Kolmantena yönä heräsin siihen, että kuusivuotias Aino seisoi makuuhuoneemme ovella ja piteli käsissään pientä, vaaleanpunaista reppuaan.
Kello oli 3.17.
— Sanna, hän kuiskasi. — Jos äiti ei tule takaisin, saanko minä silti mennä maanantaina eskariin?
Nousin istumaan sängyssä. Vieressäni mieheni Mikko hengitti raskaasti unissaan.
— Tietenkin saat, kultaseni. Miksi sinä sellaista kysyt?
Aino puristi repun olkahihnaa niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi.
— Koska äiti sanoi, että jos joku kysyy, minun pitää kertoa meidän lähteneen mummolaan. Mutta minä en halua valehdella enää.
Silloin ymmärsin, ettei naapurin katoaminen ollut alkanut sinä perjantaina, jolloin hän oli jättänyt tyttärensä meille.
Se oli alkanut paljon aikaisemmin.
Asumme Tampereella, Kalevan kaupunginosassa, 1970-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Talossamme on kolme porrasta, pieni saunaosasto kellarissa ja sisäpiha, jossa lapset leikkivät kesäisin ja talvisin kinastelevat siitä, kuka saa laskea ensimmäisenä pulkkamäestä.
Olemme asuneet siinä kahdeksan vuotta. Tunsin melkein kaikki naapurit ainakin ulkonäöltä.
Leena Korpela muutti viereiseen kaksioon edellisenä syksynä. Hän oli kolmekymmentäviisivuotias, työskenteli hammashoitajana yksityisellä vastaanotolla ja kasvatti tytärtään Ainoa yksin.
Leena oli sellainen ihminen, joka muisti aina tervehtiä. Hän piti ulko-ovea auki vanhuksille, auttoi taloyhtiön talkoissa ja toi kerran meille korvapuusteja kiitokseksi siitä, että Mikko oli korjannut hänen polkupyöränsä ketjut.
Mutta hän ei koskaan kutsunut ketään kotiinsa.
En kiinnittänyt siihen huomiota ennen katoamista.
Kaikki alkoi lokakuisena perjantaina kello 16.40.
Olin juuri tullut töistä ja nostanut makaronilaatikon uuniin, kun ovikello soi.
Leena seisoi käytävässä Aino vierellään.
Hänellä oli tummansininen takki, märät hiukset ja kasvoilla sellainen ilme, jota en ollut hänellä koskaan nähnyt.
— Sanna, anteeksi että häiritsen. Voisitko katsoa Ainoa tunnin verran? Minun pitää hoitaa yksi kiireellinen asia.
— Totta kai. Onko kaikki hyvin?
— On, on. Pieni työjuttu vain.
Hän hymyili, mutta katsoi samalla portaisiin.
Huomasin hänen käsessään avaimet, puhelimen ja taitellun paperin.
— Tuleeko Aino syömään meidän kanssamme? kysyin.
— Se olisi ihanaa. Minä tulen viimeistään kuudelta.
Leena kumartui tyttärensä puoleen.
— Muistatko, mistä puhuimme?
Aino nyökkäsi vakavana.
— Muistan.
Äiti suuteli häntä otsalle, nousi nopeasti ja lähti portaita alas. Hän ei odottanut hissiä.
Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet seuraavaan viiteen päivään.
Aluksi ilta sujui tavallisesti. Aino söi makaronilaatikkoa, leikki seitsemänvuotiaan poikamme Oskarin kanssa legoilla ja piirsi keittiönpöydän ääressä kuvan, jossa oli kolme punaista taloa.
Kuudelta Leenaa ei näkynyt.
Puoli seitsemältä lähetin viestin.
”Hei! Aino on meillä ja kaikki hyvin. Milloin ehdit tulla?”
Viesti jäi toimittamatta.
Seitsemältä soitin. Puhelin ei ollut verkossa.
Kahdeksalta kävin koputtamassa hänen oveensa.
Kukaan ei avannut.
Aino istui sillä välin olohuoneessamme katsomassa Pikku Kakkosen tallennetta. Kun palasin, hän kysyi:
— Eikö äiti ole vielä valmis?
— Ei ilmeisesti. Mutta hän tulee varmasti niin pian kuin pääsee.
— Hänellä on joskus paljon tekemistä, Aino sanoi ja jatkoi piirtämistä.
Yhdeksältä aloin olla todella huolissani.
Kysyin Ainolta, oliko hänellä isovanhempien tai jonkun muun sukulaisen puhelinnumeroa. Tyttö pudisti päätään.
— Mummo asuu pohjoisessa, mutta me emme käy siellä.
— Entä isä?
Aino katsoi minua pitkään.
— Minulla ei ole sellaista isää, jolle saa soittaa.
Tuo lause jäi vaivaamaan minua.
Soitin poliisin neuvontaan ja kerroin tilanteen. Minua kehotettiin ottamaan uudelleen yhteyttä, jos äitiä ei tavoitettaisi, ja tarvittaessa hakemaan ohjeita sosiaalipäivystyksestä. Kun selvisi, että lapsen huoltajaan ei saatu yhteyttä eikä hänen olinpaikkaansa tiedetty, tilanteesta tehtiin asianmukainen ilmoitus.
Sinä yönä Aino nukkui Oskarin huoneessa varapatjalla.
En itse saanut juuri lainkaan unta.
Lauantaiaamuna poliisi kävi Leenan asunnolla taloyhtiön huoltoyhtiön avustuksella. Olin paikalla, koska Aino oli edelleen meidän hoidossamme.
Asunnossa ei näkynyt merkkejä kamppailusta.
Keittiön tasolla oli puoliksi juotu kahvikuppi. Jääkaapissa oli jogurtteja, maitoa ja seuraavan viikon ruokia. Eteisessä roikkuivat lapsen ulkovaatteet.
Makuuhuoneen sänky oli pedattu.
Yksi asia kuitenkin kummastutti minua.
Leenan työkenkiä ei näkynyt, mutta eteisen lattialla olivat hänen parhaat talvisaappaansa.
Hän oli lähtenyt lokakuun kylmään sateeseen ohuilla lenkkareilla.
Poliisi kysyi, olinko nähnyt hänen ottavan laukkua mukaansa.
— En. Vain puhelimen, avaimet ja jonkin paperin.
Kun Aino sai kuulla poliisin käyneen heidän kodissaan, hän alkoi itkeä.
Ei siksi, että äiti oli poissa.
Vaan siksi, että poliisi oli koskenut heidän tavaroihinsa.
— Äiti ei halua, että kukaan menee meidän kotiin, hän nyyhkytti.
Hänen reaktionsa oli niin voimakas, että jouduin ottamaan hänet syliini.
Lauantai-iltapäivällä sosiaalipäivystyksen työntekijä tuli tapaamaan Ainoa. Hänen kanssaan sovittiin, että tyttö voisi alustavasti jäädä meille, koska hän tunsi meidät ja koki olonsa turvalliseksi. Järjestelyä arvioitaisiin uudelleen heti, kun lisätietoja saataisiin.
Samana iltana poliisi kertoi etsivänsä Leenaa.
Hänen puhelimensa viimeinen tunnettu sijainti oli Tampereen keskustassa, lähellä rautatieasemaa.
Sen jälkeen jäljet katosivat.
Sunnuntaina tapahtui jotakin, joka sai minut epäilemään, että Leena oli suunnitellut lähtönsä.
Olin pesemässä Ainon vaatteita, kun löysin hänen repustaan pienen kangaspussin. Sen sisällä oli kolme paria sukkia, alushousuja, hammasharja ja lapsen Kela-kortti.
Lisäksi siellä oli kirjekuori.
Kuoren etupuolelle oli kirjoitettu minun nimeni.
”Sannalle. Vain jos olen vielä sunnuntaina poissa.”
Käteni alkoivat täristä.
Avasin kuoren.
Sisällä oli yksinkertainen, käsin kirjoitettu viesti:
”Anteeksi, että vedän sinut tähän mukaan. En voinut pyytää sinulta lupaa etukäteen, sillä olisit ehkä sanonut ei. Aino ei saa mennä Markuksen mukaan. Hän saattaa sanoa olevansa lapsen isä. Älä usko pelkkiä sanoja. Poliisi tietää kyllä lopulta, mistä on kyse. Ja Sanna — jos löydät olohuoneemme kellosta mitään outoa, älä koske siihen.”
Luin viestin kolme kertaa.
Markus.
En ollut koskaan kuullut Leenan mainitsevan sen nimistä miestä.
Ja mitä ihmettä hän tarkoitti olohuoneen kellolla?
Sillä hetkellä ovikello soi.
Mikko meni avaamaan.
Käytävässä seisoi noin nelikymppinen mies, jolla oli musta villakangastakki ja kalliin näköinen nahkalaukku.
— Hyvää päivää. Olen Markus Laaksonen. Tulin hakemaan tytärtäni.
Tunsin kylmän aallon kulkevan selkääni pitkin.
Mies hymyili kohteliaasti ja nosti kätensä ikään kuin tilanne olisi ollut aivan tavallinen.
— Leenalla on ollut vähän ongelmia, hän sanoi. — Minä hoidan asiat tästä eteenpäin.
— Missä Leena on? kysyin.
Markuksen hymy ei kadonnut.
— Hän tarvitsee nyt omaa aikaa. Ei kannata tehdä tästä suurempaa numeroa kuin on tarpeen.
Silloin Aino ilmestyi olohuoneen ovelle.
Kun hän näki miehen, hänen kasvonsa kalpenivat.
Hän perääntyi askelen ja tarttui minun käteeni.
— Sanna, hän kuiskasi, — tuo on se mies, jonka takia äiti alkoi nukkua kengät jalassa.
📩 Mitä Markus todella halusi ja miksi Leena oli kadonnut? Tarinan ratkaisevat tapahtumat löydät ensimmäisestä kommentista. 👇
En päästänyt Ainon kädestä irti.
— Me emme luovuta lasta kenellekään ilman viranomaisten vahvistusta, sanoin.
Markus katsoi minua muutaman sekunnin.
— Ymmärrättekö, että minulla on oikeuksia?
— Siinä tapauksessa ne voidaan selvittää poliisin kanssa.
Hän huokaisi syvään ja kaivoi taskustaan puhelimen.
— Minulla on asiakirjat. Voitte katsoa.
Näytöllä näkyi valokuva paperista, jossa mainittiin Ainon nimi ja Markuksen nimi. En ehtinyt lukea muuta, ennen kuin Mikko keskeytti.
— Lähettäkää tiedot poliisille. Emme käsittele niitä tässä ovella.
Markuksen ilme kiristyi.
— Te ette tiedä, mihin olette sekaantuneet.
— Siksi juuri soitamme poliisille, vastasin.
Hän lähti sanomatta enää mitään.
Kuulin hänen askeleensa portaissa. Sitten alaovi paiskahti kiinni.
Vasta silloin huomasin, että Aino itki äänettömästi.
Kyykistyin hänen eteensä.
— Tunnetko sinä tuon miehen?
Aino nyökkäsi.
— Hän kävi joskus äidin töissä.
— Onko hän sinun isäsi?
Tyttö pudisti päätään.
— Äiti sanoi, että hän haluaa minun uskovan niin.
Soitin poliisille välittömästi.
Vajaan tunnin kuluttua kaksi poliisia tuli meille. He ottivat Leenan kirjeen talteen ja keskustelivat Ainon kanssa rauhallisesti. Myös sosiaalipäivystykseen ilmoitettiin tapahtuneesta.
Mikko vei Oskarin makuuhuoneeseen pelaamaan lautapeliä, jotta Aino saisi puhua ilman ylimääräisiä kuulijoita.
Minä istuin keittiössä ja katselin ikkunasta sateista sisäpihaa.
Vastapäisen talon ikkunoissa syttyi valoja. Joku kantoi roskapussia katokseen. Pyörätelineen vieressä lojui lasten potkulauta.
Kaikki näytti niin tavalliselta, että oli vaikea uskoa oman kotimme muuttuneen poliisitutkinnan osaksi.
Kun poliisit lähtivät, vanhempi heistä, rikoskonstaapeli Jari Nieminen, jäi hetkeksi ovelle.
— Oletteko aivan varma, ettei Leena puhunut viime viikkoina mistään erikoisesta?
Mietin.
Sitten muistin erään torstai-illan kaksi viikkoa aikaisemmin.
Olin tullut taloyhtiön saunavuorolta ja nähnyt Leenan rappukäytävässä. Hän kantoi ruokakassia, josta pilkotti maitotölkki ja ruisleipä.
Hän oli kysynyt minulta omituisen kysymyksen.
— Sanna, jos tietäisit jonkun tehneen väärin mutta sinulla ei olisi vielä todisteita, puhuisitko silti?
Olin luullut hänen tarkoittavan työpaikan riitaa.
— Riippuu asiasta, olin vastannut. Mutta jos joku on vaarassa, puhuisin.
Leena oli nyökännyt hitaasti.
— Niin minäkin ajattelin ennen.
Kerroin tämän Niemiselle.
Hän kirjoitti sen muistiin ja kysyi, oliko Leena maininnut työpaikkansa nimen.
Kerroin vastaanoton sijaitsevan keskustassa, Hämeenkadun tuntumassa.
Nieminen kiitti ja lähti.
Seuraavana aamuna, maanantaina, sain puhelun tuntemattomasta numerosta.
— Puhunko Sanna Virtasen kanssa?
— Puhutte.
— Olen Kati Rantanen, Leenan työtoveri. Poliisi antoi luvan ottaa teihin yhteyttä erään käytännön asian takia. Voisimmeko tavata?
Äänessä oli kiirettä ja pelkoa.
Sovimme tapaamisen läheiseen kahvilaan. Mikko jäi lasten kanssa kotiin.
Kati oli nelikymppinen nainen, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja silmien alla tummat varjot.
Hän tilasi kahvin mutta ei juonut sitä.
— Leena oli erittäin tarkka työntekijä, hän aloitti. — Viime kuukausina hän kuitenkin muuttui. Hän tarkisti potilastietoja toistuvasti, pyysi nähdä vanhoja laskuja ja kyseli asioita, joita hammashoitaja ei tavallisesti kysele.
— Millaisia asioita?
Kati vilkaisi ympärilleen.
— Hän epäili, että vastaanoton entinen talousvastaava oli käyttänyt potilaiden henkilötietoja väärin. Siellä oli ollut laskutusta, joka ei vastannut tehtyjä hoitoja, ja joitakin asiakirjoja oli muutettu jälkikäteen.
Tunsin sydämeni hakkaavan.
— Oliko talousvastaavan nimi Markus?
Kati nosti katseensa.
— Mistä sinä tiedät?
Kerroin, että Markus oli tullut ovellemme hakemaan Ainoa.
Katin kasvot menettivät värinsä.
— Hän ei saisi mennä lapsen lähelle.
— Miksi?
Kati puristi kahvikupin korvaa.
— Koska Leena oli löytänyt todisteita siitä, että Markus oli käyttänyt myös Ainon henkilötietoja.
Olin hetken aivan hiljaa.
— Mihin tarkoitukseen?
— En tiedä kaikkea. Leena ei kertonut. Hän sanoi vain, että tyttären nimi oli ilmestynyt asiakirjoihin, joissa lapsella ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä.
— Oliko Markus hänen entinen puolisonsa?
— Ei. He eivät olleet koskaan yhdessä.
Silloin ymmärsin, että Markuksen väite isyydestä oli todennäköisesti osa jotakin paljon suurempaa.
Kati jatkoi hiljaisella äänellä:
— Leena oli mennyt viranomaisten puheille jo aiemmin. Mutta sitten hän huomasi, että joku tiesi hänen käynnistään. Hänen postilaatikkoonsa ilmestyi lappu, jossa luki vain: ”Ajattele lastasi.”
Palasin kotiin ja kerroin kaiken Mikolle.
Hän kuunteli sanomatta sanaakaan.
— Sanna, hän sanoi lopulta, — tämä menee jo liian pitkälle. Meillä on kaksi lasta täällä. Meidän on varmistettava, että viranomaiset hoitavat asian.
Olin samaa mieltä.
Mutta juuri kun olin soittamassa Niemiselle, Aino tuli keittiöön mukanaan piirustus.
Siinä oli jälleen kolme punaista taloa.
Yhden talon ikkunaan hän oli piirtänyt kellon.
— Miksi sinä piirrät aina tuon kellon? kysyin.
Aino katsoi paperia.
— Koska äiti sanoi, että kellolla on kaksi tehtävää.
— Mitkä?
— Se näyttää ajan. Ja sitten se muistaa.
Minun kurkkuni kuivui.
Muistin kirjeen: ”Jos löydät olohuoneemme kellosta mitään outoa, älä koske siihen.”
Soitin välittömästi Niemiselle.
Hän pyysi minua olemaan menemättä Leenan asuntoon ja sanoi tulevansa tapaamaan meitä.
Iltapäivällä selvisi, että poliisi oli jo saanut tiedon Leenan työpaikkaan liittyvistä epäselvyyksistä. Uusi tieto kellosta muutti kuitenkin tutkinnan suuntaa.
Leenan olohuoneessa oli tavallinen seinäkello, jonka hän oli ostanut kirpputorilta.
Sen sisään oli kiinnitetty pieni muistilaite.
Myöhemmin meille kerrottiin, että Leena oli tallentanut sille puhelinkeskusteluja ja säilyttänyt kopioita sähköposteista sekä asiakirjoista.
En saanut tietää kaikkea niiden sisällöstä, mutta yhden asian poliisi vahvisti: kyseessä oli merkittävää tietoa talousrikosepäilyn selvittämiseksi.
Silti Leena oli edelleen kadoksissa.
Tiistaina, neljäntenä päivänä, Aino alkoi kysellä äidistään jatkuvasti.
Hän kysyi aamupalalla, koulumatkalla ja illalla hampaidenpesun aikana.
Oskari oli jo alkanut kohdella häntä kuin pikkusiskoaan. Hän antoi Ainon valita iltasadun ja luovutti tälle suosikkityynynsä.
Mutta huomasin, ettei lapsi oikeastaan rauhoittunut.
Hän vain oppi odottamaan hiljaisemmin.
Tiistai-iltana hän sanoi jotain, mikä särki sydämeni.
— Sanna, jos äiti ei tule, voitko sinä opettaa minut luistelemaan? Hän lupasi, että tänä talvena minä saan omat luistimet.
Nielaisin.
— Voin tietenkin. Mutta toivotaan, että äitisi pääsee opettamaan sinua itse.
Aino nojasi päätään käsivarteeni.
— Äiti on hyvä lupaamaan. Mutta hän myös pitää lupauksensa, jos pystyy.
Keskiviikkoaamuna poliisilta tuli uutisia.
Leenan pankkikorttia oli käytetty perjantai-iltana Hämeenlinnassa. Ostos oli pieni: kahvi, sämpylä ja pullovesi huoltoasemalta.
Valvontakamerassa näkyi nainen, joka muistutti Leenaa.
Mutta sen jälkeen kameraan tallentui toinenkin henkilö.
Markus Laaksonen.
En saanut tätä tietoa suoraan poliisilta, vaan Leenan sisarelta, jonka viranomaiset olivat lopulta tavoittaneet.
Hänen nimensä oli Päivi. Hän asui Rovaniemellä ja saapui Tampereelle keskiviikkona.
Päivi oli Leenaa kolme vuotta vanhempi ja puhui nopeasti, melkein hengästyen. Hän kertoi sisarusten välien olleen viileät jo pitkään.
— Leena ei halunnut meidän sekaantuvan Ainon asioihin, hän sanoi. — Minä luulin, että hän oli vain ylpeä.
Kysyin, miksi Leena oli kertonut Ainolle, ettei mummolassa käyty.
Päivi katsoi minua surullisesti.
— Meidän äitimme sairastui muistisairauteen kaksi vuotta sitten. Leena ei halunnut Ainon näkevän, ettei mummo enää aina tunnista häntä.
Se oli ensimmäinen arkinen ja surullinen selitys jollekin, jonka olin kuvitellut liittyvän suureen salaisuuteen.
Päivi kertoi myös, että Leena oli puhunut hänelle kaksi viikkoa aiemmin.
— Hän kysyi, voisinko ottaa Ainon luokseni, jos hän joutuisi sairaalaan tai jotain tapahtuisi. Minä sanoin tietenkin. Mutta hän ei kertonut muuta.
— Miksi hän ei sitten tuonut Ainoa sinulle?
Päivi pudisti päätään.
— Matka Rovaniemelle olisi ollut pitkä. Ehkä hän pelkäsi, että joku seuraisi häntä.
Samana iltapäivänä Leenan katoamisesta tuli uusi tieto.
Hänen autonsa oli löytynyt Hämeenlinnan läheltä teollisuusalueen pysäköintipaikalta.
Autossa oli takki, käsilaukku ja tyhjä puhelinkotelo.
Mutta puhelinta ei löytynyt.
Eikä Leenaa.
Mikko alkoi olla entistä huolestuneempi. Hän tarkisti ulko-oven lukon joka ilta ja pyysi minua olemaan vastaamatta tuntemattomiin numeroihin.
Minä puolestani en pystynyt ajattelemaan muuta kuin Leenan viimeistä katsetta.
Hän oli jättänyt kuusivuotiaan lapsensa meille tietäen, ettei ehkä palaisi tunnin kuluttua.
Miksi hän ei ollut kertonut minulle totuutta?
Miksi hän oli kantanut kaiken yksin?
Vasta torstaina saimme vastauksen.
Olin viemässä Ainoa eskariin, kun puhelimeni soi.
Näytöllä luki ”Tuntematon numero”.
Vastasin varovasti.
— Sanna Virtanen.
Linjan toisessa päässä kuului ensin vain hengitystä.
Sitten tuttu ääni sanoi:
— Onko Aino kunnossa?
Pysähdyin keskelle jalkakäytävää.
— Leena?
— Älä sano nimeäni kovaan ääneen. Onko Aino sinun kanssasi?
— On. Hän on turvassa. Missä sinä olet?
Leena alkoi itkeä.
En ollut koskaan kuullut aikuisen ihmisen itkevän niin hiljaa. Se kuulosti siltä kuin hän olisi yrittänyt estää jokaista nyyhkäisyä tulemasta ulos.
— Minä tein kaiken väärin, hän kuiskasi. — Mutta en tiennyt enää, kehen voisin luottaa.
— Sinun on otettava yhteyttä poliisiin. He etsivät sinua.
— Tiedän. Minä olen jo puhunut heidän kanssaan.
— Mitä?
— He tulevat hakemaan minut. Halusin vain kuulla, että Aino on turvassa.
Hänen äänensä katkesi.
— Sanna, et voi kuvitella, miten paljon minua hävettää.
— Ei sinun tarvitse puhua siitä nyt. Kerro vain, oletko kunnossa.
— Olen hengissä. Se riittää tällä hetkellä.
Puhelu päättyi.
Aino katsoi minua.
— Oliko se äiti?
En pystynyt valehtelemaan.
— Oli.
Tyttö seisoi hetken aivan liikkumatta.
Sitten hän hymyili ensimmäistä kertaa moneen päivään.
— Minähän sanoin, että hän pitää lupauksensa, jos pystyy.
Tuona iltana poliisi vahvisti Leenan löytyneen.
Hän oli ollut Hämeenlinnassa tuttavansa omistamassa tyhjillään olevassa mökissä. Hänen kertomuksensa mukaan Markus oli seurannut häntä huoltoasemalta ja uhkaillut häntä, minkä jälkeen hän oli paennut ja piiloutunut.
Leena ei kuitenkaan ollut pelkästään uhri, joka oli joutunut yllättävään tilanteeseen.
Hän oli tehnyt suunnitelman.
Hän oli sopinut tapaamisen henkilön kanssa, joka lupasi auttaa häntä toimittamaan talousrikoksiin liittyvät asiakirjat eteenpäin. Hän oli toivonut saavansa asian hoidettua saman illan aikana.
Ainon hän jätti meille, koska uskoi meidän olevan ainoat lähellä asuvat ihmiset, joihin Markus ei osaisi yhdistää häntä.
Mutta Markus oli nähnyt Leenan tulevan meidän ovestamme aikaisemmin.
Ja juuri siksi hän oli tullut hakemaan lasta.
Vasta myöhemmin selvisi, ettei Markuksen esittämässä asiakirjassa ollut kyse huoltajuudesta. Se oli kuvakaappaus muokatusta dokumentista, jota hän oli yrittänyt käyttää saadakseen lapsen mukaansa.
Hänellä ei ollut mitään oikeutta Ainoon.
Talousrikostutkinnassa ilmeni lisäksi, että Markuksen epäiltiin käyttäneen useiden henkilöiden, myös alaikäisten, tietoja luvattomasti erilaisissa laskutus- ja sopimusjärjestelyissä. Leena oli huomannut epäselvyydet, kun Ainon nimi oli tullut vastaan yhdessä tiedostossa.
Hän oli ensin epäillyt virhettä.
Sitten hän oli alkanut kerätä kopioita.
Kun Markus huomasi, mitä Leena tutki, hän ryhtyi painostamaan tätä.
Mutta se ei ollut tarinan viimeinen yllätys.
Leena palasi Tampereelle vasta seuraavana maanantaina. Poliisi ja sosiaaliviranomaiset olivat ensin selvittäneet hänen tilanteensa ja varmistaneet, että Ainon palaaminen äitinsä luokse olisi turvallista.
Tapasimme talomme kerhohuoneessa.
Olin valmistautunut näkemään väsyneen ja murtuneen naisen. Mutta Leena näytti vielä sitäkin hauraammalta.
Hänen hiuksensa olivat epäsiistit, silmät punaiset ja kasvoissa pieni naarmu.
Kun Aino näki hänet, tyttö juoksi niin lujaa, että hänen piponsa putosi lattialle.
— Äiti!
Leena polvistui ja sulki lapsen syliinsä.
He pysyivät siinä pitkään.
Kukaan ei puhunut.
Sitten Aino vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi äitiään vakavasti.
— Sinä sanoit tunnin.
Leena sulki silmänsä.
— Niin sanoin.
— Minä laskin päiviä.
— Tiedän, rakas.
— Niitä tuli yhdeksän.
Leenan leuka alkoi vapista.
— Olen niin pahoillani.
Aino katsoi häntä hetken.
— Minä en halua enää sellaista leikkiä, jossa aikuiset katoavat.
Leena alkoi itkeä uudelleen.
Hän lupasi tyttärelleen, ettei enää koskaan jättäisi tätä epätietoisuuteen samalla tavalla.
Myöhemmin, kun Aino oli Mikon ja Oskarin kanssa leikkimässä, Leena pyysi minua jäämään hetkeksi.
— Minun täytyy kertoa sinulle vielä yksi asia, hän sanoi.
Istuimme kerhohuoneen kuluneelle sohvalle.
— Se kirje, jonka jätin Ainon reppuun… Se ei ollut ainoa.
Katsoin häntä kysyvästi.
Leena otti laukustaan toisen kirjekuoren.
Siinä luki ”Sannalle, kun kaikki on ohi”.
Hän ojensi sen minulle.
Sisällä oli kaksi paperia.
Ensimmäinen oli kirje.
Toinen oli kopio vanhasta valokuvasta.
Kuvassa seisoi nuori nainen sairaalan käytävällä vauva sylissään. Hänen vieressään oli toinen nainen, joka näytti häkeltyneeltä ja onnelliselta.
Tunnistin itseni.
Kuva oli otettu seitsemän vuotta sitten, samana yönä, jolloin Oskari syntyi.
Katsoin Leenaa ymmälläni.
— Mistä sinä olet saanut tämän?
— Olin silloin sairaalassa harjoittelussa, hän vastasi hiljaa. — En hammashoitajana, vaan lähihoitajaopiskelijana. Olin naistentautien osastolla.
Muistin hämärästi sairaalan, pitkän synnytyksen ja sen, miten väsynyt olin ollut.
Oskari oli syntynyt etuajassa. Hänen vointiaan oli seurattu tarkasti, ja minä olin ollut niin pelokas, etten ollut uskaltanut nukkua.
— Sinä olit se opiskelija, sanoin hitaasti.
Leena nyökkäsi.
— Sinä et ehkä muista, mutta sinä autoit minua sinä yönä enemmän kuin kukaan muu.
En ymmärtänyt.
Leena jatkoi:
— Minä olin silloin raskaana. Ainon isä oli juuri lähtenyt, enkä ollut kertonut siitä kenellekään työpaikalla. Olin itkenyt taukotilassa, koska pelkäsin, etten pärjäisi yksin. Sinä olit kuullut minut käytävästä.
Sitten muistin.
Nuori nainen, joka oli istunut kahviautomaatin vieressä silmät punaisina.
Olin ollut kivulias, väsynyt ja peloissani, mutta olin pysähtynyt hänen luokseen.
Muistin sanoneeni jotakin hyvin yksinkertaista.
”Sinun ei tarvitse tietää tänään, miten selviät koko loppuelämästäsi. Riittää, että selviät tästä päivästä.”
Olin unohtanut sen täysin.
Leena ei ollut.
— Sinä annoit minulle sen neuvolan kriisityöntekijän numeron, jonka olit itse saanut, hän sanoi. — Minä soitin seuraavana aamuna. Se muutti paljon.
Katsoin valokuvaa.
— Mikset koskaan kertonut?
— En tiennyt, miten. Kun muutin naapurikaksioon ja tunnistin sinut, ajattelin kertovani joskus. Mutta sitten tuli aina jotain muuta.
Hän piti tauon.
— Kun jouduin jättämään Ainon jonkun luokse, ajattelin ensimmäiseksi sinua. En siksi, että olisimme läheisiä ystäviä, vaan koska kerran, kauan sitten, sinä olit pysähtynyt vieraan ihmisen luokse, vaikka sinulla oli omat murheesi.
En tiennyt, mitä sanoa.
Leena pyyhki silmiään.
— Mutta se ei oikeuta sitä, mitä tein. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle totuus ja pyytää apua viranomaisilta heti. Minä pelkäsin niin paljon, että tein huonoja päätöksiä ja annoin sinun kantaa niiden seuraukset.
Nyökkäsin.
Olin helpottunut hänen paluustaan, mutta en halunnut teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut.
— Minä olin kauhuissani, sanoin. — Ja Mikko myös. Me emme tienneet, tuleeko joku hakemaan Ainoa väkisin vai löytyykö sinut elossa.
— Tiedän.
— Jos joskus tarvitset apua uudelleen, voit pyytää sitä. Mutta et voi jättää meitä arvailemaan.
Leena tarttui käteeni.
— En jätä.
Seuraavat kuukaudet eivät olleet helppoja.
Markukseen liittyvää rikosasiaa tutkittiin pitkään. Leena joutui antamaan useita lausuntoja ja käsittelemään sitä, miten pelko oli vaikuttanut hänen ratkaisuihinsa.
Hän aloitti myös keskustelukäynnit ammattilaisen kanssa.
Aino puolestaan sai tukea varhaiskasvatuksen kautta. Hänen pelkonsa eivät kadonneet heti. Aluksi hän halusi tietää joka aamu tarkasti, kuka hakee hänet eskarista ja mihin kellonaikaan.
Jos Leena myöhästyi viisi minuuttia, tyttö alkoi hermostua.
Hiljalleen tilanne kuitenkin helpottui.
Talvella pidimme lupauksemme luistelusta.
Eräänä helmikuun lauantaina menimme Sorsapuiston jäälle. Oskari viiletti edellämme jääkiekkomaila kädessään, Mikko kantoi termospulloa, ja Aino seisoi jäällä uudet valkoiset luistimet jalassaan.
Leena piteli häntä toisesta kädestä.
Minä toisesta.
Aino horjahti, nauroi ja tarttui lujemmin kiinni.
— Minä osaan kohta itse! hän huudahti.
— Tietenkin osaat, Leena vastasi.
Hetken kuluttua tyttö irrotti ensin minun kädestäni.
Sitten äitinsä.
Hän liukui muutaman metrin eteenpäin ja kaatui pehmeästi polvilleen.
Me kaikki nauroimme.
Leena katsoi minua jään yli.
Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta tällä kertaa ne eivät olleet pelosta.
Keväällä Aino piirsi taas kolme punaista taloa.
Yhteen hän piirsi oman kotinsa. Toiseen meidän kotimme. Kolmannen hän sanoi olevan talo, jossa kaikki ihmiset saavat apua, kun heillä on paha mieli.
Tällä kertaa hän piirsi talojen väliin polut.
Ja jokaisen talon oveen hän lisäsi suuren, keltaisen valon.
Kysyin, miksi kaikissa ovissa oli valo.
Aino vastasi aivan vakavasti:
— Koska silloin tietää, että siellä on joku kotona.
Se lause jäi mieleeni.
Olin aina ajatellut, että naapuruus tarkoittaa postin ottamista talteen, kukkien kastelua lomien aikana ja hississä vaihdettuja kuulumisia.
Nyt tiedän, että joskus naapurin ovikello voi soida hetkellä, jolloin toisen ihmisen koko elämä on hajoamassa.
Mutta opin myös sen, ettei luottamus tarkoita sitä, että yksi ihminen joutuu kantamaan toisen salaisuuksia yksin.
Apua voi pyytää. Pelosta voi puhua. Ja kun lapsi on vaarassa joutua aikuisten ongelmien keskelle, hänen turvallisuutensa tulee aina ensin.
Vielä nykyäänkin Aino tulee meille joskus perjantai-iltaisin leikkimään Oskarin kanssa.
Leena tuo hänet ovelle, kertoo täsmällisesti, milloin hakee hänet, ja pitää puhelimensa päällä.
Eräänä iltana Aino kysyi minulta:
— Sanna, muistatko, kun minä olin teillä monta yötä?
— Muistan.
— Minä pelkäsin, ettei äiti tule takaisin.
— Niin minäkin pelkäsin.
Aino mietti hetken.
Sitten hän sanoi:
— Mutta tiedätkö, mikä oli parasta?
— Mikä?
— Se, että vaikka äiti oli poissa, kukaan ei antanut minun olla yksin.
Hän juoksi Oskarin perässä olohuoneeseen, ja minä jäin seisomaan eteiseen.
Katsoin viereisen asunnon ovea.
Samaa ovea, josta Leena oli lähtenyt sateisena perjantaina, luvannut palata tunnin kuluttua ja kadonnut yhdeksäksi päiväksi.
Sen oven vieressä oli nykyään pieni, Ainon tekemä paperisydän.
Siihen oli kirjoitettu lapsen käsialalla:
”Täällä asuu äiti. Ja äiti tulee aina takaisin.”