— Äidin mökkitontille! Nyt hän saa levätä siellä niin paljon kuin haluaa eikä hänen tarvitse enää kysyä keneltäkään lupaa, Ilja julisti ääneen ja kohotti lasinsa.
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. Joku hymyili, toinen ojensi lasinsa kilistääkseen Svetlana Arkadjevnan kanssa. Anoppi painoi käden rinnalleen ja katsoi poikaansa kiitollisena.
— Tämä on vasta oikea lahja, hän sanoi. — Tiesin, ettet jätä äitiäsi ilman omaa paikkaa.
Viktorija käänsi hitaasti katseensa mieheensä.
Siihen asti hän oli ajatellut, että perhelounas sujui aivan tavallisesti. Oli lämmin elokuinen päivä. Olohuoneen ikkunat olivat auki, ja pihalta leijui sisään omenoiden ja auringossa lämmenneen puun tuoksu. Pöydällä oli pilkottuja vihanneksia, paistettua lihaa, tuoreita yrttejä, juustoa ja hedelmiä. Sukulaiset olivat keskustelleet sadonkorjuusta, syksyn suunnitelmista ja mökkiensä viimeisimmistä kuulumisista.
Nyt kaikkien katseet olivat kuitenkin Svetlana Arkadjevnassa, joka vastaanotti onnitteluja niin itsevarmasti kuin avaimet ja omistuspaperit olisivat jo olleet hänen käsissään.
— Minkä tontin sinä annoit lahjaksi? Viktorija kysyi. Ilja hymyili kevyesti.
— Meidän tietenkin. Ei meillä muutakaan ole.
— Sen Ozjornyn lähellä olevan?
— Niin. Ajattelin, että äiti tarvitsee sitä enemmän. Mehän voimme joka tapauksessa käydä siellä viikonloppuisin.
Viktorija ei vastannut heti.
Hänen miehensä istui vieressä, nosteli rauhallisesti vihanneksia lautaselleen ja näytti täysin tyytyväiseltä.
Mikään hänen olemuksessaan ei viitannut siihen, että hän olisi hetkeäkään epäillyt juuri tekemäänsä ilmoitusta.
Hän oli vakuuttunut siitä, että oli tehnyt suuren, anteliaan ja täysin oikean eleen.
— Oletko jo hoitanut jotain papereita? Viktorija kysyi.
— Melkein. Asiakirjat vain puuttuvat. Katsotaan ne huomenna.
Svetlana Arkadjevna piristyi heti.
— Olen jo miettinyt, mitä siellä pitää muuttaa. Se vanha omenapuu saunan vieressä täytyy kaataa. Se vain varjostaa. Tienpuoleinen aita pitää vaihtaa korkeampaan. Ja sen pienen vajan voisi purkaa kokonaan.
Viktorija katsoi anoppiaan.
— Miksi omenapuu pitäisi kaataa?
— Se on tiellä.
— Ei se ole kenenkään tiellä.
— Siihen olisi parempi rakentaa suljettu huvimaja, etteivät hyönteiset pääse sisään. Polkuakin pitää leventää. Kun siskoni tulee koko perheensä kanssa, kaikille täytyy olla tilaa.
Ilja nyökkäsi.
— Äiti on jo pitkään halunnut paikan, jossa voisi viettää kesää.
— Minähän vietän siellä jo melkein koko kesän, Svetlana Arkadjevna huomautti. — Aiemmin tunsin vain olevani vieras. Nyt voin vihdoin järjestää kaiken kunnolla.
Sitten hän alkoi luetella, kuka nukkuisi talossa, kenelle annettaisiin pieni huone ja kuka voisi yöpyä saunarakennuksessa sen kunnostamisen jälkeen.
Viktorija kuunteli loppuun asti.
Hän ei halunnut alkaa kuulustella miestään koko suvun edessä, vaikka kysymyksiä kertyi hänen mieleensä koko ajan lisää.
Hän ei kysynyt, milloin Ilja oli päättänyt ryhtyä määräämään omaisuudesta, joka ei kuulunut hänelle.
Eikä hän muistuttanut miestään siitä, että tontti oli ollut Viktorijan oma jo kauan ennen heidän tapaamistaan.
Hän painoi vain mieleensä miehensä kasvojen ilmeen.
Ilja hymyili.
Hän nautti sukulaisten huomiosta, äitinsä kiitollisuudesta ja tunteesta, että pystyi yhdellä suurella eleellä tekemään jonkun onnelliseksi.
Oli vain yksi ongelma.
Hänellä ei ollut mitään annettavaa.
Viktorija oli ostanut tontin yhdeksän vuotta aikaisemmin, jolloin hän ei edes tiennyt Iljan olemassaolosta.
Maa-alue oli pieni, noin kuuden aarin kokoinen. Siellä oli vanha yksikerroksinen talo, vino vaja ja hoitamaton alue taka-aidan vieressä.
Edellinen omistaja oli asunut jo vuosia tyttärensä luona ja halusi myydä paikan jollekulle, joka ei antaisi sen rapistua kokonaan.
Viktorija kävi katsomassa tonttia ensimmäisen kerran pilvisenä huhtikuun päivänä.
Maa oli vielä märkää, polku petti kenkien alla ja räystäiltä tippui vettä.
Talo oli vaatimaton mutta tukeva.
Siinä oli kaksi huonetta, pieni keittiö ja terassi.
Viktorija kierteli tontilla lähes tunnin. Oikeanpuoleinen naapuri kertoi, että keväällä vesi jäi pitkäksi aikaa seisomaan maahan. Vastapäisen talon nainen varoitti, ettei vanha luumupuu juuri enää tehnyt hedelmää.
Omistaja näytti rehellisesti vajan perustuksessa olevan halkeaman ja kertoi, että talon katto pitäisi luultavasti vaihtaa muutaman vuoden kuluessa.
Viktorija osti tontin siitä huolimatta.
Hän allekirjoitti kauppakirjan, rekisteröi omistusoikeuden omiin nimiinsä ja sai siitä asianmukaisen todistuksen.
Kaikki asiakirjat hän laittoi paksuun siniseen kansioon, jonka hän myöhemmin lukitsi kotinsa kassakaappiin.
Ensimmäiset kaksi vuotta hän kävi tontilla lähes joka viikonloppu.
Ensin hän siivosi alueen.
Sitten hän palkkasi työntekijöitä poistamaan vanhan vajan ja kunnostamaan polun.
Taloa hän ei remontoinut kokonaan. Hän korjasi kuistin, vaihtoi muutaman laudan terassilta ja uusi sähköjohdot.
Saunan hän rakennutti kolme vuotta tontin ostamisen jälkeen.
Hän valitsi paikan huolellisesti, neuvotteli asiantuntijoiden kanssa, laski kustannukset ja valvoi henkilökohtaisesti työn jokaista vaihetta.
Hän ei halunnut valtavaa rakennusta, joka veisi puolet pihasta.
Lopulta tontille nousi pieni ja siisti sauna, jossa oli oleskeluhuone ja avoin kuisti.
Sitten tuli puutarhan vuoro.
Viktorija istutti kaksi omenapuuta, päärynäpuun, kirsikkapuun, herukkapensaita ja muutamia karviaispensaita.
Vanhan omenapuun saunan vieressä hän jätti koskemattomaksi.
Keväisin se kukki runsaasti, kesällä se antoi varjoa, ja elokuussa sen oksat taipuivat omenoiden painosta.
Tontista tuli Viktorijalle paikka, jonne hän meni siksi, että halusi, ei siksi, että hänen olisi ollut pakko.
Hän lepäsi siellä, hoiti puutarhaa, luki terassilla, keräsi hedelmiä ja saattoi viettää tuntikausia vilkaisemattakaan puhelintaan.
Hän tiesi, mistä maa kuivui keväällä ensimmäisenä, missä yrtit kasvoivat parhaiten ja mikä vanhan omenapuun oksa piti leikata talven jälkeen.
Iljan hän tapasi viisi vuotta aikaisemmin yhteisen ystävän syntymäpäivillä.
Ilja työskenteli kylmälaiteteknikkona ja liikkui työnsä vuoksi ympäri kaupunkia. Hänellä oli taito kertoa kaikkein tavallisimmatkin tapahtumat niin, että kaikki nauroivat.
Viktorija piti siitä, ettei mies yrittänyt näyttää tärkeämmältä tai menestyneemmältä kuin todellisuudessa oli.
Muutamaa kuukautta myöhemmin he muuttivat yhteen.
Ilja muutti Viktorijan asuntoon, mutta ehdotti alusta asti kulujen jakamista eikä koskaan suhtautunut asuntoon parisuhteen mukana tulleena ilmaisena etuna.
Viikonloppuisin he kävivät yhdessä tontilla.
Aluksi Ilja sanoi:
— Täällä sinun tontillasi on kyllä hienoa.
Myöhemmin:
— Meillä on täällä hienoa.
Häiden jälkeen sanamuodot muuttuivat jälleen.
— Meidän tonttimme pumppu pitää vaihtaa.
— Meidän saunamme vieressä on liian vähän tilaa.
— Meidän perheen paikka kaipaa huoltoa.
Viktorija korjasi häntä muutaman kerran rauhallisesti.
— Tontti on minun. Ostin sen kauan ennen kuin tapasin sinut.
Ilja vain nauroi.
— Tiedän. Sanon ”meidän”, koska olemme nyt naimisissa.
Viktorija ei pitänyt sitä vakavana vaaranmerkkinä.
Hän ajatteli sen olevan vain puhetapa.
Ilja auttoi tontilla, korjasi tavaroita, leikkasi nurmikkoa, toi rakennusmateriaaleja ja vietti siellä aidosti paljon aikaa.
Mutta kunnossapidossa auttaminen ei tehnyt hänestä omistajaa.
Kuten Viktorija myöhemmin ymmärsi, Ilja ei ajatellut asiaa samalla tavalla.
Svetlana Arkadjevna tuli tontille ensimmäisen kerran häiden jälkeen.
Hän jäi viikoksi, sitten vielä kahdeksi, ja seuraavana kesänä hän oli siellä lähes koko ajan.
Viktorijaa se ei haitannut.
Anoppi hoiti kasvimaata, poimi hedelmiä, siivosi terassia ja yleensä ilmoitti etukäteen, jos halusi kutsua siskonsa tai jonkun ystävänsä käymään.
Ongelma ei ollut hänen läsnäolonsa.
Ongelma olivat hänen puheensa.
Naapureille hän kertoi:
— Vihdoinkin poikani hankki minulle hienon mökkipaikan.
Tai:
— Ilja osti erinomaisen tontin. Talo vain vaati paljon kunnostamista.
Kerran Viktorija kuuli tämän portilla ja katsoi miestään hämmästyneenä.
— Miksi äitisi kertoo, että sinä ostit tontin?
Ilja kohautti olkapäitään.
— Se kuulostaa hänen mielestään paremmalta.
— Eikö totuus ole tarpeeksi hyvä?
— Mitä väliä sillä on, mitä hän naapureille puhuu?
Viktorija päätti silloin olla riitelemättä.
Hän todella uskoi Svetlana Arkadjevnan vain haluavan kehuskella pojallaan eikä pitänyt tämän sanoja kovin merkityksellisinä.
Nyt perhepöydässä istuessaan Viktorija ymmärsi erehtyneensä.
Anoppi ei ollut vain kertonut muille itselleen mieluisampaa versiota tapahtumista.
Ajan myötä hän oli itsekin alkanut uskoa siihen.
Lounaan jälkeen sukulaiset jatkoivat tulevista muutoksista puhumista.
— Aidan täytyy olla korkeampi, Svetlana Arkadjevna sanoi. — Naapuritalosta näkee kaiken.
— Miksi haluat sulkeutua niin tarkasti? Iljan sukulainen kysyi.
— Koska nyt minä olen siellä emäntä.
Viktorija kohotti katseensa.
Anoppi ei edes huomannut sitä.
Hän puhui jo siitä, kuinka syyskuussa kutsuisi työntekijät kaatamaan puita.
— Vanhan omenapuun poistan varmasti. Ja kirsikkapuun polun vierestä.
— Kirsikkapuu ei häiritse ketään, Viktorija sanoi.
— Ei vielä. Mutta kun uusi aita rakennetaan, siinä tulee liian ahdasta.
— Ja kuka päätti, että sinne tulee uusi aita?
— Minä. Nyt minä päätän.
Ilja naurahti.
— Äiti on jo asettunut taloksi.
Viktorija ei sanonut enää mitään.
Kun vieraat olivat illalla lähteneet, hän siivosi pöydän, laittoi astiat paikoilleen ja meni parvekkeelle.
Ilja puhui pitkään puhelimessa äitinsä kanssa.
He keskustelivat papereista, syksyn suunnitelmista ja ihmisistä, joita Svetlana Arkadjevna halusi kutsua tontille.
— Etsin asiakirjat huomenna, Ilja lupasi. — Älä huolehdi.
Viktorija kuuli sanat avoimen oven läpi.
Hän ei puuttunut keskusteluun.
Seuraavana aamuna Ilja nousi tavallista aikaisemmin.
Hän söi aamiaisen, tarkisti viestinsä ja meni työhuoneeseen.
— Vika, missä tontin asiakirjat ovat?
Viktorija istui kannettavan tietokoneen ääressä ja kävi läpi työviestejä.
— Miksi tarvitset niitä?
— Sanoinhan eilen. Meidän pitää hoitaa paperiasiat loppuun.
— Mitkä paperiasiat tarkalleen?
Ilja huokaisi kärsimättömänä.
— Lahjakirja äidille.
— Oletko jo käynyt notaarilla?
— En. Tarvitsen ensin paperit. Katson, mitä meillä on, ja selvitän sitten, miten asia hoidetaan.
— Mitä tarkalleen aiot lahjoittaa?
— Tontin ja talon. Miksi me taas väittelemme tästä?
Viktorija sulki kannettavan tietokoneensa.
— Minua kiinnostaa, miten aiot tehdä sen.
— Ihan normaalisti. Keräämme asiakirjat, toimitamme ne sinne minne pitää, ja äidistä tulee omistaja.
— ”Keräämme”?
— Niin. Sinä allekirjoitat tarvittavat paperit.
— Entä jos en allekirjoita?
Ilja kurtisti kulmiaan.
— Miksi et allekirjoittaisi?
— Koska en aio lahjoittaa omaa tonttiani sinun äidillesi.
Ilja katsoi häntä kuin Viktorija olisi juuri kieltäytynyt luovuttamasta jotain, mikä kuului hänelle.
— Kuulit eilen, mitä lupasin.
— Kuulin.
— Sukulaisetkin kuulivat.
— Sinun lupauksesi ei tee siitä laillista.
Ilja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin.
— Vika, äiti on auttanut siellä vuosia. Hän viettää tontilla melkein koko kesän. Se on hänelle tärkeä paikka.
— Ja siksi päätit lahjoittaa hänelle minun omaisuuteni?
— Ei se ole vain sinun. Me olemme naimisissa.
— Niinkö sinä olet päättänyt?
— Lain mukaan puolisoiden omaisuus on yhteistä.
Hän sanoi sen täysin vakuuttuneena, lähes opettavaisella äänensävyllä.
Viktorija katseli häntä muutaman sekunnin.
Nyt hän ymmärsi, ettei kyse ollut vain halusta tehdä äiti onnelliseksi.
Ilja todella uskoi avioliiton antavan hänelle oikeuden määrätä kaikesta, mikä kuului hänen vaimolleen.
— Oletko koskaan nähnyt tontin asiakirjoja? Viktorija kysyi.
— Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa?
— Paljonkin.
— Itsehän sanoit, että ne ovat kassakaapissa.
— Mutta oletko koskaan avannut kansiota?
— En. Miksi minä penkoisin sinun papereitasi?
— Silti omaisuuden lahjoittaminen ei häirinnyt sinua.
Ilja pyyhkäisi kädellään pöytää.
— Älä takerru sanoihin. Ota asiakirjat esiin, niin katsotaan niitä rauhassa.
Viktorija nousi.
Kassakaappi oli työhuoneen suuren kaapin alaosassa.
Vain Viktorija tiesi koodin.
Ilja ei ollut koskaan ollut kiinnostunut sen sisällöstä, vaikka tiesi Viktorijan säilyttävän siellä asunnon, tontin ja auton asiakirjoja.
Viktorija näppäili yhdistelmän, avasi kassakaapin ja nosti esiin sinisen kansion.
Ilja ojensi heti kätensä.
— Anna tänne.
Viktorija ei antanut sitä.
Hän laski kansion pöydälle eteensä.
Ensin hän otti esiin kauppakirjan.
Sitten vanhan omistusoikeuden rekisteröintitodistuksen.
Lopuksi hän asetti pöydälle uudemman otteen, jonka oli hankkinut ennen saunan rakentamista.
— Katso tarkkaan.
Ilja istuutui.
— Mitä minun pitäisi katsoa?
— Ostopäivää.
Ilja löysi sen.
— Yhdeksän vuotta sitten.
— Me olemme tunteneet viisi vuotta.
— Tiedän.
— Katso nyt, kuka tähän on merkitty omistajaksi.
Ilja luki tekstin.
— Sinä.
— Vain minä?
— Vain sinä.
— Sama koskee tonttia.
Viktorija asetti toisen asiakirjan hänen eteensä.
Nyt Ilja luki huomattavasti hitaammin.
Itsevarmuus katosi hänen kasvoiltaan.
Hän vilkaisi useita kertoja papereita ja sitten vaimoaan aivan kuin odottaisi löytävänsä jostain rivin, joka antaisi hänelle sittenkin oikeuden puoleen omaisuudesta.
Sellaista riviä ei ollut.
— Mutta sauna rakennettiin avioliiton jälkeen, hän sanoi lopulta.
— Rakensin sen jo muutama vuosi ennen kuin edes tapasin sinut.
Ilja vaikeni.
— Mutta olen tehnyt siellä paljon töitä.
— Vaihdoit pumpun, korjasit ruohonleikkurin ja autoit muutaman kerran aidan kanssa. Se ei tee sinusta maanomistajaa.
— Luulin, että avioliiton jälkeen kaikesta tulee yhteistä.
— Olisit voinut kysyä.
Ilja nojautui tuolissaan taaksepäin.
— Et ole koskaan selittänyt tätä minulle näin.
Viktorija kohotti kulmiaan.
— Olen sanonut monta kertaa, että ostin tontin ennen kuin tapasin sinut. Mitä muuta minun olisi pitänyt selittää?
— Luulin sen olevan vain muodollisuus.
— Juuri siksi sinun olisi pitänyt ensin avata tämä kansio ja vasta sen jälkeen alkaa jakaa lahjoja.
Viktorija veti asiakirjat lähemmäs itseään ja sanoi rauhallisesti:
— Ennen kuin lahjoitat minun tonttini toiselle ihmiselle, olisit voinut edes tarkistaa paperit, jotka ovat koko tämän ajan olleet kassakaapissa.
Ilja hieroi leukaansa.
Hänen kasvonsa olivat selvästi punaiset. Vielä edellisenä päivänä hän oli ottanut vastaan onnitteluja, luvannut äidilleen hoitaa paperit ja kuunnellut tyytyväisenä tämän suunnitelmia. Nyt hänen edessään olivat asiakirjat, jotka osoittivat yksiselitteisesti, ettei hän voinut määrätä tontista, talosta eikä saunasta.
— Mitä nyt sitten? hän kysyi.
— Ei mitään.
— Minä ehdin jo kertoa äidille.
— Sitten sinä selität asian hänelle.
— Hän pettyy.
— Minäkin yllätyin melkoisesti saadessani tietää, että joku oli lahjoittanut omaisuuteni kysymättä minulta.
Ilja nousi.
— Voisit suostua.
— En.
— Miksi sanot heti ei?
— Koska se on minun omaisuuttani. Minä ostin sen, kunnostin sen, rakennutin saunan ja istutin puutarhan jo kauan ennen kuin tapasin sinut. En aio lahjoittaa sitä vain siksi, että sinä halusit näyttää anteliaalta sukulaistesi edessä.
— Halusin auttaa äitiäni.
— Auta häntä sillä, mikä kuuluu sinulle.
Ilja sulki kansion äkillisesti.
— Sinä teet tästä pelkän omistuskysymyksen. — Tämä keskustelu alkoi siitä, että lahjoitit toisen ihmisen omaisuutta. Mistä muusta minun pitäisi tehdä tämä kysymys?
Samassa Iljan puhelin soi.
Näytöllä luki: ”Äiti”.
Ilja katsoi Viktorijaa ennen kuin vastasi.
— Niin, äiti.
Svetlana Arkadjevna puhui niin kovalla äänellä, että Viktorija erotti pöydän toiselta puolelta yksittäisiä sanoja: asiakirjat, aita, puut, paperit.
— Tässä tuli pieni ongelma, Ilja sanoi.
Hän vaikeni kuuntelemaan.
— Ei, se ei ole tekninen ongelma.
Uusi tauko.
— Tontti on Vikan nimissä. Viktorija hymyili ironisesti.
Jostain syystä Ilja lausui tiedon kuin olisi juuri saanut sen selville, vaikka hän oli jo ennen häitä tiennyt, kuka tontin oli ostanut.
— Ei, äiti. En voi allekirjoittaa mitään yksin.
Svetlana Arkadjevna vastasi niin kovaa, että Ilja joutui siirtämään puhelinta kauemmas korvastaan.
— Parempi, että tulet tänne, Ilja sanoi. — Puhutaan täällä.
Anoppi ilmestyi paikalle kaksi tuntia myöhemmin. Hän astui asuntoon vihaisena, käveli suoraan olohuoneeseen ja laski laukkunsa nojatuolille.
— Mitä tarkoittaa, että tontti on Vikan nimissä?
— Juuri sitä, miltä se kuulostaa, Viktorija vastasi.
— Mutta te olette naimisissa.
— Olemme.
— Silloinhan kaikki on yhteistä.
— Ei kaikki.
Svetlana Arkadjevna katsoi poikaansa.
— Eilen sanoit, että tontti on teidän.
Ilja seisoi ikkunan vieressä vältellen äitinsä katsetta.
— Olin väärässä.
— Miten tällaisessa asiassa voi olla väärässä?
— En tarkistanut asiakirjoja.
— Entä Viktorija? Oliko hän tarkoituksella hiljaa?
— En ole koskaan salannut sitä, että ostin tontin neljä vuotta ennen kuin tapasin Iljan.
— Mutta nyt te olette naimisissa!
— Se ei muuta ennen avioliittoa hankitun omaisuuden omistajuutta.
Anoppi käveli pöydän luo ja huomasi avoimen kansion.
— Näytä.
Viktorija käänsi kauppakirjan niin, että päivämäärä näkyi.
Svetlana Arkadjevna luki sen ja otti sitten rekisteröintitodistuksen käteensä.
— Entä sitten? hän kysyi muutaman sekunnin kuluttua. — Voithan sinä lahjoittaa sen minulle nyt.
— Tietenkin voin, Viktorija vastasi. — Jos omistaja haluaa lahjoittaa sen.
— Etkö halua auttaa miehesi äitiä?
— Te vietätte siellä koko kesän. Käytätte taloa, saunaa ja tonttia. Mitä muuta tarvitsette?
— Varmuuden siitä, ettet huomenna muuta mieltäsi.
— Eilisen jälkeen aion nimenomaan muuttaa sääntöjä, jotka koskevat vierailujanne.
Svetlana Arkadjevna suoristautui äkisti.
— Miksi?
— Koska julistitte itsenne omistajaksi, aloitte päättää, mitkä puut kaadetaan, millainen aita rakennetaan ja ketä majoitetaan minun talooni. — Luulin, että Ilja oli jo siirtänyt kaiken minulle.
— Ilman minua hän ei voinut siirtää mitään. — Mutta kun hän kerran lupasi, et voi tehdä hänestä koko suvun edessä miestä, joka ei pidä sanaansa.
— Sitten hänen täytyy itse vastata omista sanoistaan.
Anoppi kurtisti kulmiaan.
— Älä tee ongelmaa asiasta, jossa sitä ei ole. Mitä väliä sillä on, kenen nimissä tontti on? Sukulaiset käyvät siellä joka tapauksessa.
— Minulle sillä on väliä.
— Olet pikkumainen.
Viktorija ei kääntänyt katsettaan.
— Tehdään sitten jotain todella anteliasta.
— Mitä?
— Siirtäkää oma asuntonne naapureillenne.
Svetlana Arkadjevna perääntyi.
— En missään tapauksessa!
— He ovat asuneet vieressänne vuosia. Varmasti he ovat joskus auttaneet teitä. Valitkaa mukavat naapurit ja lahjoittakaa asunto heille.
— Se asunto on minun! — Juuri niin. — Minä päätän, kenelle sen jätän!
— Ja minä päätän omastani.
Anoppi avasi suunsa, mutta ei keksinyt vastausta.
Ilja laski katseensa.
Vertaus oli liian selvä peitettäväksi uusilla puheilla perheestä ja auttamisesta.
— Minä olen ansainnut sen asunnon itse, Svetlana Arkadjevna sanoi lopulta.
— Ja minä ostin tonttini omilla rahoillani.
— Se ei ole sama asia.
— Se on täsmälleen sama asia.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Anoppi otti laukkunsa.
— Eli lahjaa ei tule?
— Ei tule.
— Ilja, kuuletko sinä tämän?
— Kuulen, äiti.
— Etkä aio tehdä mitään?
Ilja vilkaisi kansiota.
— En voi määrätä siitä tontista.
Svetlana Arkadjevna sulki laukkunsa terävällä liikkeellä.
— Miksi sitten eilen sanoit niin kaikkien edessä?
— Luulin, että minulla oli siihen oikeus.
— Sitten sinun olisi pitänyt tarkistaa!
— Juuri sitä minäkin olen yrittänyt selittää, Viktorija sanoi.
Anoppi katsoi häntä vihamielisesti. — Älä ole noin tyytyväinen. Olet saattanut miehesi erittäin kiusalliseen tilanteeseen.
— Hän saattoi itse itsensä siihen.
Svetlana Arkadjevna lähti hyvästelemättä.
Ovi sulkeutui.
Ilja jäi muutamaksi minuutiksi seisomaan ikkunan ääreen.
Sitten hän palasi pöydän luo ja avasi kansion uudelleen.
— Minä todella luulin, että avioliiton jälkeen voin määrätä kaikesta, hän myönsi.
— Miksi?
— En tiedä. Kai siksi, että olemme viettäneet siellä aikaa yhdessä, minä olen auttanut ja äiti on viettänyt siellä kesiä… Ajan myötä aloin ajatella, että paikka kuuluu meille molemmille.
— Voit ajatella mitä tahansa. Omistajuus ei sillä muutu.
— Puhut kuin olisin yrittänyt huijata sinua.
— En usko, että aioit väärentää allekirjoitustani tai tehdä jotain selkäni takana. Teit jotain muuta. Lupasit minun omaisuuteni toiselle ihmiselle pitämättä edes tarpeellisena kysyä sen omistajalta.
Ilja istui häntä vastapäätä.
— Luulin, että suostuisit.
— Milloin ajattelit kysyä? Ennen juhlia? Sen jälkeen, kun kaikki olivat jo onnitelleet äitiäsi? Vai suoraan notaarilla? Ilja ei vastannut.
— Halusin asettaa sinut tapahtuneen tosiasian eteen, hän myönsi muutaman hetken kuluttua.
— Juuri se suututti minua eniten.
— Ymmärrän.
— Ei vielä siltä näytä.
— Mitä haluat minun sanovan?
Viktorija lomitti sormensa pöydällä.
— En halua sanoja. Haluan, että ymmärrät eron äitisi auttamisen ja toisen ihmisen omaisuudesta määräämisen välillä. Olisit voinut ehdottaa, että hän käy siellä useammin. Olisit voinut ostaa hänelle omilla rahoillasi jotain hyödyllistä. Olisit voinut etsiä hänelle toisen tontin. Mutta valitsit helpoimman vaihtoehdon: päätit antaa hänelle jotain valmista, mikä ei edes kuulu sinulle.
Ilja haroi hiuksiaan.
— Kun sanot sen noin, se kuulostaa aika pahalta.
— Koska se oli pahasti tehty.
— En nähnyt sitä niin.
— Mieti sitten nyt.
He keskustelivat pitkään sinä iltana.
Aluksi Ilja yritti puolustautua sillä, että oli tottunut kutsumaan tonttia ”meidän tontiksemme”.
Myöhemmin hän myönsi pitäneensä roolista, jossa poika antaa äidilleen suuren lahjan.
Hän oli kuvitellut, kuinka sukulaiset kehuisivat häntä ja kuinka Svetlana Arkadjevna kertoisi kaikille huomaavaisesta ja anteliaasta pojastaan.
Kertaakaan hän ei ollut miettinyt, miltä Viktorijasta tuntuisi.
— Luulin, ettet kieltäytyisi, hän toisti.
— Siksikö, etten aiemmin reagoinut, kun äitisi kertoi tontin olevan sinun?
— Luultavasti. — Sitten sekoitit rauhallisuuteni heikkouteen.
— En sanoisi sitä ihan noin.
— Mutta toimit juuri niin.
Ilja ei enää väitellyt.
Viktorija ei vaatinut heti avioeroa, pakannut miehensä tavaroita eikä järjestänyt kohtausta.
Hän halusi nähdä, pystyisikö Ilja ymmärtämään, ettei kyse ollut tavallisesta asiakirjoihin liittyvästä erehdyksestä vaan vakavasta luottamuksen rikkomisesta.
— Kuvittele, että minä lahjoittaisin autosi äidillesi, hän sanoi. — Koko suvun edessä. Ja sen jälkeen pyytäisin sinua vain allekirjoittamaan paperit.
— Suuttuisin todella pahasti.
— Vaikka hän matkustaisi joskus kyydissäsi?
— Niin.
— Vaikka hän auttaisi joskus pesemään auton?
— Niin.
— Miksi tontti olisi sitten eri asia?
Ilja nyökkäsi.
— Ei sen pitäisi olla.
Seuraavana päivänä hän soitti äidilleen.
Keskustelu kesti pitkään.
Svetlana Arkadjevna yritti jälleen vakuuttaa pojalleen, että Viktorija liioitteli ja että tonttihan jäisi joka tapauksessa perheeseen.
Tällä kertaa Ilja ei myötäillyt äitiään vain välttääkseen riidan. — Äiti, lupasin sinulle jotain, mikä ei kuulu minulle. Vikalla ei ole mitään velvollisuutta korjata minun virhettäni omalla omaisuudellaan.
Svetlana Arkadjevna vastasi terävästi.
— Ei, hän ei ole kitsas. Minä olin väärässä.
Puhelun jälkeen Ilja näytti uupuneelta.
— Hän sanoi, ettei enää tule tontille.
— Se on hänen päätöksensä.
— Luulen, että hän tulee kuitenkin.
— Kunhan soittaa ensin.
Ilja katsoi vaimoaan.
— Aiotko kieltää häntä tulemasta?
— En. Mutta tästä lähtien vieraita ei tuoda ilman minun lupaani, tontilla ei tehdä mitään muutoksia, enkä halua hänen enää kertovan naapureille, että tontti kuuluu sinulle tai hänelle.
— Reilua. Muutamaa päivää myöhemmin Ilja meni itse äitinsä luo.
Viktorija ei lähtenyt mukaan.
Se oli Iljan keskustelu ja Iljan vastuu.
Hän palasi illalla.
— Pyysin häneltä anteeksi.
— Mitä hän sanoi?
— Ensin hän syytti sinua. Sitten muistutin häntä hänen asunnostaan ja naapureista.
Viktorija hymyili.
— Toimiko?
— Hyvin nopeasti.
Ilja kertoi äitinsä protestoineen vielä pitkään, mutta lopulta tämä oli myöntänyt alkaneensa liian aikaisin määrätä tontista.
Eniten Svetlana Arkadjevnaa ei häirinnyt edes se, ettei hän saisi tonttia, vaan se, että sukulaiset olivat jo kuulleet väitetystä lahjasta.
— Minä selitän heille, Ilja sanoi.
— Niin sinun pitääkin.
Seuraavassa sukutapaamisessa hän todella otti asian puheeksi.
Hän ei syyttänyt vaimoaan eikä väittänyt lahjoituksen peruuntuneen jonkin asiakirjaongelman vuoksi.
Hän myönsi suoraan erehtyneensä luulemaan tonttia yhteiseksi omaisuudeksi ja luvanneensa toisen ihmisen omaisuutta ilman omistajan lupaa.
Sukulaiset reagoivat paljon rauhallisemmin kuin hän oli odottanut.
Yksi heistä kohautti olkapäitään.
— Hyvä, että asia selvisi ennen kuin mitään ehdittiin allekirjoittaa. Svetlana Arkadjevnan sisar lisäsi:
— Rehellisesti sanottuna sinun olisi pitänyt kysyä ensin Vikalta.
Anoppi istui kasvot kireinä mutta ei väitellyt.
Elokuun aikana hän kävi tontilla jälleen muutaman kerran.
Nyt hän soitti aina ensin.
Hän ei tuonut vieraita, ei suunnitellut uutta aitaa eikä enää puhunut puiden kaatamisesta.
Naapureillekaan hän ei enää kertonut poikansa hankkineen hänelle mökkipaikkaa.
Eräänä päivänä hän pysähtyi kuitenkin vanhan omenapuun viereen.
— Oksat roikkuvat aika matalalla.
— Leikkaan syksyllä ne, jotka ovat kuivuneet, Viktorija vastasi.
— Et siis aio kaataa sitä?
— En. Puu on terve.
Svetlana Arkadjevna katsoi omenoista raskaita oksia ja nyökkäsi.
— Sitten sitä ei tarvitse kaataa.
Se oli vain lyhyt lause, mutta Viktorija huomasi eron heti.
Anoppi ei enää sanonut: ”Minä kaadan sen” tai ”Minä olen päättänyt”.
Hän kysyi omistajalta ja hyväksyi tämän vastauksen.
Myös Ilja lakkasi puhumasta tontista yhteisenä omaisuutena.
Nyt hän sanoi: — Mennäänkö sinun tontillesi?
Tai:
— Tarvitsetko siellä apua jossakin?
Viktorija ei vaatinut liioiteltua kohteliaisuutta eikä nauttinut miehensä korjaamisesta.
Tärkeää oli jokin aivan muu.
Hänen miehensä oli vihdoin lakannut sekoittamasta perhe-elämään osallistumista omistusoikeuteen.
Asiakirjat palasivat siniseen kansioon.
Viktorija laittoi kauppakirjan, todistukset ja saunaan liittyvät paperit takaisin kassakaappiin.
Hän ei vaihtanut koodia.
Ilja ei ollut koskaan tiennyt sitä, eikä hän nyt edes yrittänyt saada sitä selville.
Eräänä päivänä hän jopa pyysi Viktorijaa näyttämään asiakirjat uudelleen.
— Haluan ymmärtää kunnolla, mitä ostit ennen avioliittoa ja mitä on hankittu sen jälkeen.
Viktorija otti kansion esiin ja selitti kaiken rauhallisesti.
Ilja kuunteli tarkasti, ei keskeyttänyt eikä enää koskaan kutsunut ostopäivää ”pelkäksi muodollisuudeksi”.
Kansio palasi kassakaappiin.
Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut.
Sama talo.
Sama työhuone.
Samat asiakirjat.
Mutta suhtautuminen niihin oli muuttunut.
Ilja oli vihdoin ymmärtänyt, ettei avioliitto muuta toisen puolison omaisuutta loputtomaksi lahjavarastoksi toisen sukulaisille.
Perhettä voi auttaa. Suuria ja anteliaita eleitäkin voi tehdä. Mutta vain sillä, mistä ihmisellä todella on oikeus päättää.
Ja vanha omenapuu saunan vieressä jäi täsmälleen siihen, missä se oli aina ollut.
Elokuun lopussa Viktorija keräsi siitä useita korillisia omenoita.
Svetlana Arkadjevna auttoi lajittelemaan hedelmät, Ilja kantoi parhaat omenat taloon ja jätti vahingoittuneet sivuun.
Kukaan ei enää puhunut korkeammasta aidasta, rakennusten purkamisesta tai siitä, että koko suku muuttaisi tontille kesäksi.
Tontti kuului edelleen Viktorijalle.
Mutta nyt sitä eivät enää todistaneet ainoastaan kassakaappiin lukitut asiakirjat.
Sen tiesi jokainen, joka astui portista sisään.