Ensimmäisen kerran ymmärsin, ettei anoppini Leena oikeastaan vihannut vaatteitani, kun hän saapui meidän kotiimme sunnuntaiaamuna kello 9.17 mukanaan vaatepussi, ompelijan mittanauha ja hänen siskonsa vanha helmikaulakoru.
Olin vielä villasukissa ja kahvi puoliksi juomatta.
— Mitä tuo kaikki on? kysyin eteisessä.
Leena ei vastannut heti. Hän katsoi minua päästä varpaisiin: harmaat leggingsit, vihreä collegepaita ja hiukset löysällä nutturalla.
Sitten hän huokaisi sillä tavalla, jolla ihminen huokaisee nähdessään jonkun tehneen elämässään vakavan virheen.
— Hanna, meillä on ensi lauantaina tärkeä tilaisuus.
— Tiedän. Eeron tädin kuusikymppiset.
— Ei mikä tahansa syntymäpäivä.
— Selvä.
— Paikalle tulee ihmisiä, joiden edessä olisi hyvä näyttää… huolitellulta.
Vasta silloin huomasin, että vaatepussissa oli tummansininen mekko.
— Ostitko sinä minulle mekon?
— Lainasin. Sinun kokoasi.
— Mistä sinä tiedät minun kokoni?
Leena hymyili nopeasti.
— Arvasin.
Minä en uskonut sitä sekuntiakaan.
Olin ollut naimisissa hänen poikansa Eeron kanssa viisi vuotta. Sinä aikana olin oppinut, että Leena ei arvannut mitään. Hän tarkisti, kysyi, mittasi ja varmisti. Hän tiesi, kuinka paljon meidän keittiöremonttimme maksoi, vaikka emme olleet kertoneet. Hän tiesi, milloin vaihdoin työpaikkaa, ennen kuin ehdin kertoa asiasta omalle äidilleni. Hän tiesi jopa, että olin palauttanut joululahjaksi saamani villakangastakin ja käyttänyt rahat uusiin talvirenkaisiin.
Kun kysyin, mistä hän tiesi, vastaus oli aina sama.
— Kyllähän äiti tietää.
Tällä kertaa hän työnsi vaatepussin käteeni.
— Kokeile.
— En.
Leena räpäytti silmiään.
— Et?
— Minulla on jo vaatteet juhliin.
— Mitkä?
— Punaiset leveälahkeiset housut ja musta silkkipaita.
Hänen kasvoillaan kävi ilme, joka oli melkein fyysinen.
— Housut?
— Niin.
— Täti Marjan syntymäpäiville?
— Niin.
— Ravintolaan?
— Kyllä, Leena.
Hän vilkaisi olohuoneeseen, aivan kuin Eero voisi ilmestyä pelastamaan tilanteen. Eero oli kuitenkin aamuvuorossa sairaalassa eikä palaisi ennen kolmea.
— Sinä olet kolmekymmentäseitsemän, Leena sanoi hiljaa. — Et mikään opiskelijatyttö.
— Juuri siksi osaan valita vaatteeni itse.
Leena puristi vaatepussia.
— Minä vain yritän auttaa sinua.
Se lause oli hänen lempityökalunsa. Kun hän kritisoi, hän auttoi. Kun hän neuvoi kysymättä, hän auttoi. Kun hän soitti Eerolle minun tekemisistäni, hän oli huolissaan.
Otin vaatepussin hänen kädestään, ripustin sen eteisen koukkuun ja sanoin:
— Kiitos ajatuksesta. En käytä sitä.
Hän seisoi hiljaa muutaman sekunnin.
Sitten hän otti laukustaan pienen valkoisen rasian.
— Entä nämä?
Helmikorvakorut.
— Ei.
— Sinähän et edes katsonut kunnolla.
— Leena, minä en tarvitse kokonaan uutta persoonaa yhden illan takia.
Hänen katseensa koveni.
— Sinä aina teet kaikesta niin vaikeaa.
Se oli ensimmäinen varoitus siitä, ettei kyse ollut enää mekosta.
Seuraavalla viikolla hän soitti Eerolle joka päivä.
En kuullut keskusteluja kokonaan, mutta tarpeeksi.
Maanantaina:
— Ei, äiti, Hanna kyllä tietää mitä pukee.
Tiistaina:
— En minä voi käskeä aikuista ihmistä vaihtamaan vaatteita.
Keskiviikkona:
— Miksi tämä on sinulle niin tärkeää?
Torstaina Eero tuli keittiöön puhelin kädessään ja istui vastapäätä minua.
— Äiti kysyi vielä kerran siitä mekosta.
Nostin katseeni läppäristä.
— Arvasin.
— Hän on jotenkin tavallista oudompi.
— Hän on käyttänyt viisi päivää minun housujeni käsittelemiseen. Kyllä, se on vähän outoa.
Eero naurahti, mutta vain hetken.
— Hän sanoi, että Marjan juhlissa otetaan paljon kuvia.
— Ja?
— En tiedä.
Minä suljin läppärin.
— Eero. Tietääkö äitisi jotain, mitä minä en tiedä?
Hänen ilmeensä muuttui.
Ei paljon. Vain sen verran, että vatsaani tuli pieni kylmä tunne.
— Ei kai.
— ”Ei kai” ei ole sama kuin ei.
— Hanna, oikeasti. Äiti vain stressaa kaikenlaisesta.
Jätin asian siihen, mutta perjantai-iltana sain tekstiviestin Leenan sisarelta Pirkolta.
”Muistathan tulla huomenna vähän aikaisemmin. Marja haluaa perhekuvan ennen muiden vieraiden saapumista.”
Perhekuvan.
Se kuulosti viattomalta.
Mutta hetkeä myöhemmin Pirkko lähetti toisen viestin.
”Leena sanoi, että sinulle on jo järjestetty sopiva asu.”
Tuijotin näyttöä pitkään.
Sitten soitin Pirkolle.
— Hei, Hanna! hän vastasi iloisesti.
— Pirkko, mitä tarkoitat järjestetyllä asulla?
Linjalla tuli hiljaista.
— No… sitä sinistä mekkoa.
— Miksi kaikki muut tuntuvat tietävän siitä?
— Leena sanoi vain, että se sopii kokonaisuuteen.
— Mihin kokonaisuuteen?
Pirkko epäröi.
Se oli tarpeeksi.
— Pirkko?
— Ehkä sinun kannattaa kysyä Leenalta.
— Kysyin jo.
— Aivan.
— Mikä kokonaisuus?
Hän huokaisi.
— Hanna, en halua sekaantua tähän.
Nyt minä olin jo täysin varma, ettei kyse ollut vaatemausta.
📌 Jos luulet jo tietäväsi, miksi yksi mekko oli Leenalle niin tärkeä, jatko ensimmäisessä kommentissa odottaa — tästä kaikki vasta alkoi.
Lauantaina puin päälleni juuri ne punaiset housut, joista Leena ei pitänyt.
Tein sen aluksi ärsyttääkseni häntä, mutta lopulta tajusin, että kyse oli jostain tärkeämmästä. En halunnut antaa hänelle tunnetta, että viikko painostusta oli toiminut.
Eero pukeutui tummaan pukuun ja valkoiseen paitaan.
Kun lähdimme kotoa Espoosta kohti Helsingin keskustaa, hän oli tavallista hiljaisempi.
— Sinä tiedät jotain, sanoin kehällä.
— En tiedä.
— Eero.
— Äiti pyysi vain, että kaikki näyttäisivät kuvissa yhtenäisiltä.
— Mitä se tarkoittaa?
— Tummansinistä ja valkoista.
Katsoin häntä.
— Kaikki?
Hän nyökkäsi.
— Miksi sinä et kertonut?
— Koska tiesin, että suuttuisit.
— Eli tiesit tästä.
— Vasta torstaina.
— Ja annoit minun ajatella, että äitisi vain kiusaa minua yhden mekon takia?
— Hanna, se on väri.
— Ei. Tämä on se osa, jossa ihmiset puhuvat minusta keskenään, mutta kukaan ei puhu minulle.
Eero puristi rattia.
— Olet oikeassa.
Se ärsytti minua melkein enemmän kuin puolustus olisi ärsyttänyt.
Ravintola oli vanha, tyylikäs paikka Etelä-Helsingissä. Yläkerran kabinetin ikkunasta näkyi sateinen katu ja märkä asfaltti. Pöydissä oli valkoiset liinat, pienet kynttilät ja maljakoissa vaaleita neilikoita.
Ja heti kun astuimme sisään, ymmärsin ”kokonaisuuden”.
Leena oli tummansinisessä mekossa.
Pirkko oli tummansinisessä.
Marjan kaksi aikuista tytärtä olivat tummansinisissä mekoissa.
Heidän puolisonsa olivat tummissa puvuissa.
Jopa nuorimmat serkut oli puettu valkoiseen ja siniseen.
Minä olin ainoa punainen ihminen huoneessa.
Leena näki minut ja jähmettyi.
Hänen kasvojensa ilme oli niin paljastava, että melkein naurahdin.
— Sinä sitten päätit tulla noin.
— Päätin pukeutua omiin vaatteisiini.
Hän astui lähemmäksi.
— Minä pyysin yhtä asiaa.
— Et pyytänyt. Sinä yritit pukea minut.
— Kaikki muut ymmärsivät.
— Minulle kukaan ei edes kertonut teemasta.
Leena vilkaisi ympärilleen.
— Ei tästä nyt tarvitse tehdä numeroa.
— Sinä teit tästä numeron kokonaisen viikon.
Silloin paikalle tuli Marja, päivänsankari. Hän halasi minua, katsoi punaisia housujani ja hymyili.
— Ihanat.
Leena käänsi päätään nopeasti.
— Eivätkö nämä riko kuvaa? hän kysyi.
Marja näytti aidosti hämmentyneeltä.
— Mitä kuvaa?
Hiljaisuus.
Minä katsoin Leenaa.
Leena katsoi Pirkkoa.
Marja kohotti kulmiaan.
— Sitä perhekuvaa, Leena sanoi.
— Minä sanoin vain, että olisi kiva ottaa kuva ennen illallista.
— Niin, mutta värimaailma…
— Mikä värimaailma?
Nyt huone hiljeni kunnolla.
Marja katsoi siskoaan pitkään.
— Leena. Oletko sinä taas järjestänyt jotain minun nimissäni?
Sana taas jäi ilmaan.
Minä en ollut ainoa, joka sen huomasi.
Leena yritti hymyillä.
— Halusin vain, että kuvasta tulee tyylikäs.
— Sinä sanoit minulle, että Marja oli toivonut tätä, Pirkko sanoi.
Leenan katse välähti.
— Älä sinä aloita.
Minä seisoin keskellä tilannetta ja tunsin yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin ärtymystä.
Uteliaisuutta.
Miksi yksi perhekuva oli hänelle näin tärkeä?
Valokuvaaja saapui vähän ennen kuutta. Hän oli nuori nainen, joka kantoi kameraa ja pientä salamalaitetta.
— Otetaanko ensin ne kuvat portaissa? hän kysyi Leenalta.
Marja kääntyi.
— Mitkä kuvat?
Leena vastasi liian nopeasti:
— Ne, joista puhuttiin.
— Minun kanssani ei puhuttu mistään portaista.
Valokuvaaja näytti vaivaantuneelta.
— Minulle lähetettiin kuvaussuunnitelma sähköpostilla.
Marja ojensi kätensä.
— Saanko nähdä?
Leena sanoi:
— Ei tässä nyt tarvitse—
— Anna hänen näyttää.
Valokuvaaja avasi puhelimestaan viestin.
Näin vain osan tekstistä, mutta yksi rivi erottui:
”Kuva 3: sisarukset puolisoineen, yhtenäinen tummansininen vaatetus.”
Marja katsoi Leenaa.
— Miksi?
— Koska halusin meille kunnollisen kuvan.
— Sinä olisit voinut sanoa niin.
— Tiesin, että osa ihmisistä ei viitsisi nähdä vaivaa.
Leenan katse kävi minussa.
Minä nauroin hiljaa.
— Sano suoraan.
— Mitä?
— Se, mitä olet yrittänyt sanoa koko viikon.
Eero kosketti käsivarttani.
— Hanna—
— Ei. Nyt minä haluan kuulla.
Leena veti henkeä.
— Sinä et vain aina ymmärrä, että tietyissä tilanteissa pitää näyttää tietynlaiselta.
— Minkälaiselta?
— Huolitellulta.
— Enkö minä ole huoliteltu?
— En minä niin sanonut.
— Sanoit juuri.
Jotkut sukulaiset alkoivat katsella lattiaa.
Leena nosti leukansa.
— Sinä pukeudut usein kuin olisit menossa toimistolle tai kahvilaan. Et niin kuin meidän perheessämme on tapana.
Siinä se oli.
Ei mekko.
Ei väri.
”Meidän perheessämme.”
Minä hymyilin.
— Minä olen ollut tässä perheessä viisi vuotta.
— Avioliiton kautta.
Eero astui väliin.
— Äiti, nyt riittää.
— Mitä? Minä vain sanon—
— Et vain sano. Sinä puhut Hannasta kuin hän olisi vieras.
Leena punastui.
— Älä tee tästä jotain, mitä se ei ole.
— Sinä olet tehnyt siitä juuri sitä, Marja sanoi.
Leena pyörähti siskonsa puoleen.
— Sinä et tiedä kaikkea.
Marjan ilme muuttui.
— Mitä minun pitäisi tietää?
Siinä hetkessä Leena teki virheen.
Hän vastasi liian nopeasti:
— Ei mitään.
Marja katsoi häntä pitkään.
— Sinä olet pitänyt tätä mekkojuttua yllä viikon. Palkannut valokuvaajan. Määrännyt ihmisille värit. Ja nyt sanot, ettei tässä ole mitään?
Leena nappasi vesilasin pöydältä.
Hänen kätensä vapisi.
Vasta silloin huomasin, ettei hän näyttänyt vain vihaiselta.
Hän näytti pelokkaalta.
Illallinen alkoi hankalasti.
Leena puhui lähes pakonomaisesti ruoasta, ravintolasta ja siitä, miten hyvin kaikki oli järjestetty. Muut vastailivat kohteliaasti.
Minä istuin Eeron vieressä ja yritin keskittyä loheen ja paahdettuihin perunoihin.
Puolessa välissä iltaa valokuvaaja tuli kysymään, otettaisiinko kuvat ennen jälkiruokaa.
Marja nousi.
— Otetaan. Mutta kaikki tulevat juuri sellaisina kuin ovat.
Leena nielaisi.
Menimme leveille sisäportaille.
Ensin otettiin kuva Marjasta miehensä ja lastensa kanssa.
Sitten sisaruksista.
Lopulta valokuvaaja sanoi:
— Sitten tämä viimeinen, jossa ovat sisarukset puolisoineen.
Leena siirtyi Marjan viereen.
Pirkko toiselle puolelle.
Minä olin astumassa Eeron kanssa taakse, kun Leena sanoi:
— Hetkinen.
Kaikki katsoivat.
— Tämä kuva on vain alkuperäisestä perheestä.
Minä pysähdyin.
Eero jähmettyi.
Marja kääntyi hitaasti.
— Mitä tarkoitat alkuperäisellä?
— Me sisarukset.
— Puolisoineen, valokuvaaja sanoi varovasti ja vilkaisi puhelintaan.
— Ei. Muutin suunnitelmaa.
Marja meni kalpeaksi.
— Leena.
— Mitä?
— Miksi sinä käytät tuota sanaa?
Leena ymmärsi vasta silloin sanoneensa jotain väärää.
Pirkko kuiskasi:
— Älä.
Seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että ravintolan alakerrasta kuului aterimien kilinä.
Marja katsoi Pirkkoa.
— Mitä te salaatte?
Pirkko pudisti päätään.
Leena sanoi:
— Ei nyt.
— Nimenomaan nyt.
Marjan mies, Juhani, astui lähemmäksi.
— Marja, ehkä tämä ei ole—
— Minä olen kuusikymmentä. Jos minun perheeni salailee minulta jotain minun omissa syntymäpäivissäni, haluan tietää.
Leena puristi huuliaan.
Minä en enää edes ajatellut vaatteita.
Pirkko alkoi itkeä.
— Anteeksi, hän sanoi.
Marja katsoi häntä.
— Mistä?
Pirkko pyyhki silmiään.
— Se kuva. Siksi Leena halusi samanlaiset vaatteet.
— Miksi?
Leena sanoi terävästi:
— Lopeta.
Mutta Pirkko jatkoi:
— Äidin vanha albumi löytyi viime kuussa.
Marjan kasvoilta katosi väri.
— Mikä albumi?
Pirkko katsoi Leenaa.
— Se, jonka Leena otti ennen kuin kuolinpesä tyhjennettiin.
Marja kääntyi siskoonsa.
— Sinä sanoit, ettei mitään valokuvia ollut jäljellä.
Leena ei vastannut.
Pirkko jatkoi:
— Siellä oli kuva vuodelta 1967. Äiti, isä, me kolme… ja yksi nainen.
— Kuka?
Pirkko itki nyt avoimesti.
— Aili.
Marja ei sanonut mitään.
Minä en tiennyt nimeä.
Mutta Eero tiesi.
Tunsin sen hänen kädestään. Se puristui omani ympärille.
Marja kuiskasi:
— Ei.
Leena sulki silmänsä.
Marja katsoi häntä.
— Aili oli se nainen, josta äiti kielsi puhumasta.
Leena sanoi matalasti:
— Tämä ei kuulu Hannalle.
Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi hän oli halunnut minut pois kuvasta.
Ei siksi, että olin pukeutunut väärin.
Vaan siksi, että kuva ei ollut alun perinkään syntymäpäiväkuva.
Se oli kopio.
Uusintaversio vanhasta perhekuvasta.
Ja siinä vanhassa kuvassa oli joku, josta oli tarkoitus vaieta.
Marja istui portaalle.
Pirkko kertoi loput.
Aili oli heidän äitinsä nuorempi sisar. Hän oli asunut perheen luona puoli vuotta Marjan syntymän jälkeen.
Sitten hän oli kadonnut heidän elämästään täysin.
Lapsille oli sanottu, että hän muutti Ruotsiin.
Todellisuudessa Aili oli Marjan biologinen äiti.
Marjan vanhemmiksi kutsumat ihmiset olivat hänen tätinsä ja tämän aviomies.
Asia oli salattu kuusikymmentä vuotta.
Leena oli tiennyt.
Pirkko oli saanut tietää vasta teini-ikäisenä.
Marja ei koskaan.
— Miksi nyt? Marja kysyi.
Leena ei pystynyt katsomaan häntä.
— Albumissa oli kirje.
— Missä se on?
— Minulla.
— Sinulla?
— Äiti pyysi, ettei sitä anneta sinulle.
— Äiti on kuollut kahdeksan vuotta sitten.
Leena alkoi itkeä.
— Minä yritin suojella sinua.
Marja nousi hitaasti.
— Et. Sinä yritit säilyttää perheen sellaisena kuin itse halusit sen nähdä.
Kukaan ei sanonut mitään.
Sitten Marja katsoi minua.
— Ja siksi hän halusi sinut samanlaiseen mekkoon?
Leena hengitti täristen.
— Ajattelin, että otamme uuden kuvan. Samanlaisen. Me kolme sisarta. Puolisot. Lapset. Kaikki siististi.
Marja pudisti päätään.
— Sinä halusit korvata vanhan kuvan uudella.
Leena ei vastannut.
Silloin kaikki loksahti paikoilleen.
Samanväriset vaatteet.
Tarkka kuvaussuunnitelma.
Minun sulkemiseni ulkopuolelle.
Tarve hallita jokaista yksityiskohtaa.
Leena ei ollut yrittänyt tehdä juhlista tyylikkäitä.
Hän oli yrittänyt rakentaa kuvan perheestä, jossa mikään ei muistuttaisi siitä, että heidän historiassaan oli särö.
Marja ojensi kätensä.
— Kirje.
Leena tuijotti häntä.
— Nyt.
Leena otti käsilaukustaan ruskean kirjekuoren.
Hän oli kantanut sitä koko illan mukanaan.
Marja ei avannut sitä heti.
Hän vain piti sitä käsissään ja sanoi:
— Kuusikymmentä vuotta. Ja sinä päätit, että tärkeintä on se, minkä väriset housut Hanna laittaa jalkaan.
Kukaan ei nauranut.
Mutta minä näin Eeron suupielen nytkähtävän surullisesti.
Marja avasi kirjeen myöhemmin kahdestaan miehensä kanssa.
Emme kuulleet kaikkea.
Vain sen, että Aili oli elänyt pitkään Ruotsissa, saanut toisen perheen ja kirjoittanut sisarelleen vielä useita kertoja. Kirjeitä ei ollut välitetty eteenpäin.
Seuraavana aamuna Marja soitti minulle.
— En tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, hän sanoi.
— Sinun ei tarvitse tietää vielä.
Hän oli hetken hiljaa.
— Leena on aina pelännyt sitä, että perhe näyttää ulospäin rikkinäiseltä.
— Huomasin.
Marja naurahti.
— Punaiset housusi olivat muuten illan paras valinta.
Viikkoa myöhemmin Leena tuli meille.
Ilman vaatepussia.
Ilman korurasiaa.
Hän istui keittiön pöydän ääreen ja sanoi:
— Olen sinulle anteeksipyynnön velkaa.
En auttanut häntä.
Annoin hänen sanoa sen itse.
— Minä kohtelin sinua kuin ongelmaa, vaikka ongelma olin minä.
Se oli enemmän kuin olin odottanut.
Hän katsoi käsiään.
— Kun näin sen vanhan valokuvan, kaikki tuntui lähtevän hallinnasta. Ajattelin typerästi, että jos pystyn järjestämään uuden kuvan, jossa kaikki näyttävät yhtenäiseltä, voisin jotenkin todistaa itselleni, että meidän perheessämme kaikki on kunnossa.
— Ja minä en sopinut kuvaan.
Leena pudisti päätään.
— Sinä sopisit. Minä vain en osannut hyväksyä, ettei perheen tarvitse näyttää miltään tietyltä ollakseen oikea.
Siinä hetkessä hän näytti ensimmäistä kertaa vuosiin väsyneeltä eikä hallitsevalta.
Minä kaadoin hänelle kahvia.
En sanonut, että kaikki oli anteeksi annettu.
Ei ollut.
Mutta kun hän lähti, hän pysähtyi eteisessä ja katsoi punaisia housujani, jotka roikkuivat kuivumassa kodinhoitohuoneen oven vieressä.
— Ne ovat itse asiassa aika hienot, hän sanoi.
Minä hymyilin.
— Älä nyt liioittele.
Hän naurahti.
Kolme kuukautta myöhemmin Marja matkusti Göteborgiin tapaamaan Ailin tytärtä, sisarpuoltaan, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt.
Kun hän palasi, hän järjesti pienen illallisen.
Tällä kertaa kutsussa ei ollut pukukoodia.
Leena tuli kirkkaanvihreässä mekossa.
Pirkolla oli farkut.
Minulla oli musta hame ja keltainen villapaita.
Ennen ruokaa Marja pyysi meitä kaikkia parvekkeelle kuvaan.
Kun valokuvaaja nosti kameran, Leena seisoi hetken jäykkänä.
Sitten hän katsoi minua.
— Hanna, tule tähän minun viereeni.
Menin.
Marja katsoi meidän sekavaa väririviämme ja hymyili.
— Nyt tämä näyttää oikealta perheeltä.
Ja ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin mennyt Eeron kanssa naimisiin, Leena ei korjannut ketään.