Laura tunsi itsensä nöyryytetyksi – miehensä ja anoppinsa edessä. Aamulla hän heräsi tyhjään asuntoon.
— Kuinka kehtaat puhua minulle noin? — Martha huusi rypistäen otsaansa. Hänen sanansa lävistivät Lauran kuin jääterä. Lusikka putosi lattialle, ja sydän hakkasi tuskasta. Martha ei ollut koskaan hyväksynyt häntä, piti häntä hiljaisena, outona, ulkomaalaisena. Kun Javier menetti työpaikkansa ja perhe muutti hänen äitinsä luokse Sevillaan, elämästä tuli sietämätöntä. Laura kesti nöyryytykset toivoen miehensä tukea, mutta Javier nauroi yhä useammin äitinsä loukkauksille.
Eräänä iltana kaikki räjähti. Javier läikyti keittoa housuilleen.
— Siivoa sitten, — Laura sanoi väsyneesti, yrittäen pysyä rauhallisena.
— Älä koskaan enää puhu pojalleni noin! — Martha huusi.
— Äiti, katso hänen kasvojaan! — Javier nauroi. Lauran silmät täyttyivät kyynelistä. Hän nousi, nappasi takkinsa ja lähti sanomatta sanaakaan.
— Hän palaa kyllä, — Javier mutisi laittaen television päälle.
— Ymmärrettävää, naisen pitäisi tietää paikkansa, — Marta myönsi.
Mutta Laura oli jo tehnyt päätöksen, jota ei ollut ennen uskaltanut. Tunnin kuluttua hän palasi hiljaa. Hän kattoi pöydän, lakaisi lattian ja istui nurkkaan kirjan kanssa. Näytti rauhalliselta, mutta sydämessä paloi vapaudenkaipuu. Seuraavana aamuna, kun Marta näki tyhjät hyllyt ja sotkun, hän jähmettyi. Pöydällä oli lappu:
— Kiitos opetuksesta. Nyt tiedän kuka olen. Voit pitää kaiken — paitsi arvokkuuteni.
— Laura… tämä ei voi olla… — Javier kuiskasi vapisten.
— Hän palaa kyllä, — Marta tuhahti halveksivasti.
Mutta Laura ei palannut.
Hän oli jo Madridissa, missä ystävä Isabel toivotti hänet tervetulleeksi. Pienessä asunnossa Lavapiesissa kaikki oli rauhallista — ei huutoa, ei syytöksiä.
Laura löysi työpaikan kirjakaupasta ja avasi myöhemmin työpajan, jossa hän valmisti kynttilöitä luonnonöljyistä ja kuivatuista kukista.
Päivä päivältä hän oppi hengittämään, nauramaan pelkäämättä ja katsomaan peiliin kuin nainen, joksi hän oli aina halunnut tulla. Hänen kynttilänsä tulivat suosituiksi — ihmiset sanoivat:
— Kun sytytät kynttilän Lauralle, talo täyttyy rauhalla.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Javierilta tuli viesti:
— Laura, äitini on sairas. Kaipaan sinua. Tule takaisin.
Laura kirjoitti hitaasti vastauksen:
— Et kaipaa naista, joka rakasti sinua. Kaipaat sitä, jota halusit hallita. Tuota naista ei enää ole olemassa. Jätin hänet. En enää koskaan menetä ihmisarvoani.
Hän avasi ikkunan ja veti syvään henkeä.
Taivas oli vaaleanpunainen aamunkoitosta. Hän hymyili. Oli menettänyt kaiken epäaidon, mutta sai tärkeimmän — itsensä. Siitä lähtien hän on elänyt vapaasti ja onnellisesti, osoittaen, että myrkyllisestä ympäristöstä pakeneminen on uuden elämän alku.