— Minä en istu tuohon. Vaihtakaa minun paikkani.
Anoppini Marja sanoi sen niin kovalla äänellä, että viereisessä pöydässä istunut pariskunta kääntyi katsomaan.
Olimme juuri saapuneet kälyni viisikymmentävuotisjuhliin Tampereen lähellä sijaitsevalle vanhalle kartanolle. Juhlasalissa paloi kynttilöitä, pöydissä oli vaaleanpunaisia pioneja ja ikkunoista näkyi lokakuinen puisto. Tarjoilijat kantoivat alkumaljoja, ja juhlavieraat etsivät nimiään paikkakorteista.
Marja seisoi pöydän vieressä kädet tiukasti käsilaukkunsa ympärillä. Hänen paikkakorttinsa oli minun korttini vieressä.
— Äiti, mikä nyt on? mieheni Oskari kysyi.
— Sanoin jo. En istu hänen vieressään.
Hän ei edes katsonut minuun.
Oskari vilkaisi minua nolostuneena. Minä yritin hymyillä.
— Voin hyvin vaihtaa paikkaa, jos se helpottaa.
— Se helpottaisi paljon, Marja vastasi.
Viimeinen sana tuntui melkein läimäykseltä.
Olin ollut Oskarin kanssa naimisissa yhdeksän vuotta. Meillä oli seitsemänvuotias tytär, Aino, ja tavallinen rivitalokoti Pirkkalassa. En ollut koskaan ollut erityisen läheinen anoppini kanssa, mutta suhteemme oli pysynyt asiallisena. Kävimme syntymäpäivillä, söimme jouluna yhdessä ja vaihdoimme kuulumisia silloin tällöin.
Marja oli joskus arvostellut tapaani kasvattaa Ainoa tai sitä, etten silittänyt lakanoita. Mutta en olisi koskaan kuvitellut hänen järjestävän tällaista kohtausta muiden nähden.
— Älä tee tästä numeroa, Oskari sanoi hiljaa.
— En minä tee. Haluan vain istua muualla.
Kälyni Kaisa tuli luoksemme.
— Mitä täällä tapahtuu?
— Äitisi ei halua istua minun vieressäni, vastasin.
Kaisa katsoi Marjaa tavalla, jota en osannut tulkita. Hänen kasvoiltaan katosi hetkessä juhlahymy.
— Äiti, sovittiinko me tästä jo?
Marja puristi käsilaukkuaan.
— Minulle ei tarvitse järjestää mitään.
Silloin ymmärsin, ettei kyse ollut tavallisesta mielipahasta.
He tiesivät jotakin, mitä minä en tiennyt.
Kaisa siirsi nopeasti paikkakortit niin, että Marja päätyi istumaan pöydän toiseen päähän. Minun viereeni tuli Oskarin serkku Veera.
Yritin käyttäytyä normaalisti.
Tarjoiltiin sienikeittoa, sitten paahdettua kuhaa ja perunoita. Kaisa piti puheen, jossa muisteli lapsuutensa kesiä mökillä Näsijärven rannalla. Vieraat nauroivat hänen kertomukselleen siitä, kuinka Marja oli kerran ajanut mopolla suoraan marjapensaaseen.
Minä nauroin muiden mukana.
Mutta aina kun nostin katseeni, Marja katsoi minua.
Ei vihaisesti.
Pikemminkin kuin hän olisi odottanut minun tekevän jotakin.
Kesken pääruoan hän nousi ja poistui salista.
Oskari seurasi häntä katseellaan.
— Onkohan äidillä huono olo? kysyin.
— Ei varmaan mitään vakavaa.
— Tiedätkö, miksi hän käyttäytyy noin?
— Äiti on ollut viime aikoina vähän hankala.
Se oli liian nopea vastaus.
— Millä tavalla hankala?
— Voidaanko puhua tästä kotona?
Katsoin miestäni pitkään.
— Sinä tiedät jotakin.
Hän laski haarukkansa.
— En tiedä kaikkea.
Se ei rauhoittanut minua.
Olimme viime kuukausina riidelleet harvinaisen vähän. Arki oli sujunut, Oskari oli saanut uuden työvuorojärjestelyn logistiikkakeskuksessa ja minä olin palannut kokoaikaiseksi kirjastovirkailijaksi. Rahasta ei tarvinnut riidellä, vaikka remonttilaina painoi edelleen.
Silti olin huomannut yhden asian.
Oskari oli alkanut käydä äitinsä luona yksin.
Ennen hän oli ottanut Ainon mukaan. Nyt hän sanoi usein, että Marjalla oli jotakin järjesteltävää eikä lapsen kannattanut tulla.
En ollut kysellyt asiasta.
Ajattelin, että kuusikymmentäkahdeksanvuotias leski tarvitsi joskus poikansa apua.
Jälkiruoan aikana Veera kumartui puoleeni.
— Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
— Mitä?
— Marjan käytöstä.
— Aika vaikeaa olla ottamatta, kun hän ilmoitti koko salille, ettei suostu istumaan vieressäni.
Veera vilkaisi ympärilleen.
— Kaisa pyysi minua olemaan puhumatta tästä.
Vatsaani puristi.
— Mistä?
Veera alkoi taitella servettiään.
— Minun ei pitäisi olla se, joka kertoo.
— Veera.
Hän katsoi minua pahoittelevasti.
— Kysy Oskarilta, mitä tapahtui viime tiistaina.
Viime tiistaina.
Muistin sen päivän heti.
Oskari oli tullut kotiin melkein kolme tuntia tavallista myöhemmin. Hän oli sanonut auttaneensa äitiään siirtämään vanhaa pakastinta varastosta. Hänen takkinsa hiha oli ollut märkä ja hän oli vaikuttanut poikkeuksellisen väsyneeltä.
Kun olin kysynyt, tarvitsiko Marja uuden pakastimen, Oskari oli vastannut ärtyneesti:
— Ei kaikkea tarvitse selittää.
Olin loukkaantunut, mutta antanut asian olla.
Nyt tuo pieni keskustelu alkoi tuntua aivan toiselta.
Nousin pöydästä.
Löysin Oskarin eteisaulasta puhelin kädessään.
— Mitä tapahtui viime tiistaina?
Hän jähmettyi.
— Kuka sinulle puhui?
— Ei sillä ole merkitystä.
— On sillä.
— Oskari, sinun äitisi häpäisi minut juuri viidenkymmenen ihmisen edessä. Veera vihjasi, että kaikki liittyy viime tiistaihin. Minulla on oikeus tietää.
Oskari hieroi otsaansa.
— Äiti pyysi, etten kertoisi vielä.
— Mitä?
Hän katsoi suljettua juhlasalin ovea.
— Viime tiistaina tapahtui jotakin, minkä takia hän ei halua sinun olevan liian lähellään.
Tunsin kylmän aallon kulkevan selkääni pitkin.
— Mitä tarkoitat liian lähellä?
Oskari ei vastannut.
Sitten hän sanoi:
— Hän kävi sinun työpaikallasi.
📩 Se, mitä kirjastossa todella tapahtui, selviää ensimmäisessä kommentissa. 👇
Tuijotin häntä.
— Minun työpaikallani?
— Niin.
— Milloin?
— Viime tiistaina iltapäivällä.
— Miksi en nähnyt häntä?
— Sinä olit silloin vapaalla.
Se piti paikkansa. Olin ollut kotona Ainon kanssa, koska tällä oli ollut kuumetta.
— Mitä asiaa hänellä oli kirjastoon?
Oskari avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen.
Silloin juhlasalin ovi aukesi.
Marja seisoi ovella.
— Kerrotko sinä nyt? hän kysyi pojaltaan.
Oskari näytti siltä kuin olisi jäänyt kiinni jostakin.
— Äiti, tämä ei ole oikea paikka.
— Ei tämä olekaan.
Marja katsoi minua ensimmäistä kertaa suoraan silmiin.
— Mutta minä en jaksa enää odottaa.
Hänen äänensä värisi.
Huomasin vasta silloin, kuinka väsyneeltä hän näytti. Hänellä oli tavallista enemmän meikkiä, mutta silmien ympärillä oli tummat varjot. Vasen käsi vapisi hieman käsilaukun hihnalla.
— Mitä sinä olet tehnyt? kysyin.
Marja pudisti päätään.
— En minä ole tehnyt sinulle mitään.
— Miksi sitten käyttäydyt noin?
Hän vilkaisi Oskaria.
— Näytä hänelle.
Oskari veti puhelimensa esiin. Hän etsi hetken ja käänsi näytön minua kohti.
Siinä oli valokuva.
Kuvan tunnistin heti.
Se oli meidän kirjastomme palautusautomaattien vieressä oleva käytävä. Kuvassa näkyi harmaa ilmoitustaulu ja osa henkilökunnan oven viereisestä hyllystä.
Mutta keskellä kuvaa oli jotakin, mikä sai minut nojautumaan lähemmäs.
Lattialla oli musta kangaskassi.
Minun kangaskassini.
Olin saanut sen kolme vuotta aikaisemmin kirjastojen yhteisestä koulutuspäivästä. Siinä oli pieni valkoinen kirjailtu kuvio.
— Miksi minun kassini on tuolla?
Oskari näytti seuraavan kuvan.
Siinä näkyi kassin sisältö.
Lapsen vaaleanpunaiset villasukat.
Pieni sininen penaali.
Vihreä muistivihko.
Ja ruskea kirjekuori.
Kirjekuoren päällä oli minun nimeni.
Kirjaimet olivat Marjan käsialaa.
— Mitä tämä tarkoittaa?
Oskari laski puhelimen.
— Äiti vei sen sinne.
— Miksi?
Marja vastasi itse.
— Koska en uskaltanut tulla kotiinne.
En ymmärtänyt enää mitään.
— Mitä siinä kuoressa on?
Marja nielaisi.
— Lääkärin papereita.
Hiljaisuus tuntui jatkuvan ikuisuuden.
Ensimmäinen ajatukseni oli syöpä.
Toinen oli, että anoppini oli saanut jonkin vakavan diagnoosin eikä tiennyt, kuinka kertoa siitä meille.
— Oletko sairas? kysyin.
— Olen.
Hän sulki silmänsä hetkeksi.
— Mutta se ei ole se asia, jota minä pelkään.
Oskari tarttui äitinsä käsivarteen.
— Mennään johonkin rauhallisempaan paikkaan.
Kävelimme kartanon pieneen kirjastohuoneeseen, jossa oli kaksi nahkasohvaa ja vanhoja matkakirjoja. Juhlien musiikki kuului vaimeasti seinän läpi.
Istuin sohvalle. Marja jäi seisomaan ikkunan eteen.
Oskari aloitti.
— Äidille tehtiin keväällä muistitutkimuksia.
Katsoin Marjaa.
— Miksi?
— Koska aloin unohtaa asioita, hän sanoi.
— Kaikkihan me unohdamme.
— Minä unohdin kerran, mihin olin jättänyt autoni. Löysin sen seuraavana päivänä aivan väärästä kaupunginosasta. En muistanut ajaneeni sinne.
Tunsin kurkkuni kiristyvän.
— Mikset kertonut?
Marja kohautti olkapäitään.
— Koska en halunnut, että minua aletaan kohdella kuin lasta.
Oskari jatkoi:
— Tutkimuksissa todettiin lievä muistisairaus. Äiti on vielä pärjännyt kotona, mutta hänelle on järjestetty seurantaa ja tukea.
Olin kuullut työssäni paljon muistisairauksista. Kirjastossa kävi asiakkaita, jotka eivät löytäneet varaamiaan kirjoja tai unohtivat, miksi olivat tulleet. Olin aina ajatellut osaavani suhtautua heihin rauhallisesti.
Mutta Marja?
Nainen, joka muisti jokaisen sukulaisen syntymäpäivän ja pystyi vielä viime jouluna luettelemaan ulkomuistista kaikki joululaulujen sanat?
— Entä se kassi? kysyin.
Marja kääntyi ikkunasta.
— Minä olin tehnyt sinulle paketin.
— Minkä paketin?
— Ainon vanhoja tavaroita. Niitä, joita oli jäänyt luokseni. Ja kirjeen.
Hänen äänensä särkyi.
— Halusin antaa ne sinulle ennen kuin unohdan, miksi olen niitä säästänyt.
Minusta tuntui hirveältä, että olin vielä hetkeä aikaisemmin ollut vihainen hänen käytöksestään.
Mutta yksi asia ei sopinut kuvaan.
— Miksi veit sen kirjastoon? Mikset tullut meille tai soittanut?
Marja katsoi lattiaan.
— Koska minä luulin, että sinä olet muuttanut pois Oskarin luota.
Katsoin mieheeni.
— Mitä?
Oskari pudisti päätään surullisesti.
— Äiti oli muistanut yhden vanhan riitanne. Sen, joka oli silloin, kun Aino oli vauva.
Muistin riidan.
Olin ollut äitiyslomalla, aivan loppuun palanut. Marja oli tullut meille ilmoittamatta ja arvostellut sitä, että olin antanut Ainon nukkua vaunuissa terassilla. Hän oli sanonut, etten ehkä ollut valmis äidiksi.
Olin pakannut Ainon vaatteet ja lähtenyt kahdeksi yöksi vanhempieni luokse.
Siitä oli kuusi vuotta