Ensimmäisen kerran näin anoppini menettävän täysin malttinsa eräänä marraskuisena lauantaina meidän taloyhtiömme pyörävaraston edessä.
Siihen asti olin pitänyt Leenaa naisena, joka saattoi loukkaantua, vihjailla, paiskoa kahvikuppeja hieman tavallista kovempaa pöydälle tai olla vastaamatta viesteihin kaksi päivää. Mutta huutamaan hän ei yleensä ryhtynyt. Ei ainakaan julkisella paikalla.
Sinä aamuna hänen äänensä kaikui koko betonisella sisäpihalla.
— Tämä nainen on hajottanut meidän perhettämme kaksikymmentä vuotta! Leena huusi ja osoitti vastapäisen rapun ensimmäisen kerroksen parveketta.
Parvekkeen ovi aukesi.
Ulos astui noin kuusikymppinen nainen, jolla oli harmaa villatakki, tummat housut ja kumisaappaat. Tunsin hänet vain ulkonäöltä. Hän asui B-rapussa ja tervehti joskus hissin luona.
Naisen nimi oli Marja.
Hän katsoi hetken Leenaa, sitten minua, sitten miestäni Anttia, joka seisoi vieressäni avaimet kädessään.
— Aika vahva väite, Marja sanoi.
— Älä esitä viatonta! Leena sähähti.
Marja nojasi parvekkeen kaiteeseen.
— Siinä tapauksessa voit varmaan kertoa myös sen, miksi siirrät minulle rahaa joka kuukausi.
Hiljaisuus oli niin äkillinen, että kuulin pyörävaraston oven sulkeutuvan itsekseen selkäni takana.
Antti kääntyi katsomaan äitiään.
— Mitä rahaa?
Leenan kasvot muuttuivat.
Ei kalpeiksi.
Vaan punaisiksi.
Hän puristi käsilaukkunsa hihnaa.
— Ei mitään. Se ei kuulu teille.
— Jos se liittyy meidän perheeseen, kuuluu, Antti sanoi.
Leena ei vastannut.
Hän lähti.
Ei sanonut edes näkemiin.
Se oli alku.
Siihen asti Marja oli ollut minulle vain naapuri.
Leena taas oli ollut mieheni äiti, joka kävi meillä lähes joka sunnuntai kahvilla, toi lapsille pullaa ja valitti aina siitä, että ostimme liian kallista kahvia.
Minä olin Sanna, 38-vuotias fysioterapeutti Tampereelta. Antti oli 41 ja työskenteli rakennusalan ohjelmistoyrityksessä. Meillä oli kaksi lasta, 11-vuotias Aino ja 8-vuotias Eeli.
Asuimme 1990-luvulla rakennetussa kerrostalossa Kalevassa, rauhallisessa kolmiossa, jonka olimme ostaneet viisi vuotta aiemmin.
Leena asui Hervannassa noin vartin automatkan päässä.
Marja oli muuttanut meidän taloomme vain puoli vuotta ennen meitä.
Tai niin olin luullut.
Sinä iltana Antti oli poikkeuksellisen hiljainen.
Lapset katsoivat olohuoneessa elokuvaa, ja minä tein keittiössä iltapalaksi ruisleipiä.
— Tiesitkö sinä, kuka Marja on? kysyin.
Antti pudisti päätään.
— En oikeastaan.
— Äitisi sanoi, että hän on hajottanut perheenne kaksikymmentä vuotta.
— Äiti sanoo kaikenlaista.
— Mutta rahansiirrot?
Antti huokaisi.
— Se oli outoa.
Seuraavana aamuna Leena ei vastannut puhelimeen.
Ei minulle.
Ei Antille.
Maanantaina Antti soitti uudelleen.
Ei vastausta.
Tiistaina hän sai viestin.
”En halua puhua siitä ihmisestä.”
Se vain lisäsi epäilyksiä.
Lopulta minä tein jotain, mitä normaalisti en olisi tehnyt.
Kun törmäsin Marjaan pihalla torstaina, kysyin suoraan.
— Anteeksi, voinko kysyä jotain siitä lauantaista?
Marja pysähtyi.
— Voit.
— Mitä rahaa Leena lähettää sinulle?
Marja hymyili väsyneesti.
— Sitä sinun pitää kysyä häneltä.
— Hän ei kerro.
— Se ei yllätä.
Sitten Marja nosti kauppakassinsa paremmin käteensä ja lähti.
Seuraavalla viikolla tapahtui jotain vielä kummallisempaa.
Leena tuli meille ilman ennakkoilmoitusta.
Olin yksin kotona.
Hän astui sisään, riisui kenkänsä ja kysyi heti:
— Oletko puhunut Marjan kanssa?
— Olen.
Leena sulki silmänsä hetkeksi.
— Mitä hän sanoi?
— Ei juuri mitään.
— Älä usko sitä naista.
— Miksi?
Leena istui keittiön tuolille.
— Hän on manipuloiva.
— Miten?
Leena ei vastannut.
— Mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten? kysyin.
Hänen sormensa alkoivat naputtaa pöytää.
— Sanna, joitakin asioita ei tarvitse kaivaa.
— Mutta sinä huusit keskellä pihaa, että hän on tuhonnut perheenne.
Leena katsoi minua suoraan.
— Koska hän on.
Sitten hän nousi ja lähti.
Pari päivää myöhemmin Antti sai isältään puhelun.
Antin isä Kari oli eronnut Leenasta seitsemän vuotta aiemmin. He puhuivat nykyään lähinnä jouluna ja lasten syntymäpäivinä.
Kari sanoi:
— Äitisi soitti minulle. Onko Marja muuttanut teidän taloonne?
Antti vastasi:
— On ollut jo vuosia.
Puhelimen toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus.
— Aivan, Kari sanoi.
— Tunnetko sinä hänet?
— Valitettavasti.
— Miten?
Kari ei vastannut heti.
Sitten hän sanoi:
— Kysy äidiltäsi.
Antti suuttui.
— Kaikki käskevät kysyä äidiltä, mutta äiti ei sano mitään.
Kari huokaisi.
— Sitten ehkä hänen pitäisi vihdoin sanoa.
Puhelu päättyi siihen.
Siinä vaiheessa minua alkoi vaivata yksi asia.
Jos Marja oli todella tehnyt jotain pahaa perheelle, miksi Leena lähetti hänelle rahaa?
Ja jos kyse oli kiristyksestä, miksi poliisia ei ollut kutsuttu?
Antti sanoi saman ääneen.
— Entä jos Marja kiristää äitiä?
Se kuulosti hetken mahdolliselta.
Kunnes seuraavana sunnuntaina Marja soitti meidän ovikelloa.
Hänellä oli kädessään ruskea kirjekuori.
— Tämä kuuluu ehkä Antille, hän sanoi.
Antti avasi kuoren.
Sisällä oli kolme vanhaa valokuvaa.
Ensimmäisessä kuvassa oli nuori Leena, ehkä kolmekymppisenä.
Toisessa Kari.
Kolmannessa pieni poika punaisessa toppahaalarissa.
Antti.
Kuvan takana oli päivämäärä.
Helmikuu 1992.
Ja käsin kirjoitettu lause:
”Kiitos siitä, ettet kertonut vielä.”
📌 Jos haluat tietää, mitä tämän yhden lauseen taakse oli piilotettu vuosikymmeniksi, jatko odottaa ensimmäisessä kommentissa. 👇
Antti luki tekstin kolme kertaa.
— Kuka tämän kirjoitti?
Marja vastasi:
— Leena.
— Miksi?
— Koska hän pyysi minua olemaan kertomatta.
— Mitä?
Marja veti henkeä.
— En usko, että minun kuuluu sanoa sitä ensimmäisenä.
Antti löi kuoren pöydälle.
— Kaikki sanovat samaa!
Marja katsoi häntä pitkään.
— Hyvä on. Sanon yhden asian. Minä en ole koskaan ollut sinun isäsi rakastajatar.
Se oli juuri se, mitä olin itse alkanut epäillä.
Antti tuijotti häntä.
— Miksi äiti sitten vihaa sinua?
— Koska tiedän, mitä tapahtui.
— Mitä tapahtui?
Marja katsoi minua.
Sitten Anttia.
— Pyydä äitisi tänne.
Leena ei halunnut tulla.
Kun Antti sanoi puhelimessa, että muuten hän menee itse Marjan asuntoon kuulemaan kaiken, Leena suostui.
Hän saapui seuraavana iltana kello seitsemän.
Oli märkä räntäsade, ja hänen hiuksensa olivat kosteat.
Marja tuli viisi minuuttia myöhemmin.
Se oli elämäni oudoin kahvihetki.
Neljä aikuista istui keittiössämme.
Kukaan ei juonut kahvia.
Leena aloitti:
— Sinulla ei ollut oikeutta antaa niitä kuvia.
Marja vastasi:
— Minulla oli niitä kolmekymmentä vuotta.
— Ne eivät olleet sinun.
— Ne annettiin minulle.
Antti löi kämmenensä pöytään.
— Lopettakaa. Mitä tapahtui?
Leena tuijotti pöydän pintaa.
Sitten hän sanoi:
— Sinä olit pieni.
— Sen näen kuvista.
— Isäsi ja minä riitelimme paljon.
Antti katsoi Karia muistuttavaa valokuvaa.
— Ja?
— Minä olin väsynyt.
— Mihin?
Leena ei vastannut.
Marja teki sen hänen puolestaan.
— Sinun äitisi jätti sinut minun luokseni.
Antti kurtisti kulmiaan.
— Mitä tarkoitat?
— En yhdeksi illaksi.
Leena sulki silmänsä.
Marja jatkoi.
— Melkein neljäksi kuukaudeksi.
Huoneessa tuli täysin hiljaista.
Antti nauroi kerran, mutta se ei ollut iloinen nauru.
— Mitä?
Leena nosti katseensa.
— Minulla oli vaikeaa.
— Neljä kuukautta?
— Minä olin kaksikymmentäseitsemän.
— Missä sinä olit?
Leena puristi käsiään yhteen.
— Helsingissä.
— Miksi?
— Minä lähdin.
— Minne?
Leena nielaisi.
— Toisen miehen kanssa.
Antti ei sanonut mitään.
Minä tunsin vatsassani kylmän tunteen.
Leena jatkoi nyt nopeasti, kuin olisi odottanut vuosikymmeniä mahdollisuutta sanoa kaiken kerralla.
Hän oli tavannut työpaikallaan miehen nimeltä Petri.
Kari ja Leena olivat riidelleet jatkuvasti rahasta, työstä ja siitä, kumpi hoiti lasta enemmän.
Eräänä helmikuisena päivänä Leena oli vienyt kolmevuotiaan Antin Marjan luo.
Marja oli silloin heidän naapurinsa.
— Hän sanoi menevänsä asioille kahdeksi tunniksi, Marja kertoi.
Leena palasi neljän kuukauden kuluttua.
Antin kasvot muuttuivat.
— Entä isä?
Marja vastasi:
— Kari oli silloin työmatkalla Ruotsissa ensimmäiset kolme viikkoa. Kun hän palasi, minä kerroin hänelle.
— Ja hän jätti minut sinulle?
Marja pudisti päätään.
— Ei. Sen jälkeen Kari haki sinut joka ilta töiden jälkeen ja vei aamulla takaisin minulle, koska hän teki pitkää päivää. Päiväkotipaikka järjestyi vasta myöhemmin.
Antti tuijotti äitiään.
— Missä sinä olit?
Leena kuiskasi:
— Espoossa.
— Petri-nimisen miehen kanssa?
Leena nyökkäsi.
— Ja sitten?
— Se loppui.
— Miksi palasit?
Leena alkoi itkeä.
— Koska ymmärsin tehneeni virheen.
Antti nousi pöydästä.
Hän käveli ikkunalle.
— Ja sinä olet koko elämäni sanonut, että isä melkein hajotti meidän perheen.
Leena pyyhki silmiään.
— Isässäsi oli paljon vikaa.
— Mutta hän ei lähtenyt neljäksi kuukaudeksi.
Leena ei vastannut.
Silloin minä muistin rahat.
— Entä ne siirrot?
Marja nojasi taaksepäin.
Leena pudisti nopeasti päätään.
— Ei nyt.
Antti kääntyi.
— Nimenomaan nyt.
Leena katsoi Marjaa.
Marja sanoi:
— Leena on maksanut minulle 220 euroa kuukaudessa viimeiset kaksikymmentäkaksi vuotta.
Laskin mielessäni nopeasti.
Se oli valtava summa.
— Miksi? kysyin.
Marja katsoi Leenaa.
— Hän voi kertoa.
Leena ei sanonut mitään.
Antti palasi pöydän ääreen.
— Äiti.
Leena kuiskasi:
— Se oli sopimus.
— Mikä sopimus?
— Minä lupasin maksaa.
— Mistä?
Marja huokaisi.
— Ei siitä, että olisin hiljaa.
Leena nosti katseensa yllättyneenä.
— Marja.
— Sinä olet antanut heidän luulla, että kiristän sinua.
— En ole sanonut niin.
— Et ole myöskään korjannut asiaa.
Marja avasi käsilaukkunsa.
Hän otti esiin pienen vihreän vihkon.
Sen sivut olivat täynnä käsin kirjoitettuja merkintöjä.
Päivämääriä.
Summia.
Kuitteja.
— Kun Leena lähti, Antti sairastui, Marja sanoi. — Hänellä oli korvatulehdus, sitten keuhkoputkentulehdus. Minä olin silloin osa-aikaisena töissä. Otin palkatonta vapaata, koska Kari ei pystynyt hoitamaan kaikkea yksin.
Antti tuijotti vihkoa.
— Äiti maksoi sinulle takaisin?
Marja pudisti päätään.
— Ei silloin.
Leena sanoi:
— Minulla ei ollut rahaa.
Marja jatkoi:
— Kun Leena palasi, hän pyysi, etten kertoisi kenellekään, että hän oli jättänyt sinut. Sinun isovanhemmillesi kerrottiin, että hän oli ollut sairaana sukulaisten luona.
Antti oli kalpea.
— Entä isä?
— Kari suostui vaikenemaan sinun takiasi, Marja sanoi. — Hän ajatteli, että pieni lapsi tarvitsee äidin eikä jatkuvaa sotaa.
Leena nyökkäsi.
— Me yritimme vielä.
— Ja sinä aloit vihata Marjaa, Antti sanoi.
Leena ravisti päätään.
— En minä vihannut.
Marja naurahti hiljaa.
— Et tietenkään.
Silloin hän kertoi vielä yhden asian.
Viisi vuotta Leenan paluun jälkeen Kari ja Leena olivat ottaneet suuren kulutusluoton, koska heidän rivitaloasunnossaan oli tullut kosteusvaurio ja remontti oli pakko tehdä nopeasti.
Pankki ei ollut myöntänyt riittävästi lisälainaa.
Marja oli lainannut heille rahaa.
Kuusikymmentätuhatta markkaa.
— Se oli paljon silloin, Marja sanoi. — Melkein kaikki säästöni.
Leena oli luvannut maksaa velan takaisin.
Eurojen käyttöönoton jälkeen he olivat tehneet uuden maksusuunnitelman.
220 euroa kuussa.
— Mutta kaksikymmentäkaksi vuotta? Antti kysyi. — Eihän siihen voi mennä niin kauan.
Marja katsoi Leenaa.
Leena käänsi katseensa pois.
— Alkuperäinen velka maksettiin loppuun jo kauan sitten, Marja sanoi.
— Mitä?
Marja avasi vihkosta myöhemmän sivun.
— Viimeiset yhdeksän vuotta Leena on jatkanut maksuja vapaaehtoisesti.
Antti näytti täysin ymmällään.
— Miksi ihmeessä?
Siihen Leena ei vastannut.
Ja juuri silloin ymmärsin, että varsinainen salaisuus ei ollutkaan se neljän kuukauden katoaminen.
Eikä edes laina.
Jokin muu oli vielä jäljellä.
Antti huomasi saman.
— Miksi olet maksanut velkaa, jota ei enää ole?
Leena alkoi itkeä uudelleen.
Mutta nyt eri tavalla.
Ei vihaisena.
Ei puolustellen.
Hän näytti yhtäkkiä vanhalta.
— Koska Marja pelasti sinun henkesi.
Antti jähmettyi.
Marja pudisti päätään.
— Leena, älä liioittele.
— En liioittele.
Sitten Leena kertoi asian, jota ei ollut kertonut edes Karille kokonaan.
Kun Antti oli ollut kolmevuotias ja Leena oli jättänyt hänet Marjan luo, Antti oli sairastunut vakavasti.
Eräänä yönä hänen kuumeensa oli noussut yli neljäänkymmeneen asteeseen.
Marja oli soittanut päivystykseen.
Sieltä oli ensin neuvottu seuraamaan tilannetta.
Mutta Marja oli huomannut, että poika alkoi hengittää oudosti.
Hän ei odottanut.
Hän oli pukenut Antin, kantanut hänet autoon ja ajanut suoraan silloiseen Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten päivystykseen.
Antilla oli ollut vakava keuhkokuume.
Lääkäri oli myöhemmin sanonut, että muutaman tunnin viive olisi voinut olla vaarallinen.
Antti istui takaisin tuolille.
— Miksi en ole kuullut tästä koskaan?
— Koska minä häpesin, Leena sanoi.
— Mitä sinä häpesit?
— Että minä en ollut siellä.
Hänen äänensä särkyi.
— Kun sinä makasit sairaalassa, minä olin Helsingissä ravintolassa Petrin kanssa. Marja yritti soittaa minulle koko yön. Minä näin puhelut mutta en vastannut.
Antti tuijotti häntä.
Leena jatkoi itkien:
— Seuraavana aamuna kuulin vastaajaviestit.
Marja katsoi pöytää.
— Sinä tulit sairaalaan samana iltana.
— Niin, Leena sanoi. — Ja siitä päivästä lähtien tiesin, etten koskaan pystyisi maksamaan sitä takaisin.
— Siksi rahat? minä kysyin.
Leena nyökkäsi.
Marja puuttui:
— Minä olen sanonut vuosia, ettei hänen tarvitse maksaa.
— Mutta minä halusin, Leena sanoi.
Antti hieroi kasvojaan.
— Miksi sitten väitit, että Marja tuhosi perheemme?
Leena oli pitkään hiljaa.
Sitten hän sanoi jotain yllättävän rehellistä.
— Koska oli helpompi vihata ihmistä, joka muisti totuuden.
Kukaan ei puhunut.
Leena jatkoi:
— Aina kun näin Marjan, näin sen nuoren naisen, joka olin. Ihmisen, joka jätti oman lapsensa ja lähti.
Marja katsoi häntä.
— Minä en koskaan muistuttanut sinua siitä.
— Ei sinun tarvinnut.
Nyt ymmärsin kaiken.
Leena ei ollut maksanut Marjalle siitä, että tämä pysyisi hiljaa.
Hän oli maksanut, koska raha oli ainoa tapa, jonka avulla hän pystyi kuvittelemaan sovittavansa jotain, mitä ei voinut enää muuttaa.
Mutta vielä yksi asia jäi vaivaamaan Anttia.
— Miksi juuri nyt? hän kysyi Marjalta. — Miksi toit kuvat nyt?
Marja avasi laukkunsa uudelleen.
Hän otti esiin valkoisen kirjekuoren.
— Koska olen muuttamassa pois.
— Minne?
— Kuopioon. Tyttäreni sai kaksoset viime keväänä. Haluan olla lähempänä heitä.
Hän työnsi kuoren Leenan suuntaan.
— Ja tässä ovat viimeisen yhdeksän vuoden maksut.
Leena katsoi kuorta.
— Mitä tarkoitat?
— Ne ovat tilillä. En ole käyttänyt niitä.
Leena nosti katseensa.
— Mitä?
— Kun velka oli maksettu, sanoin sinulle lopeta. Et lopettanut. Joten laitoin rahat sivuun.
Marja työnsi kuorta lähemmäs.
— Siellä on tilin tiedot. Rahaa on vähän yli kaksikymmentäkolme tuhatta euroa.
Leena jäi tuijottamaan kuorta.
— Miksi?
Marja hymyili surullisesti.
— Koska minä en halunnut sinun rangaistustasi.
Sitten hän kääntyi Antin puoleen.
— Ajattelin, että ehkä rahat voisivat mennä Ainolle ja Eelille joskus opiskeluun. Tai sitten Leena päättää itse.
Leena alkoi nyyhkyttää.
Ei enää hillitysti.
Hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
Antti ei mennyt heti halaamaan häntä.
En tiedä, olisiko minun pitänyt odottaa sellaista.
Mutta ei mennyt.
Hän istui pitkään hiljaa.
Lopulta hän sanoi:
— Minä en pysty käsittelemään tätä yhdessä illassa.
Leena nyökkäsi.
— En odota sitä.
— Ja minä olen vihainen.
— Tiedän.
— En siksi, että lähdit silloin.
Leena nosti katseensa.
— Vaan siksi, että olet valehdellut koko elämäni.
Se osui Leenaan kovempaa kuin mikään muu sinä iltana.
Marja lähti ensimmäisenä.
Minä saatoin hänet ovelle.
Ennen kuin hän astui käytävään, kysyin:
— Miksi sinä kestit sitä, että Leena puhui sinusta niin pahaa?
Marja veti takin vetoketjun kiinni.
— Koska tiesin, ettei hän oikeastaan puhunut minusta.
— Kenestä sitten?
Marja vilkaisi keittiön suuntaan.
— Itsestään.
Kolme viikkoa myöhemmin Leena ja Antti tapasivat kahdestaan.
He kävelivät Pyynikinharjulla lähes kaksi tuntia.
Antti ei kertonut minulle kaikkea, mitä he puhuivat.
Eikä minun tarvinnutkaan tietää.
Mutta jotakin muuttui.
Leena lakkasi puhumasta Karista halveksivasti.
Hän soitti myös Marjalle ennen tämän muuttoa.
Anteeksipyyntö ei korjannut kolmen vuosikymmenen katkeruutta.
Mutta Marja hyväksyi sen.
Rahojen kanssa tehtiin lopulta ratkaisu, jota en olisi osannut arvata.
Leena ei ottanut niitä takaisin.
Hän pyysi Marjaa siirtämään summan kahteen erilliseen rahastoon Ainon ja Eelin nimissä.
— Ei siksi, että ostaisin heidän rakkautensa, Leena sanoi meille. — Vaan siksi, että lopetan vihdoin maksamisen menneisyydelle.
Keväällä Marja muutti Kuopioon.
Viimeisenä päivänä hän tuli meille kahville.
Leena oli myös paikalla.
Hetken kaikki oli kiusallista.
Sitten Eeli kysyi täysin tietämättömänä:
— Mistä te tunnette toisenne?
Leena ja Marja katsoivat toisiaan.
Minä pidätin hengitystäni.
Leena vastasi ensimmäisenä.
— Me olimme naapureita silloin, kun sinun isäsi oli pieni.
Eeli nyökkäsi.
— Oliko isi rasittava lapsi?
Marja purskahti nauruun.
— Erittäin.
Antti heitti häntä servetillä.
Ja ensimmäistä kertaa näin Leenan nauravan samalle asialle Marjan kanssa.
Kun ovi myöhemmin sulkeutui Marjan takana, Leena jäi hetkeksi eteiseen.
— Minä pelkäsin häntä kaksikymmentä vuotta, hän sanoi.
Antti kysyi:
— Miksi?
Leena katsoi poikaansa.
— Koska hän tiesi, millainen olin pahimpana hetkenäni.
Antti vastasi hiljaa:
— Mutta hän tiesi myös, että tulit takaisin.
Leena nyökkäsi.
Sitten hän sanoi jotain, jonka muistan luultavasti aina.
— Joskus ihminen käyttää puolet elämästään yrittäessään peittää pahinta tekoaan ja huomaa liian myöhään, että juuri peittely teki siitä suuremman kuin se alun perin oli.
Sen jälkeen kukaan meidän perheessämme ei enää sanonut, että Marja olisi hajottanut mitään.
Totuus oli melkein päinvastainen.
Kun Leena oli lähtenyt, Marja oli pitänyt pienen pojan turvassa.
Kun perhe oli ollut rahavaikeuksissa, hän oli auttanut.
Kun hänelle maksettiin rahaa, jota hän ei ollut enää velkaa, hän oli säästänyt sen.
Ja kun hän olisi voinut paljastaa kaiken vuosia aikaisemmin, hän oli ollut hiljaa.
Ei pelosta.
Ei rahasta.
Vaan siksi, että hän oli luvannut.
Todellinen ongelma oli ollut se, että Leena oli sekoittanut kaksi asiaa keskenään.
Ihmisen, joka tiesi hänen salaisuutensa.
Ja ihmisen, joka oli hänen vihollisensa.
Ne eivät olleet koskaan olleet sama asia.