En olisi koskaan uskonut, että tavallinen kävelyretki kotini lähellä sijaitsevassa metsässä muuttuisi kokemukseksi, joka seuraisi minua koko loppuelämäni. Ilma oli raskas ja kostea, täynnä sateen kasteleman maan tuoksua.
Lehdet rapisivat kenkieni alla kapealla polulla, ja hiljaisuus tuntui epänormaalilta, lähes pakotetulta. Tavallisesti nämä kävelyt rauhoittivat mieltäni, mutta sinä päivänä metsä ei tuntunut lepäävän – se tuntui tarkkailevan.
Katseeni pysähtyi hahmoon pudonneiden tammenlehtien keskellä. Ensin luulin sitä kukaksi tai oudoksi sieneksi, joksikin luonnon oikuksi. Kun astuin lähemmäs, kylmä väre kulki selkäpiitäni pitkin. Muoto oli liian tarkka, liian harkittu. Se ei ollut syntynyt siihen sattumalta.
Se kohosi maasta tähden muotoisena, terävät “käsivarret” kuin kynnet kaivautuneina kosteaan multaan. Keskellä oli tumma, halkeileva muodostelma – kuin ikivanha silmä, joka oli vasta avautumassa.
Tämä ei ollut kasvi. Se ei kuulunut metsään.
Vaikka vaistoni huusivat minua perääntymään, uteliaisuus voitti. Kosketin sen karheaa, hilseilevää pintaa. Ensin tunsin heikon värähdyksen, sitten selvästi voimistuvan sykkeen, ikään kuin maa olisi hengittänyt. Vedän käteni pois – ja silloin näin sen. Käsivarret liikkuivat. Hitaasti. Tietoisesti.
Sydämeni hakkasi rinnassa. Otin askeleen taakse, sitten toisen. Tärisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja otin kuvan. Näytöllä käsivarret ojentuivat pidemmälle, hipaisten melkein ympäröiviä lehtiä. Kun nostin katseeni, metsä oli täysin äänetön. Ei tuulta, ei lintujen ääniä. Kuin kaikki olisi pidättänyt hengitystään.
Sitten kuulin sen. En korvillani, vaan suoraan mielessäni:
“Näetkö minut?”
Jähmetyin. Kehoni ei totellut käskyjäni. Maasta nouseva olento ei kasvanut – se heräsi. Kuin muinainen olento, joka oli nukkunut vuosisatojen ajan. Sen kynnet jättivät hehkuvia, fosforoivia jälkiä märkiin lehtiin.
Juoksin. Oksat raapivat käsivarsiani, juuret tarttuivat jalkoihini, ja takanani tunsin liikettä – hiljaista, tasaista, pelottavan nopeaa. Kun saavuin aukiolle ja käännyin ympäri, olento seisoi puiden rajalla. Se hohti himmeästi, kuin harkiten, seuraisiko se minua pidemmälle. Sitten se vetäytyi äkillisesti takaisin maan sisään, jättäen jälkeensä vain levottomasti liikkuvat lehdet.
Sinä yönä en nukkunut. Valokuva oli yhä puhelimessani, todiste siitä, etten ollut kuvitellut kaikkea.
Seuraavina päivinä palasin metsään. Mitään ei ollut jäljellä. Ei merkkejä, ei jälkiä. Vain mutaa, lehtiä ja painostava hiljaisuus.
Kuukaudet ovat kuluneet, mutta en ole enää entiseni. Joskus tunnen maan värähtelevän jalkojeni alla. Toisinaan tuuli tuo mukanaan tuttuja kuiskauksia.
Yhdestä asiasta olen varma: olen herättänyt jotakin ikivanhaa.
Ja jossain, maan ja lehtien alla, se odottaa minua yhä.