Sormus pyöri hetken valkoisella pöytäliinalla, osui vesilasin jalkaan ja pysähtyi juuri minun lautaseni viereen.
Kukaan ei sanonut mitään.
Katsoin ensin sormusta, sitten anoppiani Leenaa, joka seisoi pöydän toisella puolella kädet puuskassa. Hänen ilmeensä oli sellainen kuin hän olisi juuri saanut minut kiinni jostakin, jota oli odottanut vuosia.
– No? hän kysyi. – Aiotko selittää?
Mieheni Oskari nosti hitaasti katseensa paistetusta kuhasta.
– Äiti, mitä ihmettä sinä teet?
Leena ei edes vilkaissut häntä.
– Löysin tämän teidän makuuhuoneestanne. Oskarin yöpöydän alta.
Sitten hän katsoi minua.
– Ja minä haluan tietää, miksi vieraalla naisella on asiaa minun poikani makuuhuoneeseen.
Siinä hetkessä kaikki muutkin pöydässä lakkasivat teeskentelemästä, etteivät he kuunnelleet.
Oskarin sisko Salla laski haarukkansa. Hänen miehensä Tuomas nojautui taaksepäin. Oskarin isä Jari katsoi ensin vaimoaan ja sitten minua, aivan kuin yrittäisi arvioida, pitäisikö hänen nousta pöydästä vai pysyä mahdollisimman liikkumatta.
Minä en vastannut heti.
Koska tunnistin sormuksen.
En vain ymmärtänyt, miten se oli voinut päätyä meidän makuuhuoneeseemme.
Se oli kapea, vanhanaikainen kultasormus, jonka pinnassa kulki pieniä lehtikuvioita. Sisäpuolelle oli kaiverrettu päivämäärä.
En tarvinnut suurennuslasia tietääkseni, mikä päivämäärä siellä oli.
22.6.1985.
Olin nähnyt sormuksen viimeksi kolme kuukautta aikaisemmin.
Erään toisen naisen kädessä.
– Aino? Oskari sanoi hiljaa.
Nostin katseeni häneen.
– Se ei ole minun.
Leena hymähti.
– Sen minä arvasinkin.
– Älä nyt, Jari sanoi.
– Mitä älä nyt? Leena kivahti. – Tässä talossa ilmeisesti kaikki muut ovat valmiita esittämään tyhmää paitsi minä.
Illallisen piti alun perin olla aivan tavallinen sunnuntai.
Olimme kutsuneet Oskarin vanhemmat sekä Sallan ja Tuomaksen meille Espoon Saunalahteen, koska Oskari oli saanut uuden työpaikan ja halusimme juhlistaa sitä rauhallisesti. Olin tehnyt uunijuureksia, tilliperunoita ja kuhafileitä. Leena oli tuonut mukanaan itse leipomansa mustikkapiirakan, kuten melkein aina.
Ensimmäisen tunnin aikana mikään ei ollut vaikuttanut oudolta.
Sitten Leena oli pyytänyt päästä vessaan.
Nyt hän väitti käyneensä samalla meidän makuuhuoneessamme.
– Miksi olit meidän makuuhuoneessamme? kysyin.
Leena ei epäröinyt.
– Etsin hiuslakkaa. Sinulla on aina sitä jossain.
– Hiuslakkaa?
– Niin.
– Meidän makuuhuoneessa?
– Kylpyhuoneessa ei ollut.
Oskari hieraisi otsaansa.
– Äiti, mikset vain kysynyt Ainolta?
– En minä tiennyt, että tästä tehdään rikostutkinta.
Minua alkoi ärsyttää enemmän se, miten luonnollisena hän piti toisten tavaroiden penkomista, kuin itse sormus.
Mutta sormus oli paljon suurempi ongelma.
Koska olin varma siitä, kenelle se kuului.
Tai ainakin olin luullut olevani.
– Missä tarkalleen löysit sen? kysyin.
– Yöpöydän ja sängyn välistä.
– Kummalta puolelta?
– Oskarin.
Katsoin miestäni.
Hän tuijotti minua täysin hämmentyneenä.
Olimme olleet naimisissa kuusi vuotta. Tunteneet yhdeksän. Oskari ei ollut koskaan antanut minulle syytä epäillä häntä.
Mutta en myöskään uskonut sattumiin niin paljon, että toisen naisen vihkisormus olisi vain ilmestynyt mieheni yöpöydän alle.
– Kenelle se kuuluu? Salla kysyi.
Kaikki katsoivat taas minua.
Otin sormuksen käteeni.
Se tuntui kylmältä.
– Marjalle.
Leena kalpeni.
Se muutos oli pieni mutta selvä.
Jari laski lasinsa pöydälle.
– Mille Marjalle?
Katsoin Leenaa.
– Leenan serkulle.
Nyt oli Sallan vuoro näyttää yllättyneeltä.
– Marja-tädille?
– Niin.
Leena purskahti nauruun, mutta siinä ei ollut mitään huvittunutta.
– Älä puhu hölynpölyä. Marja asuu Turussa.
– Tiedän.
– Ja mistä ihmeestä sinä muka tietäisit hänen sormuksensa?
– Koska näin sen hänen kädessään kesäkuussa.
Oskari kääntyi minuun päin.
– Missä?
– Naantalissa. Kun olin siellä työporukan koulutuksessa.
Olin törmännyt Marjaan hotellin kahvilassa täysin sattumalta. Hän oli ollut ystävänsä kanssa ja tullut tervehtimään. Olimme jutelleet ehkä viisitoista minuuttia.
Muistin sormuksen, koska Marja oli itse kertonut siitä.
Hän oli pyöritellyt sitä sormessaan ja sanonut, että aikoi viedä sen pienennettäväksi. Se oli hänen äitinsä vanha vihkisormus, jonka hän oli saanut tämän kuoltua.
– Se ei ollut Marjan oma vihkisormus, sanoin. – Se oli hänen äitinsä.
Leena ojensi kätensä.
– Anna se minulle.
– Miksi?
– Koska minä tiedän, mistä puhut.
Hänen äänensä oli muuttunut.
Se ei ollut enää hyökkäävä.
Se oli hermostunut.
Oskari huomasi sen myös.
– Äiti, mitä sinä tiedät?
Leena sulki suunsa.
Jari katsoi vaimoaan pitkään.
– Leena?
– Ei tässä ole mitään.
– Sitten voit varmaan selittää.
Leena veti tuolin esiin ja istui.
Minun olisi pitänyt siinä vaiheessa tajuta, ettei kyse ollut uskottomuudesta.
Mutta en tajunnut.
En vielä.
📌 Se, miksi tuo sormus oli päätynyt meidän makuuhuoneeseemme, oli paljon oudompaa kuin kukaan pöydässä osasi kuvitella – jatko löytyy ensimmäisestä kommentista. 👇
Oskari ojensi kätensä minua kohti.
Annoin sormuksen hänelle.
Hän tutki sitä hetken ja luki kaiverruksen ääneen.
– 22.6.1985.
Jari jähmettyi.
Hän ei kalvennut kuten Leena.
Hän meni täysin liikkumattomaksi.
Salla huomasi sen ensimmäisenä.
– Isä?
Jari ei vastannut.
Leena sulki silmänsä sekunniksi.
Ja silloin ymmärsin, ettei sormuksessa ollutkaan jotain outoa vain Leenan mielestä.
Siinä oli jotain, jonka molemmat tiesivät.
– Te tunnette tämän päivämäärän, sanoin.
Jari hieroi leukaansa.
– Tunnen.
– Mikä se on?
Leena ehti puhua ensin.
– Minun vanhempieni hääpäivä.
Katsoin sormusta uudelleen.
– Eli tämä oli sinun äitisi sormus.
– Oli.
– Mutta Marja sanoi, että se oli hänen äitinsä.
Hiljaisuus muuttui raskaaksi.
Leena nousi niin nopeasti, että tuolin jalka raapaisi lattiaa.
– Minä en aio keskustella tästä tässä.
– Nyt kyllä keskustelet, Salla sanoi.
Se yllätti kaikki, ehkä eniten Leenan.
Salla oli yleensä perheessä se, joka vaihtoi aihetta heti kun äänenvoimakkuus nousi.
Nyt hän katsoi äitiään tiukasti.
– Sinä toit tämän pöytään. Sinä syytit Ainoa. Nyt selität.
Leena puristi huulensa yhteen.
Jari huokaisi.
– Sormus kuului kyllä Leenan äidille. Eila-mummolle.
– Miten Marja sitten sai sen? Oskari kysyi.
Jari vilkaisi Leenaa.
– Se on vähän pitkä tarina.
– Meillä ei ole kiire, sanoin.
Leena tuijotti minua.
– Sinun ei tarvitse sekaantua kaikkeen.
Siinä kohtaa minulla napsahti.
– Sinä menit minun makuuhuoneeseeni, penkoit tavaroita, löysit sormuksen ja heitit sen ruokapöytään vihjaillen, että mieheni tapaa jotakuta toista. Tämä on aika vahvasti jo minun asiani.
Tuomas yskäisi nyrkkiinsä peittääkseen ilmeensä.
Oskari nyökkäsi.
– Aino on oikeassa.
Leena jäi seisomaan muutamaksi sekunniksi ja istui sitten uudestaan.
Jari alkoi puhua.
Eila-mummo oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin. Hänen tavaroitaan oli jaettu Leenan ja Leenan sisaren Ritvan kesken. Marja oli Ritvan tytär.
Jostain syystä sormus oli päätynyt Marjalle.
– Jostain syystä? Salla toisti.
Jari katsoi pöytää.
– Eila antoi sen itse.
– Miksi?
Tällä kertaa Leena vastasi.
– Koska Marja oli hänen suosikkinsa.
Hänen äänensä oli katkera.
Oskari kurtisti kulmiaan.
– Vieläkin? Mummo on ollut kuolleena viisi vuotta.
– Sillä ei ole merkitystä.
– Kuulostaa siltä, että on.
Leena nousi hakemaan vettä, mutta minä huomasin hänen kätensä tärisevän.
Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että ehkä sormus ei ollutkaan eksynyt meille sattumalta.
– Milloin kävit viimeksi Marjan luona? kysyin.
Leena kääntyi.
– Mitä?
– Milloin näit hänet viimeksi?
– En minä muista.
– Kesällä?
– Ehkä.
Jari katsoi häntä.
– Sinähän kävit Turussa elokuussa.
– Kävin ystäväni luona.
– Sanoit käyväsi Marjallakin.
Leena puristi vesilasia.
– Saatoin käydä.
Minusta alkoi tuntua epämiellyttävältä.
– Oliko sormus silloin Marjalla?
Leena ei vastannut.
Oskari nousi pöydästä.
– Äiti.
– Mitä?
– Otitko sinä tämän sormuksen?
– Älä ole naurettava.
– Et vastannut.
Leenan posket punehtuivat.
Salla katsoi äitiään epäuskoisena.
– Oikeastiko?
– En minä mitään varastanut.
– Kukaan ei käyttänyt vielä sanaa varastaa, sanoin.
Se oli virhe.
Leena räjähti.
– Sinä olet nauttinut tästä alusta asti!
– Mistä?
– Siitä että saat minut näyttämään hullulta!
– Sinä toit sormuksen pöytään.
– Koska löysin sen sinun kodistasi!
– Ja miten se päätyi sinne?
Leena vaikeni.
Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut odottanut.
Jari sanoi hiljaa:
– Minä laitoin sen sinne.
Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.
Leenan kasvoilta katosi väri.
– Mitä sinä sanoit?
Jari katsoi minua eikä vaimoaan.
– Minä laitoin sormuksen teidän makuuhuoneeseenne.
Oskari tuijotti isäänsä.
– Miksi ihmeessä?
Jari hengitti syvään.
– Koska en tiennyt, mitä muutakaan tehdä.
Tuomas mutisi jotain, joka kuulosti sanalta ”selvä”, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Jari jatkoi.
Noin kuukautta aikaisemmin hän oli löytänyt sormuksen heidän kodistaan Kirkkonummelta. Se oli ollut Leenan käsilaukussa pienessä kangaspussissa.
Hän oli tunnistanut sen heti.
– Kysyin Leenalta, mistä hän oli saanut sen. Hän sanoi, että Marja oli antanut sen hänelle.
– En sanonut noin, Leena keskeytti.
– Sanoit.
– Sanoin, että asia oli sovittu.
– Se ei ole sama asia.
Jari oli myöhemmin soittanut Marjalle.
Marja ei tiennyt sormuksen olevan Leenalla.
Hän oli luullut hukanneensa sen.
Huoneessa tuli niin hiljaista, että jääkaapin hurina kuului keittiöstä.
– Eli äiti otti sen, Oskari sanoi.
Leena löi kämmenensä pöytään.
– Minä en ottanut mitään!
Jari katsoi häntä surullisesti.
– Leena.
– Se kuului minun äidilleni.
– Hän antoi sen Marjalle.
– Minulta ei kysytty!
Salla pudisti päätään.
– Äiti, ei perintöä jaeta sen perusteella, keneltä jälkikäteen kysytään lupa.
Leena kääntyi häneen.
– Sinä et tiedä tästä mitään.
Sitten hän kertoi.
Ja vähitellen koko asia muuttui joksikin aivan muuksi kuin varastetuksi koruksi.
Eila oli viimeisinä vuosinaan ollut huonossa kunnossa. Marja oli käynyt hänen luonaan lähes viikoittain, vienyt ruokia, hoitanut kauppa-asioita ja istunut hänen kanssaan sairaalakäynneillä.
Leena taas oli ollut tuohon aikaan kiireinen töissä ja hoitanut omaa elämäänsä Espoossa.
Eila oli antanut sormuksen Marjalle kiitokseksi.
Leena oli kokenut sen loukkauksena.
Ei sormuksen arvon vuoksi.
Vaan siksi, mitä se hänen mielestään tarkoitti.
– Äiti valitsi hänet, Leena sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen hetki koko iltana, jolloin hän ei kuulostanut vihaiselta.
Hän kuulosti loukkaantuneelta lapselta.
– Ei hän valinnut ketään, Jari sanoi.
– Et sinä ymmärrä.
– Minä ymmärrän, että viisi vuotta myöhemmin menit Marjan kotiin ja otit sormuksen.
Leena pyyhkäisi silmäkulmaansa.
– Se oli lipaston päällä.
– Eli otit sen.
– Ajattelin vain…
Hän ei saanut lausetta loppuun.
– Mitä? Salla kysyi. – Että koska se oli mummon, se kuuluu sinulle?
Leena ei vastannut.
Oskari oli edelleen isänsä kohdalla jumissa.
– Mutta miksi sinä, isä, toit sen tänne?
Jari hieraisi niskaansa.
– Halusin palauttaa sen Marjalle.
– Meidän makuuhuoneemme kautta?
Ensimmäistä kertaa illan aikana Jari näytti nololta.
– Marja oli tulossa Helsinkiin viime viikonloppuna. Hän sanoi, että voisi hakea sen minulta ilman että Leena tietäisi.
– Ja?
– Leena perui oman menonsa ja jäi kotiin. En saanut sormusta pois.
– Edelleenkään tämä ei selitä meidän makuuhuonetta.
Jari huokaisi.
– Olin täällä keskiviikkona Oskarin kanssa asentamassa sitä hyllyä työhuoneeseen.
Muistin päivän. Olin itse toimistolla.
– Minulla oli sormus takin taskussa. Ajattelin, että Marja voisi noutaa sen täältä torstaina, koska Leena ei käy täällä ilman teitä.
Katsoin Leenaa.
Kaikki tiesimme, että tuo arvio oli osoittautunut optimistiseksi.
– Mutta miksi makuuhuoneeseen? kysyin.
Jari punastui vielä enemmän.
– Ajattelin laittaa sen hetkeksi paikkaan, josta Leena ei varmasti löytäisi sitä.
Tuomas ei enää onnistunut peittämään hymähdystään.
Oskari tuijotti isäänsä.
– Sinä piilotit salaa anastetun perintösormuksen minun yöpöytäni alle?
– Kun sanot sen noin, se kuulostaa huonommalta.
– Miten sen voisi sanoa paremmin?
Minunkin oli pakko laskea katseeni hetkeksi, ettei kukaan näkisi, että tilanteen järjettömyys alkoi huvittaa minua kaiken muun keskellä.
Mutta asia ei ollut vielä ohi.
– Miksi Marja ei hakenut sitä? kysyin.
Jari katsoi Leenaa.
– Koska soitin hänelle perjantaina ja kerroin, että löysin sormuksen. Hän sanoi jotain, mitä en ollut odottanut.
Leena jähmettyi taas.
– Mitä hän sanoi?
Jari otti puhelimensa.
– Että sormus ei oikeastaan kuulu hänelle enää.
– Mitä tarkoitat?
– Hän oli vienyt sen arvioitavaksi pienennystä varten. Kultaseppä oli huomannut sisäpuolella toisen, lähes pois kuluneen kaiverruksen.
Leena nosti katseensa.
– Minkä kaiverruksen?
Jari etsi puhelimestaan kuvan.
Sitten hän työnsi sen pöydän keskelle.
Kuvassa näkyi sormuksen sisäpinta suurennettuna.
Tuoreempi kaiverrus oli selkeä: 22.6.1985.
Sen alapuolella näkyi kuitenkin haalea merkintä.
Kaksi kirjainta ja vuosiluku.
L & E 1962.
– Kuka on L? Oskari kysyi.
Jari katsoi Leenaa.
– Marja kysyi samaa.
Leena tuijotti kuvaa.
– En minä tiedä.
Jari nyökkäsi.
– Eilalla ei ollut mitään syytä omistaa vihkisormusta vuodelta 1962. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.
Salla nojautui lähemmäs puhelinta.
– Eli sormus oli jonkun muun jo ennen mummoa.
– Niin.
Jari oli soittanut Ritvalle.
Ritva oli muistanut tarinan, jota kukaan muu ei ollut pitänyt tärkeänä.
Sormus oli kuulunut heidän isoäidilleen, Eilan äidille Lempi Mäkelälle.
Lempi oli jäänyt leskeksi nuorena ja antanut vanhan vihkisormuksensa myöhemmin tyttärelleen Eilalle. Eila oli käyttänyt samaa kultaa omassa vihkisormuksessaan. Kaiverrusta ei ollut poistettu kokonaan, vaan sen päälle oli lisätty uusi päivämäärä.
– Eli se ei ollut edes alun perin mummon, Oskari sanoi.
– Ei, Jari vastasi.
Leena tuijotti sormusta pitkään.
Sitten hänen ilmeensä muuttui.
– Lempi-mummon?
– Niin.
– Mutta…
Hän lopetti.
– Mitä? kysyin.
Leena painoi sormensa pöydälle.
– Lempi ei ollut minun äitini äiti.
Kaikki hiljenivät jälleen.
Jari nosti hitaasti päätään.
– Mitä?
Leena näytti yhtä hämmentyneeltä kuin kaikki muutkin.
– Eila kertoi minulle joskus teini-ikäisenä… mutta hän kielsi puhumasta siitä.
Salla tuijotti äitiään.
– Mistä?
Leena nielaisi.
– Eila oli adoptoitu.
Ensin ajattelin kuulleeni väärin.
Sitten Oskari sanoi:
– Siis mummo?
– Niin.
Leena kertoi, että Eila oli saanut tietää vasta aikuisena, ettei Lempi ollut hänen biologinen äitinsä. Lempi ja hänen miehensä olivat ottaneet hänet kasvatikseen vauvana 1940-luvun lopulla. Viralliset paperit oli myöhemmin hoidettu, mutta suvussa asiasta ei juuri puhuttu.
– Miksi et ole koskaan kertonut tästä? Salla kysyi.
– Äiti ei halunnut.
– Mutta nyt sillä on väliä.
Jari katsoi sormusta.
– Itse asiassa juuri nyt sillä on aika paljonkin väliä.
Leena alkoi nauraa hiljaa.
Ei ilosta.
Vaan sellaisella tavalla, jolla ihminen nauraa tajutessaan, kuinka paljon energiaa on käyttänyt täysin väärään asiaan.
– Viisi vuotta, hän sanoi. – Olin vihainen siitä, että äiti antoi perhesormuksen Marjalle.
Hän pyyhki silmiään.
– Eikä se ollut edes meidän suvun sormus.
– Se oli Eilan perheen sormus, sanoin varovasti.
Leena katsoi minua.
– Tiedän.
Se oli ensimmäinen kerta koko iltana, kun hänen katseessaan ei ollut minua vastaan suunnattua terää.
Myöhemmin samana iltana Jari soitti Marjalle kaiutin päällä.
Marja nauroi kuullessaan koko tarinan.
– Minä olen etsinyt sitä sormusta kolme viikkoa, hän sanoi. – Ja sillä aikaa se on tehnyt kierroksen Kirkkonummelta Espooseen ja aiheuttanut aviorikosdraaman?
Oskari hieraisi silmiään.
– Suunnilleen.
Leena istui hiljaa.
Sitten hän pyysi puhelinta.
– Marja.
Toisessa päässä tuli tauko.
– Niin?
– Minä otin sen.
– Arvasin.
Leena sulki silmänsä.
– Olen pahoillani.
Marja ei vastannut heti.
– Palauta se, hän sanoi lopulta. – Sitten katsotaan myöhemmin, mitä muuta pitää sanoa.
– Palautan.
Se oli lyhyt keskustelu, mutta ehkä rehellisin, jonka olin koskaan kuullut Leenan käyvän.
Kun muut olivat lähteneet, minä ja Oskari jäimme siivoamaan pöytää.
Hän kantoi astioita keittiöön ja pysähtyi sitten viereeni.
– Tiedätkö, mikä tässä on pahinta?
– Se, että isäsi käyttää meidän makuuhuonetta salaisena säilytyslokerona?
– Se on aika korkealla listalla.
Nauroin.
Sitten vakavoiduin.
– Hetken minä oikeasti mietin, että sormus liittyy sinuun.
Oskari laski lautasen tiskipöydälle.
– Tiedän.
– En halunnut ajatella niin.
– Mutta ajattelit.
Nyökkäsin.
Hän nojasi tiskipöytään.
– Minäkin olisin ajatellut.
Katsoimme hetken toisiamme.
Sitten hän sanoi:
– Vaihdetaan muuten huomenna ovikoodi.
– Miksi?
– Koska äitini meni etsimään hiuslakkaa makuuhuoneestamme.
– Hyvä huomio.
Kaksi viikkoa myöhemmin Marja tuli Helsinkiin.
Tapasimme kaikki kahvilassa Töölössä. Leena toi sormuksen pienessä punaisessa rasiassa ja antoi sen Marjalle heti.
Marja avasi rasian, katsoi sormusta ja työnsi sen yllättäen takaisin Leenaa kohti.
– Mitä sinä teet? Leena kysyi.
– En halua sitä.
– Mutta äiti antoi sen sinulle.
– Niin antoi. Ja nyt minä annan sen sinulle.
Leena vain tuijotti häntä.
– Miksi?
Marja kohautti olkapäitään.
– Koska minulle tärkeintä siinä oli se, että Eila halusi antaa sen minulle. Se hetki ei katoa, vaikka sormus olisi sinun laatikossasi.
Leenan silmät täyttyivät kyynelistä.
Marja jatkoi:
– Mutta yhdellä ehdolla.
– Millä?
– Et enää koskaan ota mitään minun kodistani kysymättä.
Leena naurahti kyynelten läpi.
– Sovittu.
Luulin, että se oli tarinan viimeinen yllätys.
Ei ollut.
Kun Marja nousi lähteäkseen, hän kumartui minun puoleeni ja sanoi hiljaa:
– Ai niin. Kultaseppä arvioi sormuksen arvoksi noin sata kahdeksankymmentä euroa.
Katsoin häntä.
Marja hymyili.
– Ajattelin, että sinun kuuluu tietää, minkä arvoisesta esineestä tämä koko perhe onnistui melkein hajottamaan kolme avioliittoa.
Ja vasta silloin minä nauroin ensimmäistä kertaa koko asialle kunnolla.