Kun anoppini ilmoitti, etten saanut tulla juhliin, joiden ruokien valmistamiseen olin käyttänyt kolme päivää ja omia rahojani lähes kuusisataa euroa, hän ei edes katsonut minua silmiin.
Hän seisoi keittiön ovella vaaleanpunaisessa juhlamekossaan ja tarkisti samalla peilistä huulipunaansa.
– Sinä olet tehnyt oman osuutesi, Katri. Nyt olisi parempi, että lähtisit kotiin ennen vieraiden saapumista.
Luulin ensin kuulleeni väärin.
Kello oli lauantaina 13.40. Ensimmäisten vieraiden piti saapua kahdelta. Olin juuri nostanut uunista viimeisen lohivuoan ja järjestellyt karjalanpiirakat tarjoiluastioille. Selkääni särki, hiukseni tuoksuivat paistetulta sipulilta ja sormissani oli pieniä palovammoja.
– Mitä tarkoitat, että lähtisin kotiin? kysyin.
Anoppini Pirjo nosti katseensa peilistä.
– Juuri sitä. Me olemme sopineet, että tämä on perheen juhla.
– Minähän olen perhettä.
Hän sulki huulipunansa korkin.
– Katri, älä tee tästä vaikeaa. Kaikki eivät näe asioita samalla tavalla.
Vielä siinä vaiheessa en ymmärtänyt, miksi hän vilkaisi jatkuvasti ruokasalin suljettua ovea.
Enkä tiennyt, että oven toisella puolella oli katettu yksi ylimääräinen paikka.
Olin ollut naimisissa Juhan kanssa kuusi vuotta. Asuimme Tampereen Hatanpäällä kolmiossa, jonka olimme ostaneet vähän ennen tyttäremme Ainon syntymää. Juha työskenteli sähköasentajana, minä olin päiväkodin varhaiskasvatuksen opettaja.
Elämämme ei ollut erityisen dramaattista. Meillä oli asuntolainaa, viisivuotias lapsi, ikääntyvä Toyota ja jääkaapin ovessa lista asioista, jotka piti muistaa ostaa Prismasta.
Pirjo oli Juhan äiti. Hän asui yksin Ylöjärvellä vanhassa omakotitalossa, jossa Juha oli kasvanut. Hänen miehensä, Juhan isä Markku, oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin.
Pirjo oli sellainen ihminen, joka saattoi tuoda lapsenlapselleen itse neulotut villasukat ja samalla huomauttaa, ettei tämän äiti osannut pukea lasta oikein.
Hän ei koskaan huutanut.
Hän osasi loukata ihmisiä niin rauhallisesti, että vasta myöhemmin ymmärsi tulleensa loukatuksi.
Kaikki alkoi kolme viikkoa ennen hänen seitsemänkymmentävuotispäiväänsä.
Pirjo soitti minulle torstai-iltana, kun olin laittamassa Ainoa nukkumaan.
– Katri, minulla olisi sinulle pieni pyyntö.
Pieni pyyntö tarkoitti yleensä jotain, joka veisi kokonaisen viikonlopun.
Pirjo halusi järjestää syntymäpäivänsä kotona. Hän oli kutsunut noin kolmekymmentä sukulaista ja vanhaa ystävää. Pitopalvelu oli hänen mukaansa liian kallis, eikä hän halunnut maksaa ravintolasalista.
– Sinähän teet niin hyvää ruokaa, hän sanoi. – Ajattelin, että voisit hoitaa tarjoilun. Minä ostan kukat ja juomat.
Kysyin, mitä kaikkea hän oli suunnitellut.
Luettelo oli pitkä.
Graavilohta, lämminsavulohta, sienisalaattia, rosollia, perunasalaattia, lihapullia, kaksi lämmintä pääruokaa, karjalanpiirakoita, munavoita, voileipäkakkua ja täytekakkua.
– Kolmellekymmenelle ihmiselle? kysyin.
– No, vanhat ihmiset eivät syö kovin paljon.
Seuraavana päivänä Juha sanoi, ettei hänen äitinsä osannut enää arvioida omaa jaksamistaan.
– Autetaan nyt kerran kunnolla. Minä lupaan hoitaa kaikki kantamiset ja siivoukset.
Minä suostuin sillä ehdolla, että kustannukset korvattaisiin.
Pirjo lupasi.
Ensimmäisellä kauppareissulla ostin kalaa, kermaa, voita, jauhelihaa ja kuivatarvikkeita 214 eurolla. Seuraavalla kerralla hankin kasviksia, marjoja, kakun aineksia ja lisää tarjoilutarvikkeita.
Kun laskin kuitit yhteen, summa oli 578,60 euroa.
Lähetin Pirjolle kuvan kuiteista.
Hän vastasi yhdellä sydämellä.
Rahaa ei tullut.
En kuitenkaan huolestunut heti. Ajattelin, että hän maksaisi juhlien jälkeen.
Juhlia edeltävänä keskiviikkona Juha joutui työkomennukselle Hämeenlinnaan. Eräällä teollisuuskiinteistöllä oli tullut kiireellinen sähkövika, ja hänen piti työskennellä myös lauantaina.
– Olen kotona viimeistään neljältä, hän lupasi. – Älä tee kaikkea yksin.
Mutta minä tein.
Torstaina keitin perunat ja valmistelin salaatit. Perjantaina paistoin lihapullat, täytin voileipäkakun ja vein ensimmäisen autokuorman Pirjon talolle.
Aino jäi perjantai-illaksi oman äitini luo.
Kun saavuin Ylöjärvelle, Pirjo oli siirtänyt ruokasalin huonekaluja.
Pitkä pöytä oli katettu valkoisella pellavaliinalla. Ikkunoissa oli puhtaat pitsiverhot. Pöydän keskellä seisoi kolme korkeaa maljakkoa, joissa oli vaaleanpunaisia neilikoita.
Huomasin pöydällä uudet nimikortit.
– Oletko tehnyt istumajärjestyksen? kysyin.
– Olen. Se helpottaa vanhempia vieraita.
En nähnyt omaa nimeäni, mutta en ehtinyt tarkistaa kaikkia kortteja, sillä Pirjo pyysi minua heti kantamaan laatikot keittiöön.
Myöhemmin illalla hän esitti erikoisen kysymyksen.
– Onhan sinulla huomenna jotain muuta tekemistä iltapäivällä?
– Ei. Olen täällä juhlimassa sinun kanssasi.
Pirjo laski kahvikuppinsa pöydälle.
– Aivan.
Hänen äänensävynsä jäi vaivaamaan minua.
Lauantaiaamuna saavuin puoli kahdeksalta. Pirjo oli jo hereillä, mutta hän ei ollut valmistanut mitään.
Keittiön pöydällä odotti käsinkirjoitettu aikataulu.
Minun piti lämmittää ruoat, viimeistellä kakku, kattaa noutopöytä, koristella eteinen ja varmistaa, että kahvi olisi valmiina oikeaan aikaan.
Pirjo itse lähti kampaajalle.
Puoli yhdeltä hän palasi kotiin ja alkoi hermostuneesti kulkea huoneesta toiseen.
– Onko lohi varmasti kypsää?
– On.
– Eivät kai lihapullat ole liian suolaisia?
– Eivät.
– Voisitko vielä pestä eteisen lattian? Siinä näkyy kengänjälkiä.
Pesin lattian.
Kun kello lähestyi kahta, riisuin esiliinani ja menin pesemään kasvoni.
Olin ottanut mukaani tummansinisen mekon, jonka olin ostanut juuri näitä juhlia varten.
Pirjo näki sen vaatepussissa.
– Mitä sinä sillä teet?
– Vaihdan vaatteet ennen vieraiden tuloa.
Hänen ilmeensä muuttui.
– Katri, meidän pitää puhua.
Sitten hän ilmoitti, etten saanut jäädä juhliin.
Kysyin kolme kertaa syytä.
Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, että juhlat olivat vain läheisille ihmisille.
Toisella kerralla hän väitti, ettei ruokasalissa ollut tarpeeksi istumapaikkoja.
Kolmannella kerralla hän sanoi jotain, joka sai minut unohtamaan koko ruokasalin.
– Sinun läsnäolosi saattaisi pilata erään vieraan päivän.
Tuijotin häntä.
– Kenen vieraan?
Pirjo tarttui keittiön ovenkahvaan niin kovaa, että hänen sormensa vaalenivat.
– Sellaisen ihmisen, jonka tapaamista olen odottanut kauan.
Silloin ulko-ovelta kuului auton ääni.
Pirjo kääntyi katsomaan ikkunasta.
Ja ensimmäistä kertaa koko tuttavuutemme aikana näin hänen kasvoillaan jotain aivan muuta kuin tavallista tyytymättömyyttä.
Pelkoa.
🕯️ Mitä Pirjo yritti salata ja kenelle ylimääräinen paikka oli katettu? Tarina jatkuu ensimmäisessä kommentissa. 👇
Pihalle oli pysäköinyt harmaa Volvo.
Autosta nousi noin kuusikymppinen nainen, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja vihreä takki. Hänen seurassaan oli nuorempi mies, joka kantoi kukkakimppua.
Pirjo perääntyi ikkunasta.
– Sinun pitää nyt lähteä, hän kuiskasi.
– En lähde ennen kuin kerrot, mistä tässä on kysymys.
– Älä pakota minua sanomaan asioita, joita kadut myöhemmin.
Otin puhelimeni.
– Soitan Juhalle.
– Älä!
Pirjon ääni nousi niin korkeaksi, että säpsähdin.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän huusi minulle.
– Miksi en saisi soittaa omalle miehelleni?
Hän katsoi ulko-ovea.
– Koska Juha ei tiedä tästä vielä mitään.
Ovikello soi.
Pirjo suoristi mekkonsa, hengitti syvään ja meni avaamaan.
Minä jäin keittiöön.
Kuulin tervehdyksiä ja varovaista naurua.
– Raili! Ihanaa, että pääsit.
– Kiitos kutsusta, Pirjo. Täytyy sanoa, että yllätyin todella.
– Tule sisään. Meillä on paljon puhuttavaa.
Raili.
Nimi tuntui tutulta.
Olin kuullut sen aikaisemmin, mutta en saanut heti mieleeni, missä yhteydessä.
Sitten muistin valokuva-albumin, jota Juha oli näyttänyt minulle pari vuotta aiemmin.
Albumissa oli kuva nuoresta Pirjosta ja toisesta naisesta kesämökin laiturilla.
Juha oli osoittanut toista naista.
– Tuo on Raili. Äidin vanha ystävä. He eivät ole pitäneet yhteyttä vuosikymmeniin.
Kun olin kysynyt syytä, Juha oli kohauttanut olkapäitään.
– Jotain riitaa kuulemma.
Nyt Raili oli Pirjon olohuoneessa.
Ja minulle oli kielletty pääsy juhliin hänen takiaan.
Otin puhelimeni ja kirjoitin Juhalle viestin.
”Äitisi käski minun lähteä ennen juhlia. Hän sanoi, etten ole tervetullut. Täällä on joku Raili, josta et ilmeisesti tiedä mitään. Soita heti kun voit.”
Vastausta ei tullut.
Kuulin ruokasalista naisten puhetta.
– Onko Katri täällä? Raili kysyi.
Jähmetyin paikalleni.
Pirjo vastasi liian nopeasti.
– Ei enää. Hänellä oli muita menoja.
– Harmi. Olisin halunnut tavata hänet.
Tunsin sydämeni lyövän kovempaa.
Mistä ihmeestä Raili tiesi minut?
Olin jo astumassa ruokasaliin, kun Pirjo ilmestyi oviaukkoon.
– Sinä et näköjään ymmärrä, mitä sinulle sanotaan.
– Miksi Raili haluaa tavata minut?
Pirjo pysähtyi.
– Hän haluaa vain olla kohtelias.
– Hän kysyi minua nimeltä.
– Katri, sinä olet uskomattoman utelias.
Tässä vaiheessa olin niin väsynyt, etten enää tuntenut edes vihaa.
Otin vaatepussini, puhelimeni ja autoni avaimet.
– Hyvä on. Minä lähden.
Pirjon hartiat rentoutuivat.
– Kiitos. Keskustellaan tästä myöhemmin.
– Keskustellaan kyllä. Erityisesti niistä kuudestasadasta eurosta.
Hän puristi huulensa yhteen.
– Aina sinä saat kaiken kuulostamaan rahalta.
En vastannut.
Menin eteiseen, vedin takkini päälle ja avasin oven.
Samalla huomasin eteisen lipaston päällä vieraskirjan.
Sen vieressä oli valokuva kehyksissä.
Kuvassa nuori Pirjo seisoi sairaalan edessä lastenvaunut vierellään. Hänen takanaan näkyi Raili.
Käänsin katseeni pois.
Sillä hetkellä en vielä osannut yhdistää asioita.
Ajoin läheiselle huoltoasemalle ja pysäköin auton.
Istuin ratin takana lähes kymmenen minuuttia. En halunnut mennä äitini luo, koska Aino olisi huomannut heti, että jokin oli vialla.
Lopulta Juha soitti.
– Mitä ihmettä siellä tapahtuu?
Kerroin kaiken.
Hän oli hetken hiljaa.
– Äiti käski sinut pois omista syntymäpäivistään? Sen jälkeen kun teit kaikki ruoat?
– Niin.
– Minä lähden nyt Hämeenlinnasta.
– Juha, olet töissä.
– Työt on melkein tehty. Tämän pitää loppua.
Yritin rauhoittaa häntä, mutta hän oli jo päättänyt.
Kello oli vähän yli kolme, kun palasin Pirjon talolle.
En tullut takaisin kostamaan enkä tekemään kohtausta.
Olin unohtanut keittiöön pienen metallisen rasian, jossa oli äitini minulle antama vanha hopeinen kakkulapio.
Se oli perintöesine, enkä halunnut jättää sitä Pirjolle.
Pihassa oli nyt paljon autoja.
Sisältä kuului puheensorinaa ja astioiden kilinää.
Koputin takaoveen, jota olimme käyttäneet tavaroiden kantamiseen.
Kukaan ei vastannut.
Ovi oli auki.
Astuin keittiöön ja huomasin heti, että tarjoilupöydältä oli kadonnut suurin osa ruoista.
Mutta jotain muutakin oli muuttunut.
Keittiön seinällä, vanhan korkkitaulun vieressä, oli auki Pirjon sininen kansio.
Se oli luultavasti pudonnut pöydältä, kun joku oli etsinyt tarjoiluastioita.
En olisi koskenut siihen, ellei päällimmäisen paperin otsikko olisi pysäyttänyt minua.
”Kirje Katrille.”
Oma nimeni oli kirjoitettu käsin.
Katsoin kohti ruokasalia.
Ovi oli kiinni.
Nostin paperin.
Kirje alkoi näin:
”En tiedä, onko minulla oikeutta kirjoittaa sinulle. Olen yrittänyt tavoittaa sinua äitisi kautta, mutta en koskaan saanut vastausta.”
Kirje oli päivätty kuusi kuukautta aikaisemmin.
Allekirjoitus oli Raili Lehtonen.
Luulin ensin, että kyse oli jostain Pirjon tavallisesta sekaantumisesta perheemme asioihin.
Mutta seuraavalla rivillä puhuttiin isästäni.
”Sinun isäsi Olli kertoi minulle ennen kuolemaansa, että sinä et tiennyt, mitä Tampereella tapahtui keväällä 1993.”
Minun isäni oli kuollut kymmenen vuotta sitten.
Olli Saarinen oli ollut rauhallinen mies, joka korjasi polkupyöriä, rakasti kalastamista ja piti vanhoja kuitteja kenkälaatikoissa.
En ollut koskaan kuullut hänen tunteneen Raili Lehtosta.
Jatkoin lukemista.
Kirjeessä ei puhuttu salaisesta rakkaussuhteesta eikä tuntemattomasta sukulaisesta.
Siinä kerrottiin tapahtumasta, joka oli muuttanut kolmen ihmisen elämän.
Vuonna 1993 isäni oli työskennellyt pienessä rakennusliikkeessä Tampereella. Samassa yrityksessä oli ollut töissä Pirjon edesmennyt mies Markku.
Yritys oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, ja yksi sen omistajista oli epäillyt työntekijöitä materiaalien varastamisesta.
Markkua oli syytetty.
Isäni oli ollut työmaan varastovastaava.
Raili puolestaan oli työskennellyt yrityksen toimistossa.
Kirjeen mukaan isäni oli löytänyt asiakirjat, jotka osoittivat, ettei Markku ollut varastanut mitään. Materiaalit oli siirretty toiseen kohteeseen omistajan määräyksestä, mutta kirjanpito oli jätetty tarkoituksella korjaamatta.
Isäni oli yrittänyt auttaa Markkua.
Raili oli luvannut toimittaa kopiot tarvittavista papereista.
Mutta ennen kuin asia selvisi, Markku oli irtisanoutunut.
Hänen maineensa oli kärsinyt.
Pirjo oli syyttänyt tapahtumasta isääni, sillä tämä oli alun perin allekirjoittanut virheellisen varastoluettelon.
Vuosia myöhemmin Raili oli löytänyt omista arkistoistaan asiakirjojen kopiot.
Hän halusi kertoa minulle totuuden.
Mutta miksi vasta nyt?
Käänsin sivua.
Siinä oli toinen kirje, tällä kertaa Pirjolta Railille.
Päiväys oli viime helmikuulta.
”Älä ota yhteyttä Katriin. Hänellä ei ole mitään tekemistä vanhojen asioiden kanssa. Olen kertonut Juhalle sen, mitä hänen tarvitsee tietää.”
Luin lauseen kahteen kertaan.
Samassa keittiön ovi avautui.
Raili seisoi kynnyksellä.
Hän katsoi kädessäni olevia papereita ja sitten kasvojani.
– Sinä olet Katri.
Nyökkäsin.
Raili sulki oven varovasti perässään.
– Minä olen yrittänyt tavoittaa sinua.
– Miksi?
Hän huokasi.
– Koska isäsi teki aikanaan jotain hyvin rohkeaa. Ja Pirjo on antanut sinun uskoa siitä aivan muuta.
Istuin keittiön tuolille.
Muistin yllättäen keskustelun, jonka olin käynyt Pirjon kanssa vain muutama kuukausi häidemme jälkeen.
Olin maininnut isäni nimen.
Pirjo oli muuttunut kalpeaksi.
– Olli Saarinen? hän oli kysynyt. – Oliko se sinun isäsi?
Kun olin vastannut myöntävästi, hän oli sanonut:
– Maailma on pieni. Kaikki ihmiset eivät ole sellaisia kuin läheiset kuvittelevat.
Olin silloin luullut, että hän oli vain halunnut olla ilkeä.
Nyt ymmärsin, että hän oli tunnistanut nimen heti.
– Mitä muuta minun pitäisi tietää? kysyin Raililta.
Raili istui vastapäätäni.
– Isäsi ei ainoastaan löytänyt niitä papereita. Hän otti vastuun virheellisestä luettelosta, vaikka yrityksen omistaja oli määrännyt sen tehtäväksi. Hän menetti työpaikkansa, koska kieltäytyi syyttämästä Markkua.
Muistin lapsuudestani vuoden, jolloin isäni oli ollut pitkään työttömänä.
Äiti oli tehnyt ylimääräisiä vuoroja terveyskeskuksessa, ja olimme muuttaneet halvempaan asuntoon.
Minulle oli sanottu, että rakennusalan tilanne oli huono.
En ollut koskaan kysynyt enempää.
– Markku tiesi tästä? kuiskasin.
– Hän sai tietää vasta myöhemmin. Hän pyysi Ollilta anteeksi. He tapasivat joskus kahdestaan, mutta Pirjo ei hyväksynyt sitä.
– Miksi?
Raili katseli käsiään.
– Koska Pirjo oli ehtinyt kertoa sukulaisille, että sinun isäsi oli pilannut Markun uran. Hän ei halunnut myöntää erehtyneensä.
Silloin ymmärsin jotain muutakin.
Pirjo ei ollut koskaan arvostellut vain minun ruoanlaittoani, kasvatustapojani tai kotimme järjestystä.
Hän oli suhtautunut minuun epäluuloisesti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien.
Eikä hän ollut koskaan kertonut miksi.
Raili jatkoi:
– Kun Markku kuoli, aloin käydä läpi vanhoja valokuvia ja kirjeitä. Löysin myös yhden hänen kirjoittamansa viestin. Hän oli pyytänyt minua kertomaan sinulle, jos joskus tulisi tilaisuus.
– Miksi hän ei kertonut itse?
– Hän yritti. Mutta oli sairas viimeiset kuukaudet. Ja Pirjo sanoi, ettei sinun tarvitse kuulla tästä.
Katsoin keittiön ikkunasta ulos.
Pihalla kaksi vierasta nauroi auton vieressä.
Sisällä joku nosti maljan.
Minä olin valmistanut heille ruoan.
Ja sillä aikaa minulta oli yritetty piilottaa pala oman isäni elämää.
– Miksi Pirjo kutsui sinut tänään? kysyin.
Railin ilme muuttui.
– Hän otti minuun yhteyttä viime viikolla. Hän sanoi haluavansa sopia vanhan riidan julkisesti. Minä luulin, että hän oli viimein valmis puhumaan totuuden.
– Mutta hän kielsi minua tulemasta juhliin.
Raili nyökkäsi hitaasti.
– Hän sanoi minulle, että sinä olit matkoilla.
Samassa keittiöön astui Pirjo.
Hänen kasvoillaan ollut hymy katosi välittömästi.
– Mitä täällä tapahtuu?
Raili nousi seisomaan.
– Me keskustelemme Ollista.
Pirjo katsoi kädessäni olevia papereita.
– Sinulla ei ole oikeutta lukea yksityisiä asiakirjojani.
– Niissä on minun nimeni ja minun isäni, vastasin.
– Asioita tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Miksi niitä pitää enää kaivaa esiin?
– Koska sinä olet valehdellut minulle.
Pirjo käänsi katseensa Railiin.
– Sinä lupasit, ettet sotke Katria tähän!
– En minä luvannut sellaista, Raili vastasi. – Minä sanoin, etten halua riitaa syntymäpäivillesi. Se ei tarkoita, että suostuisin salaamaan totuutta.
Pirjo alkoi itkeä.
Se ei ollut teatraalista nyyhkytystä, vaan hiljaista, katkonaista hengitystä.
– Minä menetin niin paljon silloin, hän sanoi. – Markku oli kuukausia masentunut. Rahat loppuivat. Meidän piti luopua kesämökkitontista. Ja kaikki sanoivat, että sinun isäsi oli syyllinen.
– Sinäkin sanoit niin, Raili vastasi. – Vaikka Markku kertoi sinulle myöhemmin totuuden.
Pirjo ei vastannut.
Silloin etuovi avautui.
Juha astui sisään työvaatteissaan.
Hän pysähtyi keittiön kynnykselle ja katsoi meitä vuorotellen.
– Miksi kukaan ei ole kertonut minulle, mitä täällä oikein tapahtuu?
Pirjo yritti selittää, että kyse oli vanhasta väärinkäsityksestä.
Juha ei keskeyttänyt häntä.
Kun Raili oli kertonut kaiken ja minä näyttänyt kirjeet, mieheni istui pöydän ääreen.
Hän oli hiljaa pitkään.
Lopulta hän sanoi:
– Äiti, sinä olet koko meidän avioliittomme ajan vihjaillut, että Katrin perheessä on jotain epäilyttävää.
Pirjo pyyhki silmiään.
– Minä yritin suojella sinua.
– Miltä? Siltä, että Katrin isä auttoi isää?
Pirjo ei osannut vastata.
Juha nousi.
– Ja tänään sinä laitoit vaimoni tekemään kaikki ruoat, mutta et antanut hänen jäädä juhliin, koska pelkäsit Railin puhuvan hänen kanssaan.
– Minä en ajatellut asiaa sillä tavalla.
– Mutta juuri niin sinä teit.
Ruokasalista kuului taputuksia. Joku oli ilmeisesti pitänyt puheen.
Pirjo vilkaisi ovea.
– Minun vieraistani pitää huolehtia.
Juha katsoi äitiään tavalla, jota en ollut aikaisemmin nähnyt.
– Vieraat pärjäävät hetken ilman sinua.
Hän otti pöydältä puhelimeni ja ojensi sen minulle.
– Katri, lähdetään kotiin.
Olin jo nousemassa, kun Raili pysäytti meidät.
– Odottakaa. Minulla on vielä jotain.
Hän otti käsilaukustaan ruskean kirjekuoren.
Sen päällä luki käsin:
”Katrille, Ollin tyttärelle.”
Tunsin käsivarsieni menevän kananlihalle.
– Tämä on Markulta, Raili sanoi. – Hän kirjoitti sen vähän ennen kuolemaansa. En ole avannut sitä.
Pirjo nojasi keittiön työtasoon.
– Minä luulin, että se oli hävitetty.
Raili katsoi häntä.
– Sinä et voi päättää, mitä toiselle ihmiselle kirjoitettu kirje saa sisältää.
Avasin kuoren varovasti.
Sisällä oli yksi taitettu paperi ja vanha valokuva.
Kuvassa isäni ja Markku istuivat järven rannalla, molemmilla kahvikupit kädessään. Isäni hymyili kameralle juuri sillä vinolla hymyllä, jonka muistin lapsuudestani.
Kirje oli lyhyt.
Markku kirjoitti, että hän oli hävennyt vuosikymmeniä sitä, miten oli suhtautunut isääni työpaikkariidan aikana.
Hän kertoi, että Olli oli myöhemmin auttanut häntä saamaan uuden työn tuttavansa yrityksestä, vaikka oli itse kärsinyt tapahtumista.
Ja sitten tuli lause, jonka kohdalla minun oli pakko laskea paperi pöydälle.
”Kun Juha kertoi menneensä kihloihin Ollin tyttären kanssa, ajattelin ensimmäistä kertaa vuosiin, että elämä antaa joskus mahdollisuuden korjata vanhan vääryyden. En vain uskaltanut kertoa sinulle, kuinka paljon olen isällesi velkaa.”
Kirjeen lopussa Markku pyysi minua olemaan kantamatta hänen ja Pirjon virheitä mukanani.
Hän toivoi, että hänen poikansa ja minun perheeni voisivat olla onnellisia ilman vanhojen riitojen varjoa.
Itkin ensimmäistä kertaa sinä päivänä.
En Pirjon vuoksi.
Vaan siksi, että olin saanut tietää isästäni jotain kaunista kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Juha halasi minua.
Pirjo seisoi hiljaa toisella puolella pöytää.
Lopulta hän sanoi:
– Minä en tiennyt tuosta kirjeestä kaikkea.
Raili vastasi:
– Sinun ei olisi tarvinnutkaan. Sinun olisi vain pitänyt antaa Katrin jäädä juhliin.
Lähdimme Pirjon talolta vähän ennen viittä.
En mennyt ruokasaliin selittämään mitään vieraille. En halunnut tehdä syntymäpäivistä julkista oikeudenkäyntiä.
Juha kävi kuitenkin hakemassa takkini ja laukkuni.
Samalla hän kertoi äidilleen, että tämä saisi hoitaa juhliensa loput tarjoilut itse.
Maanantaina lähetin Pirjolle viestin, jossa oli kuva kaikista kuiteista ja tilinumeroni.
Kirjoitin vain:
”Juhlatarjoilujen kulut olivat 578,60 euroa. Sovimme etukäteen, että korvaat ne. Maksathan summan viikon kuluessa.”
Rahat tulivat keskiviikkona.
Viestiä ei tullut.
Seuraavat kaksi kuukautta pidimme etäisyyttä.
Juha kävi äitinsä luona kerran hakemassa isänsä vanhoja valokuvia. Minä en lähtenyt mukaan.
Pirjo soitti kahdesti, mutta en vastannut. En ollut valmis kuuntelemaan selityksiä siitä, kuinka kaikki oli tapahtunut vahingossa.
Marraskuussa saimme kirjeen.
Pirjo oli kirjoittanut sen käsin.
Hän ei pyytänyt meitä unohtamaan tapahtunutta.
Hän myönsi suhtautuneensa minuun väärin vuosikausia. Hän kertoi, ettei ollut koskaan pystynyt hyväksymään sitä, että Markku oli antanut isälleni anteeksi niin helposti, koska hän itse oli joutunut rakentamaan vuosia elämäänsä katkeruuden ympärille.
”Kun Juha toi sinut ensimmäistä kertaa kotiimme, tunnistin heti isäsi sukunimen. Minun olisi pitänyt kertoa kaikki silloin. Sen sijaan annoin vanhan häpeäni muuttua ilkeydeksi.”
Kirjeen lopussa oli yksi lause:
”En pyydä sinua pitämään minusta, mutta toivon, ettet enää joudu tuntemaan itseäsi ulkopuoliseksi minun takiani.”
En vastannut heti.
Vasta joulukuun puolivälissä suostuin tapaamaan hänet pienessä kahvilassa Tampereen keskustassa.
Juha ei tullut mukaan.
Halusin puhua Pirjon kanssa kahdestaan.
Hän näytti vanhemmalta kuin syntymäpäivillään.
Tilasimme kahvit ja korvapuustit.
Pitkään kumpikaan ei sanonut mitään.
Lopulta Pirjo avasi käsilaukkunsa ja nosti pöydälle pienen valokuva-albumin.
– Nämä olivat Markun tavaroissa. Ajattelin, että sinä haluaisit nähdä ne.
Albumissa oli kuvia isästäni työmaalla, kesämökillä ja kerran jopa meidän vanhan kotimme pihalla.
Viimeisessä kuvassa Markku piteli sylissään pientä poikaa.
Poika oli Juha, ehkä kaksivuotiaana.
Hänen vieressään seisoi isäni.
Kuvan taakse oli kirjoitettu:
”Olli kävi kylässä. Juha ei suostunut päästämään häntä lähtemään ilman halausta.”
Katselin kuvaa pitkään.
– Minä en tiennyt, että he olivat niin läheisiä.
– Eivät he aina olleet, Pirjo sanoi hiljaa. – Mutta myöhemmin he olivat.
Hän pyyhki pöydältä näkymättömiä murusia.
– Markku sanoi joskus, että meidän pitäisi kutsua sinun vanhempasi kylään. Minä en suostunut.
Katsoin häntä.
– Miksi?
– Koska silloin minun olisi pitänyt myöntää, että olin ollut väärässä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Pirjo vastasi minulle suoraan yrittämättä puolustella itseään.
Emme halanneet kahvilasta lähtiessämme.
Emme sopineet, että kaikki olisi taas hyvin.
Mutta otin valokuva-albumin mukaani.
Kotona näytin sen Juhalle.
Hän katseli pitkään kuvaa, jossa meidän isämme seisoivat yhdessä.
– Ajattele, hän sanoi, – he tunsivat toisensa ennen kuin me edes synnyimme.
Nyökkäsin.
Aino tuli viereemme sohvalle ja osoitti vanhaa kuvaa.
– Kuka tuo setä on papan vieressä?
– Se on minun isäni, vastasin. – Sinun toinen ukkisi.
Aino tarkasteli kuvaa.
– Oliko se kiltti?
Silitin hänen hiuksiaan.
– Oli. Paljon kiltimpi kuin minä edes tiesin.
Seuraavana keväänä Pirjo kutsui meidät pääsiäislounaalle.
Tällä kertaa hän ei pyytänyt minua valmistamaan mitään.
Kun saavuimme, pöytä oli jo katettu ja uunissa tuoksui lammaspaisti.
Oman lautaseni kohdalla oli pieni nimikortti.
Siinä luki ”Katri”.
Pirjo huomasi minun katsovan korttia.
– Halusin varmistaa, että sinulla on paikka, hän sanoi.
Istuin alas.
En sanonut, että nimikortti korjaisi kaiken. Ei se korjannut.
Mutta ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen anoppini ei pyytänyt minua keittiöön auttamaan muiden ruokailun aikana.
Ja kun Aino kysyi, miksi mummo oli kattanut yhden ylimääräisen lautasen, Pirjo hymyili hieman surullisesti.
– Koska minä olen joskus tehnyt sen virheen, etten ole antanut kaikille paikkaa tässä pöydässä.
Hän nosti ylimääräisen lautasen pois.
Minä katsoin tytärtäni ja mietin isääni.
Hän oli menettänyt työpaikkansa puolustaessaan toista ihmistä. Hän ei ollut koskaan kertonut siitä minulle, eikä käyttänyt tekoaan todistaakseen olevansa muita parempi.
Minä puolestani olin melkein oppinut uskomaan, että perheeseen kuuluminen tarkoitti sitä, että piti tehdä tarpeeksi paljon töitä, miellyttää tarpeeksi ahkerasti ja sietää tarpeeksi hiljaa.
Isäni oli jättänyt minulle paremman perinnön kuin osasin kuvitella.
Hän oli osoittanut, että voi tehdä oikein, vaikka siitä ei saisi kiitosta.
Mutta minä olin oppinut myös jotain sellaista, mitä hän ei ehkä ollut osannut opettaa.
Että joskus pitää nousta pöydästä, jonka ääreen ei ole tervetullut.
Ei siksi, ettei kaipaisi perhettä.
Vaan siksi, ettei kenenkään pitäisi joutua ansaitsemaan omaa paikkaansa valmistamalla ensin ruokaa kolmellekymmenelle muulle.