– Sinä pyydät nyt Rontilta anteeksi. Ja katsot sitä silmiin, kun teet sen.
Anoppini seisoi olohuoneensa keskellä kädet puuskassa. Hänen jaloissaan istui pieni, valkoinen bichon frisé, jolla oli punainen rusetti kaulassaan. Koira katseli meitä vuorotellen ja heilutti häntäänsä. Sillä ei selvästikään ollut aavistustakaan, miksi kolme aikuista ihmistä riiteli sen edessä.
Minä puolestani tuijotin lattialla olevaa valtavaa ruskeaa tahraa.
– Marjatta, minä en ole koskenut sinun mattoosi, sanoin.
– Älä valehtele minun kodissani!
Hänen äänensä oli niin kova, että keittiöstä kuului lusikan kolahtaminen lautasta vasten.
Ruokapöydän ääressä istui anoppini aviomies Pekka. Hän levitti rauhallisesti voita ruisleivälleen, vaikka hänen vaimonsa syytti minua lähes tuhannen euron vahingosta.
Juuri se sai minut ensimmäisen kerran epäilemään, ettei kaikki ollut sitä, miltä näytti.
Olin 36-vuotias, työskentelin Tampereella terveyskeskuksen ajanvarauksessa ja olin ollut naimisissa Marjatan pojan, Joonaksen, kanssa kahdeksan vuotta. Meillä oli kuusivuotias tytär Aada ja rivitaloasunto Kangasalla.
En väittäisi, että suhteeni anoppiini olisi ollut lämmin. Marjatta oli niitä ihmisiä, joiden mielestä muiden tekemiset olivat aina hieman väärin. Hän saattoi kommentoida, miten leikkasin kurkut, kuinka usein pesin ikkunat tai miksi annoin Aadan pukea päiväkotiin kahdet erilaiset sukat.
Mutta siihen asti hänen huomautuksensa olivat olleet lähinnä ärsyttäviä.
Tämä oli jotain muuta.
Olimme tulleet sunnuntailounaalle heidän omakotitaloonsa Ylöjärvelle. Joonas oli lähtenyt aamulla auttamaan ystäväänsä muuttokuorman kanssa ja lupasi tulla suoraan vanhemmilleen kahdeksi.
Minä ja Aada saavuimme puoli kahdeltatoista.
Marjatta oli pyytänyt minua tuomaan puolukkahilloa ja kaurakeksejä. Olin jättänyt kassini eteiseen, auttanut Aadaa riisumaan ulkovaatteet ja mennyt keittiöön kattamaan pöytää.
Rontti oli juossut vastaan aivan tavalliseen tapaansa. Se oli nuuskinut kenkäni, saanut minulta rapsutuksen ja kadonnut sitten olohuoneeseen.
Puoli tuntia myöhemmin Marjatta löysi tahran.
Hänen mukaansa matto oli mennyt pilalle, koska olin kaatanut siihen kahvia ja yrittänyt piilottaa jäljet.
– Minä en edes juo kahvia, muistutin.
– Mutta sinä toit mukanasi termospullon!
– Siinä on Aadan lämmintä mehua.
– Mistä minä sen voin tietää?
Katsoin häntä epäuskoisena.
– Voit avata sen.
– Sinä et määrää, mitä minä avaan omassa kodissani.
Aada seisoi eteisen ovella ja puristi pehmopupuaan. Huomasin hänen ilmeestään, että hän oli alkanut pelätä.
– Voisimmeko puhua tästä rauhallisemmin? kysyin.
Marjatta kääntyi tyttäreni puoleen.
– Aada, kerropa mummille, mitä äiti teki olohuoneessa.
– Ei mitään, Aada kuiskasi.
– Etkö nähnyt, kun äiti meni maton luo?
– Äiti oli keittiössä.
Anoppi huokaisi raskaasti.
– Lapset puolustavat aina vanhempiaan.
Silloin en vielä ymmärtänyt, kuinka paljon tuo lause tulisi merkitsemään myöhemmin.
Marjatta oli ostanut olohuoneen suuren villamaton edellisenä jouluna. Se oli vaaleanharmaa, käsinkudottu ja hänen ylpeytensä. Kukaan ei saanut syödä sen läheisyydessä eikä Ronttikaan saanut viedä siihen puruluitaan.
Nyt maton toisessa reunassa oli epätasainen ruskea läikkä, jonka ympärillä villa näytti hieman vaaleammalta.
Kumarruin tutkimaan sitä.
– Tämä ei näytä pelkältä kahvilta.
– Älä koske!
Nousin takaisin seisomaan.
– En minä koskenutkaan.
– Sinä olet aina ollut huolimaton. Muistatko, kun kaadoit punaviiniä minun pöytäliinalleni juhannuksena?
– Se oli Joonas. Ja siitä on neljä vuotta.
– Aivan sama. Minä en aio enää maksaa muiden vahinkoja.
Pekka yskäisi keittiössä.
– Marjatta, eiköhän syödä ensin?
– Sinä pysyt tästä erossa.
Anoppi kyykistyi Rontin viereen ja silitti sen päätä.
– Voi pientä. Sinäkin säikähdit, kun vieraat tulevat tänne sotkemaan kotiasi.
Sitten hän katsoi minua.
– Pyydä anteeksi Rontilta. Sen jälkeen voimme keskustella korvauksesta.
Minua olisi ehkä naurattanut, ellei tilanne olisi ollut niin nöyryyttävä.
– Minä en pyydä koiralta anteeksi asiaa, jota en ole tehnyt.
Marjatta suoristautui.
– Sitten sinun ei tarvitse tulla meille enää koskaan.
Otin Aadaa kädestä.
– Hyvä. Me lähdemme.
Juuri silloin Pekka nousi keittiön pöydästä niin nopeasti, että tuoli kolahti lattiaan.
– Ei tarvitse lähteä, hän sanoi.
Hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat.
– Minä voin selittää.
Marjatta kääntyi häneen.
– Mitä sinä muka selität?
Pekka vilkaisi minua, sitten mattoa ja viimeiseksi vaimoaan.
– Se tahra ei tullut tänään.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
– Mitä tarkoitat? kysyin.
Pekka ei vastannut heti. Hän hieroi otsaansa ja istahti takaisin pöydän ääreen.
Marjatta katsoi häntä tavalla, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se ei ollut tavallista ärtymystä.
Se oli varoitus.
– Pekka, älä aloita taas, hän sanoi hiljaa.
Mutta Pekka jatkoi.
– Se matto oli jo likainen perjantaina.
🧩 Mitä talossa oli tapahtunut ennen sunnuntailounasta? Tarinan yllättävin käänne löytyy ensimmäisestä kommentista. 👇
Katsoin vuorotellen heitä molempia.
– Perjantaina? Miksi minua sitten syytetään?
Marjatta nauroi lyhyesti, mutta naurussa ei ollut mitään iloista.
– Pekalla on ollut viime aikoina vähän muistiongelmia. Hän sekoittaa päiviä.
Pekka puristi voiveistä kädessään.
– Minä tiedän, mikä päivä perjantai on.
– Tietenkin tiedät, kulta, Marjatta sanoi aivan toisenlaisella äänellä kuin minulle. – Mutta nyt ei tarvitse puhua enempää.
Jokin hänen tavassaan sanoa kulta sai selkäpiini kylmenemään.
Pekka oli 69-vuotias entinen sähköasentaja. Hän oli tavallisesti hiljainen mutta terävä mies. Hän ratkaisi ristisanatehtäviä, korjasi naapureiden rikkoutuneita kahvinkeittimiä ja muisti kaikkien lastenlasten syntymäpäivät.
En ollut huomannut hänessä mitään poikkeavaa.
Viime kuukausina hän oli kyllä näyttänyt tavallista väsyneemmältä.
Kerran olin nähnyt hänen etsivän autonavaimiaan, vaikka ne roikkuivat eteisen naulakossa. Marjatta oli silloin huokaissut ja sanonut:
– Tällaista tämä vanhuus on.
En ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle.
Nyt Pekka katsoi suoraan minuun.
– Matolle kaatui kahvia perjantaina. Minä näin sen.
– Kenen kahvia? kysyin.
Hän avasi suunsa.
Marjatta ehti ensin.
– Pekka, ole hyvä ja mene ottamaan lääkkeesi.
– Otin ne jo.
– Et ottanut.
– Otin aamupalan jälkeen.
– Sinä et aina muista sitä.
Katsoin Pekan edessä olevaa lautasta. Siinä oli puoliksi syöty ruisleipä, kaksi kurkunviipaletta ja kahvimuki.
Sitten katseeni osui hänen käteensä.
Hänen oikeassa ranteessaan oli tuore, punertava mustelma.
– Mitä kädellesi on tapahtunut? kysyin.
Pekka veti hihan alemmas.
– Kolhaisin sen autotallissa.
Marjatta tarttui keskusteluun heti.
– Hän kompastui siellä torstaina. Olen sanonut sata kertaa, ettei hänen pitäisi mennä yksin puuhailemaan.
Olin juuri vastaamassa, kun Aada nykäisi minua hihasta.
– Äiti, voinko kertoa jotain?
– Tietenkin.
Tyttäreni vilkaisi mummiaan.
– Mutta mummi suuttuu.
Kyykistyin hänen tasolleen.
– Kerro vain.
– Minä näin sen tädin.
Marjatan kasvot jähmettyivät.
– Minkä tädin? kysyin.
– Sen, jolla oli keltainen takki. Se tuli tänne silloin, kun me oltiin autossa.
Muistin saapumisemme. Olin pysäköinyt pihalle ja jäänyt hetkeksi etsimään puhelinta laukustani. Aada oli istunut takapenkillä ja katsellut ikkunasta.
– Milloin se täti lähti? kysyin.
– Kun me tultiin. Se meni punaisella autolla.
Marjatta huiskautti kättään.
– Se oli postinjakaja.
– Postinjakaja sunnuntaina? kysyin.
– Paketteja jaetaan nykyään milloin vain.
Pekka laski veitsensä pöydälle.
– Se oli Sari.
Anoppi kääntyi niin nopeasti, että hänen hiuksensa heilahtivat.
– Nyt riittää!
Tiesin, kuka Sari oli.
Sari oli Marjatan nuorempi sisar, jonka kanssa hän ei ollut puhunut lähes kolmeen vuoteen. Virallisen selityksen mukaan sisarukset olivat riitaantuneet heidän äitinsä perinnöstä.
Marjatta oli kertonut Sarista asioita, joita en ollut koskaan pystynyt vahvistamaan. Hänen mukaansa Sari oli ahne, epärehellinen ja vaarallinen ihminen, joka yritti käyttää sukulaisiaan hyväksi.
Silti Pekka oli joskus sanonut minulle, että Sari oli ennen ollut perheen hauskin ihminen.
– Miksi Sari oli täällä? kysyin.
– Ei hän ollut, Marjatta sanoi.
– Pekka tunnisti hänet.
– Pekka ei ole viime aikoina tunnistanut edes naapurin autoa.
Pekka tuijotti pöytäliinaa.
Huomasin, kuinka hän näytti pienenevän tuolissaan.
En halunnut jatkaa riitaa Aadan nähden. Vein tyttären eteiseen, annoin hänelle kengät ja pyysin odottamaan autossa ovet lukittuina. Näin hänet ikkunasta koko ajan.
Palasin keittiöön.
– Minä haluan nyt tietää, mistä tässä oikein on kysymys.
Marjatta osoitti olohuonetta.
– Kyse on matosta. Sinä sotkit sen ja yrität nyt keksiä muita aiheita.
– Pekka sanoi, että tahra oli siinä jo perjantaina.
– Pekka sanoo nykyään kaikenlaista.
– Silloin matossa täytyy olla jokin muu ongelma kuin kahvi.
Marjatta puristi huulensa yhteen.
Menin olohuoneeseen ja katselin tahraa uudelleen. Sen keskellä oli tummempi kohta, mutta reunat olivat epätavallisen vaaleat. Maton nukka oli myös kovettunut.
Tunsin hajun vasta kumartuessani lähemmäksi.
Se ei ollut tuoretta kahvia.
Se muistutti vahvaa puhdistusainetta.
– Oletko yrittänyt pestä tätä itse? kysyin.
– En.
– Tässä haisee pesuaine.
– Sinä varmaan käytit sitä.
Oikaisin selkäni.
– Milloin? Sinä olet ollut minun kanssani keittiössä siitä lähtien, kun tulimme.
Marjatta ei vastannut.
Pekka nousi hitaasti ja tuli olohuoneen ovelle.
– Minä yritin puhdistaa sitä, hän sanoi.
– Pekka! Marjatta huudahti.
– Minä otin kodinhoitohuoneesta pullon. Luulin, että siinä oli matonpesuainetta.
Hän katsoi minuun.
– Siinä oli jotain muuta. Väri lähti heti.
Marjatta painoi käden kasvoilleen.
– Voi hyvänen aika. Juuri tällaista minä tarkoitin.
Pekka jatkoi:
– Sari tuli auttamaan. Hän sanoi, ettei sitä saa enää hangata.
– Miksi Sari auttoi sinua? kysyin.
Pekka vilkaisi vaimoaan.
– Koska minä soitin hänelle.
Marjatta istahti sohvan käsinojalle.
– Tästä ei tule mitään. Sinä et voi enää luottaa siihen, mitä Pekka kertoo.
Lause oli tarkoitettu minulle, mutta katsoin sen jälkeen vain Pekkaa.
– Miksi soitit Sarille etkä Marjatalle?
Hän nielaisi.
– Koska Marjatta olisi suuttunut.
Yksinkertainen vastaus tuntui pahemmalta kuin mikään siihen mennessä sanottu.
Olin aina pitänyt Pekkaa rauhallisena miehenä, joka antoi vaimonsa päättää perheen asioista, koska ei jaksanut riidellä.
Nyt aloin miettiä, kuinka kauan hän oli pelännyt tämän suuttumista.
Marjatta nousi.
– Minä en kuuntele tätä enää.
Hän marssi keittiöön ja alkoi kolistella kattiloita.
Pekka odotti, kunnes ääni peitti keskustelumme.
– Sari ei tullut tänne vain maton takia, hän kuiskasi.
– Miksi sitten?
– Hän toi minulle papereita.
– Millaisia papereita?
Pekka katsoi keittiöön.
– Sellaisia, jotka minun olisi pitänyt nähdä jo keväällä.
Juuri silloin Marjatta palasi oviaukkoon.
– Mitä te kuiskitte?
Pekka vaikeni.
– Minä kysyin, mitä te kuiskitte!
– Emme mitään, vastasin.
Marjatta nauroi kylmästi.
– Ai nyt sinäkin alat valehdella.
Otin puhelimeni esiin.
– Soitan Joonakselle.
– Tätä ei tarvitse sotkea minun poikaani.
– Hän on Pekan poika myös.
Puhelu yhdistyi kolmannella soitolla.
Joonas kuulosti hengästyneeltä.
– Hei, olen juuri ajamassa. Mitä tapahtui?
Kerroin lyhyesti matosta, Pekan kertomuksesta ja Sarin vierailusta.
Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.
Sitten Joonas kysyi:
– Onko isä siellä?
– On.
– Anna puhelin hänelle.
Ojensin puhelimen Pekalle.
Hän kuunteli pitkään ja vastasi vain:
– Kyllä. Minulla on ne tallessa.
Sitten hän antoi puhelimen takaisin.
Joonas sanoi tulevansa mahdollisimman pian.
Marjatta seisoi kädet puuskassa.
– Te teette kärpäsestä härkäsen.
– Ehkä, vastasin. – Mutta matosta emme enää puhu.
Marjatta katsoi minua loukkaantuneena.
– Niinkö sinä kuvittelet? Minä olen tässä perheessä se, joka joutuu aina huolehtimaan kaikesta.
Pekka ei sanonut mitään.
Joonas saapui 25 minuuttia myöhemmin. Hän ei riisunut edes takkiaan ennen kuin meni isänsä luo.
– Missä ne paperit ovat?
Pekka nousi ja käveli eteisen vieressä olevaan pieneen työhuoneeseen.
Marjatta seurasi häntä.
– Mitä sinä oikein teet? Et kai ole taas kaivellut niitä vanhoja asioita?
Pekka avasi kirjoituspöydän alimman laatikon.
Sieltä hän otti ruskean kirjekuoren, joka oli suljettu tavallisella klemmarilla.
Joonas levitti paperit pöydälle.
Ensimmäinen oli kirje pankista.
Toinen oli valtakirja.
Kolmas oli kopio sähköisestä hakemuksesta.
En ymmärtänyt kaikkea heti, mutta huomasin Marjatan nimen useammassa kohdassa.
– Mikä tämä on? Joonas kysyi.
Pekka vastasi hitaasti.
– Äitisi haluaa myydä mökin.
Joonaksen ilme muuttui.
Kyseessä oli pieni kesämökki Orivedellä, Näsijärven suunnalla. Pekan isä oli rakentanut sen 1970-luvulla. Siellä oli puulämmitteinen sauna, punainen tupa ja laituri, jonka toisen pään Pekka korjasi joka kevät.
Joonas oli viettänyt siellä lähes kaikki lapsuutensa kesät.
Marjatta ei koskaan erityisemmin pitänyt mökistä. Hänen mielestään se oli liian työläs ja vanhanaikainen.
– Siitähän on puhuttu vuosia, Marjatta sanoi.
– Puhuttu, Joonas vastasi. – Mutta isä on aina sanonut, ettei halua myydä.
Pekka nyökkäsi.
– En haluakaan.
Joonas nosti yhden paperin.
– Tässä lukee, että olet valtuuttanut äidin hoitamaan myyntiin liittyviä asioita.
– En minä ole tällaista valtuutusta allekirjoittanut, Pekka sanoi.
Marjatta huokaisi.
– Kyllä olet. Et vain muista.
Katsoin asiakirjaa Joonaksen olan yli.
Allekirjoitus muistutti Pekan nimeä, mutta sen alla oleva päivämäärä oli maaliskuulta.
– Oliko sinulla silloin lääkärikäynti? kysyin Pekalta.
Hän nyökkäsi.
– Silloin tutkittiin huimausta.
Marjatta puuttui keskusteluun.
– Hänellä on ollut muistivaikeuksia jo pitkään. Minä olen yrittänyt saada teidät ymmärtämään.
Joonas selasi papereita.
– Mutta tässä ei ole mitään diagnoosia. Eikä tässä ole vahvistettu mitään edunvalvontaa.
– En minä ole väittänytkään!
– Sinä olet sanonut minulle monta kertaa, ettei isä pysty enää hoitamaan asioitaan.
– Koska ei pysty!
Pekka seisoi pöydän vieressä niin hiljaa, että sydäntäni särki.
Lopulta hän sanoi:
– Minä unohdan joskus asioita. Mutta mökkiä minä en ole unohtanut.
Silloin ymmärsin, miksi Sari oli tullut.
Hän oli aikaisemmin työskennellyt kiinteistönvälitystoimistossa. Pekka oli pyytänyt häntä katsomaan asiakirjoja, koska ei ollut ymmärtänyt, mitä Marjatta oli saanut hänet allekirjoittamaan.
Mutta yksi asia jäi vaivaamaan minua.
Miksi matto oli yhtäkkiä niin tärkeä?
Kysyin sen ääneen.
Pekka istuutui työtuolille.
– Koska minä kaadoin kahvit sen päälle, kun Marjatta näytti minulle paperit perjantaina.
Marjatta pudisti päätään.
– Älä nyt taas liioittele.
Pekka jatkoi:
– Minä sanoin, etten suostu myymään. Me riitelimme. Minulla oli kahvikuppi kädessä. Marjatta otti paperit pöydältä, minä yritin saada ne takaisin ja kuppi kaatui.
Odotin hänen jatkavan.
– Sitten yritin pestä maton, koska en halunnut uutta riitaa.
Joonas sulki silmänsä hetkeksi.
– Isä, mikset kertonut meille aikaisemmin?
– Koska äitisi sanoi, että minä olen jo liian vanha ymmärtämään, mitä allekirjoitan.
Marjatta alkoi itkeä.
Ei kovaa eikä näyttävästi. Kyyneleet vain valuivat hänen poskilleen.
– Te ette tiedä, millaista minun elämäni on, hän sanoi. – Te tulette tänne kerran kuukaudessa syömään ja kuvittelette tietävänne kaiken.
Joonas vastasi rauhallisesti:
– Sitten kerro meille.
Marjatta istui sohvalle.
Hänen selityksensä ei ollut sellainen kuin olin odottanut.
Kyse ei ollut ahneudesta eikä siitä, että hän olisi halunnut ostaa itselleen jotain ylellistä.
Hän oli ottanut kaksi vuotta aikaisemmin kulutusluottoa maksaakseen sisarensa tyttären, Minnan, vanhoja yritysvelkoja.
Minna oli perustanut pienen kauneushoitolan, joka oli ajautunut vaikeuksiin. Marjatta oli halunnut auttaa, mutta salannut asian Pekalta, joka oli jo aikaisemmin vastustanut sukulaisten lainojen takaamista.
Kun Minna ei pystynyt maksamaan Marjatalle takaisin, Marjatta oli joutunut ottamaan lisää lainaa.
Lopulta velkaa oli lähes 32 000 euroa.
Hän oli yrittänyt selvitä maksuista eläkkeellään ja yhteiseltä tililtä siirtämillään summilla.
Pekka oli ihmetellyt, miksi heidän säästötilinsä saldo hupeni. Marjatta oli selittänyt sen talon kustannuksilla ja nousseilla sähkölaskuilla.
Mökin myynti olisi ratkaissut ongelman yhdellä kertaa.
Ainakin Marjatta oli uskonut niin.
– Minä olisin kertonut, kun rahat olisivat tulleet, hän kuiskasi.
Pekka katsoi häntä.
– Mutta minä en olisi enää saanut mökkiä takaisin.
– Sehän on vain vanha rakennus!
– Ei minulle.
Marjatta pyyhki silmiään.
– Ja mitä sinä olisit tehnyt, jos olisin kertonut veloista?
Pekka mietti pitkään.
– Olisin ollut vihainen.
Marjatta nyökkäsi katkerasti.
– Niinpä.
– Mutta olisin auttanut selvittämään ne.
Kukaan ei puhunut hetkeen.
Sitten Joonas kysyi:
– Miksi Sari tuli tänään?
Marjatta katsoi lattiaan.
Pekka vastasi:
– Minä pyysin häntä tulemaan hakemaan loput paperit, jotta hän voisi näyttää ne juristille. Hän tuli aamupäivällä, mutta lähti ennen kuin Leena ja Aada tulivat sisään.
Katsoin Pekkaa yllättyneenä.
– Sinä siis tiesit, että olemme tulossa?
– Tiesin.
– Mikset kertonut meille?
Pekka hymyili väsyneesti.
– Ajattelin, ettei teitä tarvitse vetää tähän mukaan.
Joonas puisteli päätään.
– Isä, me olemme jo mukana.
Sinä iltapäivänä emme syöneet sunnuntailounasta.
Ruoka jäi jäähtymään keittiöön. Aada söi autossa eväskeksejä, ja Joonas vei isänsä hetkeksi ulos kävelemään.
Minä jäin olohuoneeseen Marjatan kanssa.
Hän silitti Ronttia, joka oli nukahtanut hänen syliinsä.
– Sinä varmaan nautit tästä, hän sanoi hiljaa.
– Mistä?
– Siitä, että minä olen nyt huono ihminen.
Istahdin nojatuoliin häntä vastapäätä.
– En minä nauti siitä, että Pekka on peloissaan omassa kodissaan.
Marjatta puristi huuliaan.
– Hän ei pelkää minua.
– Hän sanoi itse, ettei uskaltanut kertoa matosta.
– Hän tiesi, kuinka tärkeä se oli minulle.
– Ja sinä tiesit, etten minä sotkenut sitä.
Marjatta käänsi katseensa ikkunaan.
En sanonut mitään.
Lopulta hän myönsi:
– Tiesin.
– Miksi sitten syytit minua?
Hän silitti Rontin selkää niin pitkään, että luulin hänen jättävän vastaamatta.
– Koska olin vihainen Pekalle. Mutta jos olisin syyttänyt häntä, hän olisi alkanut taas puhua niistä papereista. Ja Joonas olisi saanut tietää.
– Eli ajattelit, että minun on helpompi kantaa syyllisyys?
Marjatta nyökkäsi tuskin havaittavasti.
Se loukkasi minua enemmän kuin kaikki hänen aikaisemmat huomautuksensa yhteensä.
– Sinä olit valmis nöyryyttämään minua Aadan edessä vain siksi, ettei sinun tarvitsisi kertoa totuutta.
Marjatta alkoi jälleen itkeä.
En lohduttanut häntä.
Sanoin vain:
– Minun tyttäreni ei enää joudu katsomaan sellaista.
Kun Joonas palasi, kerroin hänelle keskustelustamme. Hän ei puolustellut äitiään eikä yrittänyt sovitella asiaa väkisin.
Seuraavalla viikolla Pekka kävi pankissa ja juristin vastaanotolla yhdessä Joonaksen kanssa. Valtuutuksen perusteella ei ollut vielä tehty kauppaa, eikä mökkiä ollut myyty. Pekka ilmoitti kirjallisesti, ettei hän halunnut edistää myyntiä, ja asia pysäytettiin.
Samalla käytiin läpi Marjatan velat ja heidän yhteiset raha-asiansa.
Tilanne oli raskas, mutta se oli selvitettävissä. Marjatta otti yhteyttä maksuttomaan talous- ja velkaneuvontaan, sopi maksujärjestelyistä ja kertoi lopulta myös Minnalle, ettei voinut enää maksaa hänen puolestaan mitään.
Pekan muistia alettiin tutkia asianmukaisesti. Tutkimusten perusteella hänellä todettiin lieviä muistitoimintojen vaikeuksia, joita piti seurata, mutta mitään perustetta hänen mielipiteidensä sivuuttamiselle ei ollut.
Pekka oli helpottunut.
– Minä jo luulin, että kaikki muut tietävät paremmin kuin minä, mitä minä haluan, hän sanoi meille eräänä iltana.
Mökillä hän halusi edelleen korjata laiturin keväällä.
Marjatta ei pyytänyt minulta anteeksi heti.
Ensimmäinen viesti tuli kolme viikkoa myöhemmin.
Siinä luki: Anteeksi siitä, mitä sanoin. Matto ei ollut sinun syytäsi.
En vastannut samana päivänä.
Tarvitsin aikaa.
Kuukauden kuluttua hän pyysi saada tavata meidät läheisessä kahvilassa. Ilman Pekkaa, ilman Ronttia ja ilman sunnuntailounaan pakollista kohteliaisuutta.
Menin yksin.
Marjatta näytti väsyneeltä. Hänellä oli tavallisen huolellisen kampauksensa sijaan hiukset löysällä nutturalla.
– En odota, että annat anteeksi heti, hän sanoi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen sanovan jotain sellaista.
– Miksi juuri koiralta? kysyin.
Hän katsoi minua hämmentyneenä.
– Mitä tarkoitat?
– Miksi minun piti pyytää anteeksi Rontilta? Miksei sinulta, jos kerran väitit minun pilanneen mattosi?
Marjatta pyöritteli kahvikuppiaan.
– Koska tiesin, että se kuulostaisi naurettavalta.
Tuijotin häntä.
– Halusin, että suutut ja lähdet ennen kuin Joonas tulee.
Hän sanoi sen hiljaa, lähes kuiskaten.
Siinä oli viimein koko totuus.
Matto ei ollut ollut vain tekosyy syyttää minua. Se oli keino ajaa minut pois talosta ennen kuin Pekka ehtisi kertoa meille mitään.
Marjatta oli järjestänyt sunnuntailounaan ja toivonut tilanteen pysyvän hänen hallinnassaan. Mutta Sarin odottamaton vierailu ja Pekan päätös puhua olivat muuttaneet kaiken.
– Etkö ajatellut Aadaa? kysyin.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
– En tarpeeksi.
En luvannut, että kaikki palaisi ennalleen.
Sanoin, että luottamusta ei voinut palauttaa yhdellä anteeksipyynnöllä. Erityisesti Aadan täytyisi saada tuntea olonsa turvalliseksi isovanhempiensa luona.
Marjatta hyväksyi sen.
Ainakin hän sanoi hyväksyvänsä.
Marraskuun alussa Pekka kutsui meidät mökille. Oli jo kylmä, ja järven rannassa tuuli niin voimakkaasti, että Aadan pipo piti vetää syvälle korville.
Pekka oli sytyttänyt kamiinaan tulen ja keittänyt termospulloon kaakaota.
Marjatta ei tullut mukaan. Hän sanoi haluavansa antaa meille tilaa.
Kun Aada lähti Joonaksen kanssa keräämään rantakiviä, istuin Pekan viereen kuistille.
– Tiedätkö, mikä siinä matossa oli kaikkein surullisinta? hän kysyi.
– Mikä?
– Minä en oikeastaan pelännyt Marjatan suuttumista sen takia, että matto meni pilalle.
Hän katseli tummaa järveä.
– Minä pelkäsin, ettei hän enää usko mitään, mitä minä sanon.
En osannut heti vastata.
Pekka jatkoi:
– Kun joku sanoo tarpeeksi monta kertaa, että sinä muistat väärin, alat lopulta itsekin epäillä itseäsi.
Sitten hän hymyili hieman.
– Mutta minä muistin sen perjantain.
Nyökkäsin.
– Niin muistit.
Keväällä Pekka korjasi laiturin. Joonas auttoi häntä kantamaan uudet laudat, ja Aada sai maalata saunan oven vieressä olevan pienen puulaatikon keltaiseksi.
Marjatta tuli mökille vasta iltapäivällä.
Hän toi mukanaan korvapuusteja, termospullollisen kahvia ja Rontin.
Odotin jännittyneenä, miten Aada suhtautuisi häneen.
Tyttäreni meni varovasti koiran luo ja silitti sitä.
– Mummi, saako Rontti tulla laiturille?
Marjatta katsoi Pekkaa.
– Mitä vaari sanoo?
Pekka nauroi.
– Saa tulla, kunhan joku pitää siitä kiinni.
Se oli pieni hetki, mutta minä huomasin sen. Marjatta oli kysynyt Pekalta ennen kuin päätti hänen puolestaan.
Myöhemmin, kun joimme kahvia kuistilla, Marjatta otti kassista pienen paketin ja ojensi sen minulle.
Sisällä oli valokuva.
Siinä Joonas oli noin seitsenvuotias. Hän istui mökin portailla, Pekka hänen vieressään. Molemmat nauroivat jollekin kameran ulkopuolella tapahtuvalle.
Kuvan taakse oli kirjoitettu:
Kesä 1994. Pekka ja Joonas. Maailman tärkeimmät mieheni.
– Löysin sen vanhasta albumista, Marjatta sanoi. – Ajattelin, että Joonas haluaisi sen.
Katsoin kuvaa ja sitten häntä.
– Tämä on kaunis.
Marjatta nyökkäsi.
– Minä unohdin hetkeksi, miksi tämä paikka oli meille tärkeä.
Hän ei sanonut enempää.
Ei tarvinnutkaan.
Sillä hetkellä en vielä tiennyt, pystyisimmekö koskaan olemaan läheisiä. Enkä ollut edes varma, halusinko sitä.
Mutta tiesin, ettei Pekka enää seisonut yksin omien muistojensa puolustajana.
Kun lähdimme illalla kotiin, Rontti juoksi vielä auton viereen. Aada nauroi ja kumartui halaamaan sitä.
– Hei hei, Rontti! Muista olla kiltti!
Marjatta seisoi portailla ja huikkasi:
– Ja jos joku joskus sotkee maton, niin ensin selvitetään, mitä oikeasti tapahtui!
Katsoin häneen.
Hän hymyili varovasti.
Minä nyökkäsin, mutta en hymyillyt takaisin aivan heti.
Jotkut asiat eivät korjaannu yhdessä kesässä.
Kotimatkalla Aada nukahti takapenkille valokuva sylissään. Joonas ajoi hiljaa, ja kevätaurinko paistoi puiden lomasta.
– Mitä ajattelet? hän kysyi.
Katsoin taustapeilistä nukkuvaa tytärtämme.
– Sitä, että Aada muistaa varmasti sen päivän, kun mummi huusi minulle.
Joonas huokaisi.
– Niin.
– Mutta ehkä hän muistaa myös tämän päivän. Sen, kun mummi kysyi vaarilta lupaa.
Joonas tarttui käteeni hetkeksi vaihdekepin vieressä.
Ja silloin ymmärsin jotain, mitä en ollut osannut sanoa aikaisemmin.
Kyse ei koskaan ollut oikeastaan matosta, koirasta eikä edes mökistä.
Kyse oli siitä, saako ihminen kertoa oman totuutensa ilman, että joku toinen päättää hänen puolestaan, mikä siitä on uskottavaa.
Ja siitä lähtien, aina kun Pekka kertoi meille jotakin, me kuuntelimme hänet loppuun.