Värisin jo supistusten takia, kun anoppini ryntäsi synnytyssalin odotushuoneeseen ja alkoi huutaa: “Hän teeskentelee uhriutta! Hän haluaa vain huomiota!” Mieheni yritti rauhoitella häntä ja sitten kumartui puoleeni kuiskaten:
“Älä välitä hänestä.” Mutta kipu ja jännitys olivat niin voimakkaita, että paniikki valtasi minut; en pystynyt hengittämään. Sairaanhoitaja tuli nopeasti paikalle ja sanoi:
“Neiti, meillä on kamerat.” Myöhemmin, kun videon katsoivat, mieheni vaikeni… koska se näytti jotain, mitä hän oli aina kieltänyt tapahtuneen.
Ensimmäisellä kerralla, kun anoppini Janis Keller sanoi, että olen “liian herkkä”, uskoin häntä. Mutta sadannen kerran jälkeen tajusin, että hän teki sen tarkoituksella. Raskauden yhdeksännellä kuulla Janis oli opettanut mieheni Derekinkin käsittelemään kipuani kuin “taustakohinaa”.
Jos valitin selkäkivuista, hän kohautti olkapäitään. Jos halusin levätä, hän vastasi: “Äitisi luulee, että liioittelet.” Janis ei enää tarvinnut riitelyä – hän toisti vain sanojaan, kun Derek antautui.
Kun supistukset alkoivat kello 3:12 aamulla, en tuntenut vain kipua. Tunsin pelkoa. Sairaalassa eräs hoitaja laittoi minut pyörätuoliin ja vei odotushuoneeseen, kun muu henkilökunta tarkisti papereitani. Derek käveli lähistöllä, puhelin kädessään ja kirjoitti viestiä äidilleen. Näin hänen nimensä näytöllä ja vatsani kääntyi kurttuun.
“Älä tee sitä,” kuiskasin. “Ei nyt.”
“Hyvä on,” hän vastasi automaattisesti. “Hän vain haluaa tietoa.”
En voinut kiistellä. Toinen supistus iski; tartuin käsinojaan ja pakotin itseni hengittämään. Odotushuoneessa tuoksui kahvi ja desinfiointiaine. Televisio mumisi hiljaa nurkassa.
Käytävällä itki vastasyntynyt, kirkkaasti ja kaukaa.
Sitten ovi aukesi ja Janis astui sisään kuin koko sairaalamaailma kuuluisi hänelle. Hänen hiuksensa olivat täydelliset, laukku sopi kenkiin, ja hänen kasvonsa ilmensivät hillittyä vihaa, ikään kuin hän olisi tullut syyttämään jotakuta. “Siinä hän on,” hän sähähti, ohittaen minut ja kääntyen suoraan Derekiin.
“Sinunko piti nousta sängystä, koska vaimosi ei kestä vähän epämukavuutta?”
Toinen supistus lävisti minut ja huudahdin.
Janis siristi silmiään. “Ole kiltti. Katso häntä, Derek. Tämä on hänen shownsa. Tämä hän tekee.”
Näköni sumeni. Rintani kiristyi. Tunsin pulssin kurkussani. “Janis,” kuiskasin heikosti, “ole hyvä… ei täällä.”
Hän astui askeleen eteenpäin, korotti ääntään niin, että koko käytävä kuuli. “Ei täällä? Missä sitten? Jossain yksityisessä paikassa, jotta voit itkeä ja sanoa, että olen ‘paha’?” Vastaanoton hoitaja kohotti katseensa, valppaana. Kulman pariskunta seurasi avoimesti. Derek punastui, mutta ei pysäyttänyt häntä. Sen sijaan hän kumartui puoleeni ikään kuin minä olisin ongelma ja kuiskasi: “Mia, ole kiltti, jätä hän huomioimatta.”
Jätin hänet huomioimatta.
Yritin. Todella yritin. Mutta kipu, nöyryytys ja pelko törmäsivät minuun kuin aalto. Käteni puutuivat. Hengitykseni kävi pinnalliseksi. Huone kallistui.
En pystynyt hengittämään.
“Derek,” huokaisin, “en saa henkeä.”
Janis nauroi. “Draamaa. Aina draamaa.”
Kurkkuni kiristyi. Kyyneleet valuvat, eivät surusta, vaan paniikista. Tartuin tuolin sivuun epätoivoisesti jostain vakaasta. Hoitaja kumartui puoleeni. “Hei, hei — katso minua,” hän sanoi tiukasti. “Hengitä hitaasti. Nenän kautta.”
Janis huusi taas: “Hän teeskentelee uhriutta!”
Hoitajan silmät kohosivat häneen, kylminä ja tiukkoina. “Rouva,” hän sanoi rauhallisesti, “teidän täytyy laskea ääntänne.”
Janis nauroi. “Ja mitä sitten?”
Hoitaja ei korottanut ääntään. Hän vain osoitti kattoon ja sanoi hiljaa:
“Meillä on kamerat.”
Janis pysähtyi hetkeksi, sitten kohotti leukansa, ikään kuin mikään ei voisi pelottaa häntä.
Ja siinä hetkessä ymmärsin tärkeän asian: sairaala ei vain tarkkaillut synnytystäni. Se tarkkaili totuutta.