämmityslasku ennen joulua. En ajatellut, että se liittyisi juhliin.
– Sinä et kertonut minulle.
– Minä luulin, että hän tarvitsee apua.
Marja-Leena löi kämmenensä pöytään.
– Nyt lopetatte! Minä en aio seistä omassa kodissani kuulusteltavana jouluaattona!
Mutta Riitta ei istunut takaisin.
– Marja-Leena, me annoimme rahaa nimenomaan tätä juhlaa varten. Sinä sanoit maksaneesi pitopalvelun.
Marja-Leena katsoi minua vihaisesti.
– Sinä olet siis näyttänyt kaikille laskuja?
– En ole näyttänyt kenellekään mitään.
– Miksi sitten kaikki puhuvat rahasta?
– Koska sinä olet pyytänyt sitä usealta ihmiseltä samaa juhlaa varten.
Otin puhelimeni esiin ja avasin sähköpostin, jossa olivat maksetut tilausvahvistukset.
En halunnut nöyryyttää häntä, mutta en myöskään aikonut antaa hänen väittää minun valehtelevan.
Näytin kuitit ensin Oskarille.
Hän selasi niitä hiljaa.
– Pitopalvelu 786 euroa. Kalusteet 214 euroa. Kukat 173 euroa…
– Ja muut ostokset siihen päälle, sanoin.
Oskari nosti katseensa äitiinsä.
– Äiti, mihin meidän muiden rahat menivät?
Marja-Leena istuutui hitaasti tuolille.
Hetkeen hän ei sanonut mitään.
Sitten hän kuiskasi:
– Te ette ymmärrä.
Aila astui lähemmäksi.
– Minä luulen ymmärtäväni jotakin.
Marja-Leena nosti päänsä.
– Sinä et sano sanaakaan.
Aila katsoi häntä pitkään.
– Pekka pyysi minua pitämään huolta sinusta. En luvannut auttaa sinua salaamaan asioita.
Oskari kurtisti kulmiaan.
– Mitä salaamaan?
Aila avasi käsilaukkunsa ja otti esiin taitellun paperin.
– En tullut tänne tämän takia, mutta ehkä tästä on nyt puhuttava.
Marja-Leena nousi äkkiä.
– Aila, anna sen olla.
Paperi oli pankin lähettämä ilmoitus, jonka yläkulmassa näkyi Marja-Leenan nimi.
Aila ei ojentanut sitä kenellekään.
Hän vain sanoi:
– Minä löysin tämän Pekan papereista kesällä. Hän oli pyytänyt minua tarkistamaan yhden asian, jos hänelle tapahtuisi jotakin.
Oskari näytti järkyttyneeltä.
– Mitä asiaa?
– Hänen ja Marja-Leenan vanhaan talolainaansa liittyvää.
Marja-Leena alkoi itkeä.
Ei äänekkäästi eikä näyttävästi. Hän vain painoi kasvonsa käsiinsä, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
Aila istuutui hänen viereensä.
– Marja-Leena, sinun täytyy kertoa heille itse.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen anoppini nosti kasvonsa.
– Minä en halunnut menettää taloa.
Kukaan ei puhunut.
Hän jatkoi katkonaisesti.
Pekan viimeisinä elinvuosina he olivat ottaneet lainaa talon kattoremonttiin. Sen lisäksi Marja-Leena oli käyttänyt luottokorttia ja kulutusluottoa arjen menoihin, koska Pekan sairauden aikana tulot olivat pienentyneet.
Pekka oli tiennyt osasta veloista, muttei kaikesta.
Kun hän kuoli, Marja-Leena jäi yksin taloon, jonka ylläpito oli hänelle liian kallista.
Aila oli ehdottanut jo kesällä, että Marja-Leena myisi talon ja muuttaisi pienempään asuntoon.
Marja-Leena oli suuttunut niin pahasti, etteivät he olleet puhuneet sen jälkeen.
– Minä olen asunut täällä kolmekymmentäyksi vuotta, Marja-Leena sanoi. – Täällä Oskari ja Veera kasvoivat. Täällä Pekka kuoli. En minä voinut vain lähteä.
Veera katsoi äitiään.
– Mutta miten tämä liittyy jouluun?
Marja-Leena pyyhki silmiään.
– Minulla erääntyi joulukuussa maksuja. En saanut pankilta uutta maksujärjestelyä heti. Ajattelin, että jos te kaikki autatte joulun kanssa, minulle jäisi rahaa niiden hoitamiseen.
– Mikset kertonut sitä? Oskari kysyi.
– Koska en halunnut teidän tietävän, kuinka huonosti asiat ovat.
Ymmärsin silloin yhden asian.
Hän ei ollut vain halunnut järjestää näyttävää juhlaa.
Hän oli halunnut näyttää suvulle, että hänen elämänsä oli edelleen hallinnassa.
Ja minun osuuteni olisi ollut pysyä näkymättömissä.
– Miksi et sitten antanut minun istua pöydässä? kysyin hiljaa.
Marja-Leena katsoi minua.
Vastaus tuli pitkän tauon jälkeen.
– Koska Riitta olisi kysynyt, miksi sinä hoidit kaiken. Ja minä pelkäsin, että sinä kertoisit totuuden.
– Olisit voinut pyytää minua olemaan kertomatta yksityisistä asioistasi.
– Sinä olisit kuitenkin katsonut minua sillä tavalla.
– Millä tavalla?
Hän ei osannut vastata.
Oskari istuutui keittiön tuolille.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
– Äiti, sinä annoit meidän maksaa juhlan ja keräsit muilta lisää rahaa, vaikka tiesit, etteivät kaikki ymmärtäneet, mihin sitä käytetään. Sitten yritit jättää Nooran ulkopuolelle, ettei kukaan saisi tietää.
– Minä olin hädissäni.
– Olisit voinut kertoa meille.
– Sinä et ymmärrä, miltä tuntuu olla riippuvainen lapsistaan!
Silloin Aila sanoi jotakin, mikä pysäytti meidät kaikki.
– Mutta Pekka oli riippuvainen sinun avustasi viimeiset kaksi vuotta. Ajattelitko koskaan hänen olevan sen vuoksi vähemmän arvokas?
Marja-Leena katsoi käsiään.
Aila jatkoi rauhallisesti.
– Sinä hoidit häntä joka päivä. Pesit pyykit, kävit apteekissa, valvoit öitä. Kukaan ei pitänyt sinua heikkona. Miksi sinä nyt ajattelet, että avun pyytäminen tekee sinusta huonon ihmisen?
Marja-Leena alkoi jälleen itkeä.
Tällä kertaa kukaan ei keskeyttänyt häntä.
Kun hän lopulta rauhoittui, Riitta kysyi käytännöllisesti:
– Paljonko sitä rahaa oikein kerättiin?
Veera avasi puhelimensa laskimen.
Muut kertoivat summansa yksi kerrallaan.
Yhteensä sukulaiset olivat antaneet 870 euroa. Siihen päälle tuli Oskarin erillinen 600 euroa.
Osa oli tarkoitettu juhlaan, osa Marja-Leenan omiin laskuihin. Hän oli antanut ihmisille erilaisia selityksiä.
Sovimme, ettei rahaa alettaisi selvittää joulupöydässä sen enempää. Marja-Leena lupasi käydä tammikuussa kaikkien maksut läpi ja palauttaa väärin perustein kerätyt rahat sovitusti.
Oskari sanoi auttavansa äitiään hakemaan talous- ja velkaneuvontaa.
Mutta hän teki myös selväksi, ettei uusia lainoja tai maksuja annettaisi ilman, että niiden tarkoituksesta puhuttaisiin avoimesti.
Minä en sanonut mitään.
Olin edelleen vihainen.
Eniten sattui se, että olin käyttänyt viikkoja Marja-Leenan joulun järjestämiseen, vaikka hän ei ollut edes suunnitellut antavansa minulle paikkaa omassa pöydässään.
Lopulta nousin hakemaan takkiani.
– Minä menen kotiin.
Oskari nousi heti.
– Minä tulen mukaan.
Katsoin häntä.
– Ei sinun tarvitse lähteä siksi, että minä lähden.
– Ei tarvitsekaan. Mutta haluan.
Marja-Leena nousi hitaasti seisomaan.
– Noora, odota.
Pysähdyin eteiseen.
Hän käveli luokseni ja yritti tarttua käteeni, mutta vedin sitä hieman taaksepäin.
– Minä tein väärin, hän sanoi.
Odottelin.
– En tarkoita vain rahaa. Minä häpesin omaa tilannettani niin paljon, että yritin saada sinut näyttämään ulkopuoliselta. Silloin minun ei olisi tarvinnut selittää mitään.
– Sinä sanoit, etten kuulu perheeseen.
– Tiedän.
– Ja minä uskon, että tarkoitit sitä sillä hetkellä.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
– Ehkä tarkoitinkin. Olin vihainen, koska sinä tiesit asioita, joita muut eivät tienneet. Sinun seurassasi en voinut esittää sitä emäntää, jolla on kaikki kunnossa.
En osannut sanoa siihen mitään.
Silloin Aila tuli eteiseen.
Hänellä oli kädessään pieni ruskea kirjekuori.
– Noora, minun piti antaa tämä Oskarille joulun jälkeen. Mutta oikeastaan tämä kuuluu teille molemmille.
Oskari avasi kuoren.
Sisällä oli käsin kirjoitettu kirje.
Tunnistin Pekan käsialan hänen vanhoista joulukorteistaan.
Oskari luki ensimmäiset rivit ääneen.
Oskari ja Noora. Jos luette tämän, en luultavasti ole enää mukana meidän joulupöydässämme. Minulla on teille yksi toive.
Oskarin ääni alkoi väristä.
Hän jatkoi:
Älkää kantako huolta siitä, kuka istuu pöydän päässä tai kenen kotiin kokoonnutaan. Pitäkää huolta siitä, ettei kukaan teille rakas joudu viettämään joulua siksi yksin, ettei uskalla pyytää paikkaa.
Marja-Leena painoi käden suulleen.
Kirjeessä Pekka muisteli myös joulua, jolloin Oskari oli viisivuotiaana kattanut pöytään ylimääräisen paikan naapurin yksinäiselle miehelle. Pekka oli kirjoittanut, että se oli ollut hänen elämänsä paras joulu.
Lopussa oli yksi lause:
Ja Marja-Leenalle sanokaa, ettei hänen tarvitse selvitä kaikesta yksin, vaikka hän niin väittää.
Aila kertoi Pekan antaneen kirjeen hänelle sairaalassa. Hän oli pyytänyt toimittamaan sen lapsille ensimmäisenä jouluna hänen kuolemansa jälkeen.
Aila oli aikonut antaa sen Oskarille rauhassa, mutta jouluaaton tapahtumat olivat muuttaneet suunnitelmaa.
Marja-Leena istuutui eteisen penkille.
– Hän tiesi, hän kuiskasi.
– Mitä hän tiesi? Veera kysyi.
– Että minä yrittäisin järjestää kaiken yksin. Että minä tekisin tästä suorittamista, vaikka hänen mielestään joulussa oli tärkeää vain se, että ihmiset tulivat.
Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan.
Sitten Aila riisui punaisen villakangastakkinsa.
– Kuulkaahan nyt. Minulla on autossa karjalanpaistia, jonka tein varmuuden vuoksi. Sitä riittää ainakin kuudelle. Jos joku haluaa vielä lähteä, hän voi mennä. Mutta minä en aio viettää Pekan muistoksi ensimmäistä joulua tappelemalla eteisessä.
Veera naurahti kyynelten läpi.
– Onko sinulla oikeasti karjalanpaistia autossa?
– Tietysti on. En minä nyt pelkän kuivakakun kanssa joulua vietä.
Ensimmäistä kertaa sinä iltana Marja-Leena hymyili.
Ei paljon, mutta kuitenkin.
Oskari katsoi minua kysyvästi.
– Haluatko jäädä?
Mietin hetken.
– Voin jäädä syömään. Mutta en aio teeskennellä, ettei mitään tapahtunut.
– Ei sinun tarvitse, hän sanoi.
Palasimme ruokasaliin.
Marja-Leena meni itse pöydän päähän, nosti sieltä oman nimikorttinsa ja siirsi sen toiseen paikkaan. Sitten hän otti keittiön laatikosta uuden kortin.
Hän kirjoitti siihen nimeni.
En tuntenut voitonriemua.
Olin vain väsynyt.
Kun istuimme vihdoin syömään, kello oli jo yli seitsemän. Kinkku oli hieman jäähtynyt ja laatikoiden pinta kuivunut. Lapsia harmitti, että lahjojen jako oli viivästynyt.
Silti kukaan ei enää valittanut paikoista.
Marja-Leena istui Ailan vieressä. He puhuivat hiljaa Pekasta ja siitä, kuinka tämä oli aina polttanut ensimmäisen pellillisen joulupipareita.
Minä söin perunalaatikkoa ja katselin pöydän ympärillä olevia ihmisiä.
Oskari tarttui käteeni pöydän alla.
– Anteeksi, hän kuiskasi.
– Mistä?
– Siitä, etten puolustanut sinua heti. Minä tajusin liian myöhään, kuinka loukkaavasti äiti käyttäytyi.
– Sinun pitää oppia sanomaan hänelle vastaan ennen kuin minä olen jo lähdössä.
Hän nyökkäsi.
Tammikuussa Marja-Leena todella varasi ajan talous- ja velkaneuvontaan. Hän myi myöhemmin talonsa ja muutti pienempään rivitaloasuntoon Kangasalan keskustaan. Päätös oli hänelle vaikea, mutta muuttamisen jälkeen hän myönsi nukkuneensa ensimmäistä kertaa kuukausiin ilman huolta seuraavasta laskusta.
Jouluksi kerätyt rahat selvitettiin erikseen. Osa palautettiin heti, osa kevään aikana. Meidän maksamiamme juhlakuluja hän ei pystynyt korvaamaan kokonaan, mutta sovimme asiasta kirjallisesti, eikä Oskari enää koskaan antanut hänelle rahaa kysymättä ensin, mihin sitä tarvittiin.
Minun ja Marja-Leenan välit eivät korjaantuneet yhdessä yössä.
Hän pyysi anteeksi vielä kahdesti, molemmilla kerroilla ilman selityksiä tai tekosyitä. Se merkitsi enemmän kuin hänen ensimmäinen anteeksipyyntönsä eteisessä.
Seuraavana jouluna kokoonnuimme Veeran kotiin Lempäälään.
Minä en järjestänyt juhlia. En tilannut ruokia enkä maksanut pöytiä.
Olin sopinut jo hyvissä ajoin, että toisin vain savulohipiirakan ja rosollin.
Kun saavuimme, Marja-Leena seisoi ruokapöydän vieressä.
Hän näytti minulle yhtä paikkaa.
Siinä oli pieni kuusenoksa ja käsin kirjoitettu nimikortti.
Hymyilin varovasti.
Mutta hän pudisti päätään.
– Odota. Haluan näyttää sinulle jotakin.
Hän nosti oman korttinsa pöydästä ja vei sen keittiön ikkunalaudalle.
Sen takana oli kehystetty valokuva Pekasta.
– Meillä oli aiemmin tapana jättää hänelle paikka, hän sanoi. – Mutta tänä vuonna ajattelin, että olisi parempi muistaa häntä näin. Silloin pöydässä on tilaa kaikille, jotka ovat täällä.
Katsoin valokuvaa.
Pekka hymyili siinä tuttuun tapaansa, hieman vinosti.
Marja-Leena jatkoi:
– Minä luulin pitkään, että perhe tarkoittaa sitä, että jokaisella on oma määrätty paikkansa. Että minun pitää päättää, ketkä kuuluvat joukkoon.
Hän vilkaisi minua.
– Mutta Pekka ymmärsi sen paremmin. Perhe on sitä, että ihmiselle tehdään tilaa, vaikka pöytä olisi jo täynnä.
Sitten hän avasi laatikon ja nosti esiin uuden nimikortin.
Siinä luki vain yksi sana.
Tervetuloa.
Hän asetti kortin tyhjälle paikalle.
– Tämä on sille, joka vielä joskus tarvitsee paikan meidän pöydässämme.
En sanonut mitään.
Halasin häntä ensimmäistä kertaa yli vuoteen.
Ja kun istuimme syömään, huomasin ajattelevani jotakin, mikä olisi edellisenä jouluna tuntunut mahdottomalta.
Marja-Leena ei ollut muuttunut täydelliseksi ihmiseksi. Hän oli edelleen itsepäinen, tarkka tarjoilujärjestyksestä ja aivan liian kiinnostunut siitä, kuinka paljon suolaa laitoin ruokaan.
Mutta hän oli oppinut yhden asian.
Joulupöydän arvokkainta paikkaa ei voinut ostaa rahalla, periä eikä ottaa toiselta pois.
Se syntyi vasta silloin, kun joku uskalsi vetää tuolia hieman kauemmas pöydästä ja sanoa:
– Tule tähän. Kyllä me mahdumme.