Sanotaan, että ikä on vain numero. Logiikka sanoo, että se on totta, mutta minulle 58 vuoden ikä kantaa mukanaan painoa, josta kukaan ympärilläni ei näytä olevan tietoinen. Olen aina ollut nainen, joka on asettanut uran, perhevelvollisuudet ja vastuun kaiken muun edelle. Olen ollut läheisteni tukipilari, luotettava työntekijä yrityksessä ja ystävä, joka kuuntelee aina.
Kaiken tämän kiireen keskellä oma “minäni” – tarve läheisyyteen, hellyyteen ja rakkauteen – jäi aina taka-alalle.
En koskaan etsinyt pysyvää parisuhdetta, enkä myöskään koskaan tuntenut äkillistä tarvetta antautua täysin toiselle ihmiselle. Niin vuodet kuluivat. Ohitin kolmenkympin, neljänkympin, viidenkympin… Ja tänään, 58-vuotiaana, olen yhä neitsyt.
En häpeä sitä. Se on vain minun polkuni, minun valintani
– tai ehkä yksinkertaisesti valinnan puute. Olen aina ollut tyytyväinen siihen, mitä minulla on: ystäviini, matkoihini ja itsenäisyyteeni.
Uskoin syvästi, ettei onnellisuuteni riipu mistään miehestä.
Viimeisten kolmen kuukauden aikana jokin minussa kuitenkin murtui.
Kaikki alkoi risteilyllä. Istuin kannella ja katsoin loputonta merta – siinä yhdessä hetkessä, jolloin aika tuntuu pysähtyvän.
Tuo hetki, jonka tallensin valokuvaan, toi minulle uskomattoman vapauden tunteen. Ja juuri silloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tunsin tyhjyyden, jota en ollut ennen tuntenut. Kaipuun johonkin enemmän.
Siitä päivästä lähtien yksi kysymys on kiertänyt mielessäni tauotta eikä anna minun nukkua: “Olenko tehnyt virheen?”
Olenko piiloutunut liikaa uran ja perheen taakse, ja menettänyt yhden ihmiselämän kauneimmista puolista? Onko elämäni vajaa? Jos en ole koskaan kokenut fyysistä ja emotionaalista läheisyyttä toisen ihmisen kanssa, olenko todella tuntenut edes itseäni? Ja pahinta: onko 58-vuotiaana jo liian myöhäistä? Liian myöhäistä oppia rakastamaan, tuntea vahva halaus, sallia itsensä haavoittuvuus toisen sylissä?
Nämä epäilykset ovat minun hiljainen painajaiseni. Ne kyseenalaistavat kaiken, mitä olen rakentanut ja mihin olen uskonut vuosikymmenten ajan.
Toisaalta tämä levottomuus saa minut tuntemaan, että elän voimakkaammin kuin koskaan ennen. Se on sytyttänyt minussa äkillisen tarpeen muutokseen, mukavuusalueelta poistumiseen ja riskin ottamiseen.
En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, enkä tiedä löydänkö koskaan vastausta. Mutta olen saanut tarpeekseni olemasta vain muiden tukipilari. Joskus täytyy vain antaa aallon viedä mukanaan.