Anoppini ojensi kätensä äitini arkun vieressä ja sanoi niin kovalla äänellä, että jopa kanttori kääntyi katsomaan:
— Anna mökin avaimet tänne, Sanni. Äitisi ei niitä enää tarvitse.
Olimme juuri laskeneet äidin arkun Kangasalan vanhan kirkon hautausmaalle. Lokakuinen sade oli kastellut mustan villakangastakkini, ja multaa oli vielä hansikkaissani. Olin nukkunut kolmen vuorokauden aikana ehkä seitsemän tuntia.
Silti ymmärsin heti, ettei Leena Kallio ollut tullut hautajaisiin suremaan.
— Mitä sinä sanoit? kysyin.
Leena suoristi tummanvihreän huivinsa. Hän oli kuusikymmentäkahdeksanvuotias, entinen pankkitoimihenkilö, joka oli aina pitänyt itseään muiden ihmisten asioiden asiantuntijana.
— Kuulit kyllä. Se Ruoveden talo. Avaimet ovat varmasti sinun käsilaukussasi. On parempi hoitaa tällaiset asiat heti, ennen kuin sukulaiset alkavat riidellä.
Mieheni Jari seisoi hänen takanaan ja tuijotti märkiä kenkiään.
— Äiti, ei nyt, hän mutisi.
— Milloin sitten? Leena vastasi. — Minulla on oikeus tietää, mitä sille kiinteistölle tapahtuu.
Äitini nuorempi sisar, Marja-täti, puristi käsivarttani.
— Mennään sisälle, Sanni. Ihmiset odottavat muistotilaisuudessa.
Mutta Leena astui eteemme.
— En lähde mihinkään, ennen kuin avainasia on selvitetty.
Silloin hän sanoi jotakin, mitä en koskaan unohtanut.
— Sinun äitisi lupasi sen talon meidän perheellemme jo vuosia sitten. Nyt on aika pitää lupaukset.
Käännyin hitaasti katsomaan häntä.
Äitini, Aila Nieminen, oli ollut maailman tarkin ihminen lupaustensa suhteen. Hän merkitsi jopa naapurin lainaaman puutarhaletkun palautuspäivän kalenteriinsa. Jos hän olisi luvannut talonsa jollekulle, hän olisi kertonut minulle.
Mutta Leenan kasvoilla ei näkynyt pienintäkään epävarmuutta.
— Minkä lupauksen? kysyin.
Hän vilkaisi Jaria.
— Sellaisen, joka ei kuulu kaikille.
Ja juuri tuo katse sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään, ettei kyse ollut tavallisesta ahneudesta.
Olin kolmekymmentäyhdeksänvuotias fysioterapeutti Tampereelta. Olin ollut Jarin kanssa naimisissa neljätoista vuotta. Meillä oli kaksitoistavuotias poika, Oskari, ja kerrostalokoti Hervannassa.
Äitini oli asunut yksin Kangasalla isäni kuoleman jälkeen. Kesät hän vietti Ruovedellä sijaitsevassa vanhassa puutalossa, jonka hänen vanhempansa olivat rakentaneet 1960-luvulla.
Se ei ollut mikään ylellinen huvila.
Punamullattu talo seisoi mäntyjen keskellä, pihalla kasvoi kaksi kitukasvuista omenapuuta ja järvelle johti kapea polku. Saunassa oli puukiuas, keittiössä vanha Arabian astiasto ja eteisessä aina hieman savulta tuoksuva villamatto.
Minulle paikka oli kuitenkin korvaamaton.
Olin oppinut siellä uimaan, poiminut mustikoita isän kanssa ja istunut äidin vieressä keittiönpöydän ääressä, kun ensimmäinen poikaystäväni oli särkenyt sydämeni.
Viimeiset kaksi vuotta äiti oli sairastanut syöpää.
Leena ei ollut käynyt hänen luonaan kertaakaan.
Ei sairaalassa, ei kotona, ei edes silloin, kun äiti vietti viimeistä jouluaan.
Siksi hänen vaatimuksensa hautausmaalla tuntui erityisen julmalta.
Muistotilaisuus järjestettiin kirkon seurakuntasalissa. Tarjolla oli lohivoileipiä, karjalanpiirakoita, kahvia ja äidin lempikakkua, puolukkajuustokakkua.
Oskari istui vieressäni ja piirsi sormellaan ympyröitä pöytäliinaan.
— Äiti, miksi mummo Leena huusi siellä? hän kuiskasi.
— Hänellä oli huono hetki.
— Mutta miksi hän haluaa toisen mummon talon?
En osannut vastata.
Tilaisuuden lopulla Leena nousi seisomaan kahvikuppi kädessään.
— Haluan sanoa muutaman sanan Ailasta.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
— Aila oli omalla tavallaan vaikea nainen, mutta kyllä hän ymmärsi, mitä perheen hyväksi pitää tehdä. Toivon, että hänen tyttärensä kunnioittaa hänen todellisia toiveitaan.
Marja-täti laski kahvikuppinsa lautaselle niin kovaa, että posliini kalahti.
— Leena, Aila ei voi enää puolustaa itseään. Anna hänen levätä rauhassa.
Leena hymyili kylmästi.
— Sinä et tiedä kaikkea, Marja.
— En ehkä, mutta tiedän, ettei kuolleen ihmisen muistotilaisuus ole oikea paikka vaatia hänen omaisuuttaan.
Jari nousi viimein seisomaan.
— Äiti. Riittää.
Leena katsoi poikaansa pitkään, tarttui käsilaukkuunsa ja poistui.
Luulin asian päättyneen siihen.
Olin väärässä.
Kaksi päivää myöhemmin sain puhelun tuntemattomasta numerosta.
— Sanni Nieminen? Täällä puhuu asianajaja Tuomas Rautio Tampereelta. Edustan edesmenneen äitinne kuolinpesään liittyviä asioita.
Tiesin, että äiti oli tehnyt testamentin, mutta hän ei ollut kertonut sen sisällöstä.
— Haluaisin tavata teidät, hän jatkoi. — Äitinne jätti myös erillisen kirjallisen selostuksen, joka liittyy Ruoveden kiinteistöön.
— Onko talossa ongelmia?
Puhelimen toisessa päässä oli lyhyt hiljaisuus.
— Sanotaan näin: äitinne oli varautunut siihen, että joku saattaisi vaatia taloa itselleen.
Kylmä tunne kulki selkääni pitkin.
— Kuka?
— En halua käsitellä asiaa puhelimessa. Mutta äitinne pyysi erityisesti, että myös miehenne olisi läsnä asiakirjoihin tutustuttaessa.
— Miksi Jari?
Asianajaja hengitti syvään.
— Koska asia koskee hänen perheensä menneisyyttä.
📩 Se, mitä Aila oli selvittänyt ennen kuolemaansa, paljastuu ensimmäisessä kommentissa. 👇
Kun kerroin puhelusta Jarille, hänen kasvonsa kalpenivat.
— Miksi äitisi asianajaja haluaisi minut sinne?
— Sitä minäkin ihmettelen.
Jari käveli keittiön ikkunan luo.
— Äiti on puhunut siitä talosta viime aikoina aika paljon.
— Kuinka paljon?
— Hän sanoi joskus auttaneensa Ailaa taloudellisesti. Väitti, että heillä oli vanha sopimus.
— Millainen sopimus?
— En tiedä. Hän ei koskaan selittänyt kunnolla.
Tuijotin miestäni.
— Ja sinä et ajatellut kertoa minulle?
— Sanni, äitisi oli kuolemassa. En halunnut rasittaa sinua.
Se kuulosti uskottavalta.
Mutta ensimmäistä kertaa avioliittomme aikana mietin, oliko Jari jättänyt kertomatta jotakin muutakin.
Seuraavana aamuna lähdin Ruovedelle.
Tarvitsin hetken yksin talossa ennen kuin muut ihmiset alkaisivat puhua sen omistuksesta.
Piha oli täynnä märkiä koivunlehtiä. Syystuuli heilutti saunan ovenpielessä roikkuvaa vanhaa lämpömittaria.
Avasin ulko-oven ja pysähdyin.
Eteisen matto oli vinossa.
Äiti oli aina suoristanut sen, jopa silloin kun hänen liikkumisensa oli jo vaikeaa.
Keittiössä huomasin, että yksi laatikoista oli jäänyt raolleen.
Ja sitten näin pöydällä paperin.
Se oli tavallinen ruutupaperi, johon oli kirjoitettu sinisellä mustekynällä:
„Älä tee tästä vaikeampaa kuin on pakko. Soita Leenalle. Hän tietää, miten asia ratkaistaan.”
Paperissa ei ollut allekirjoitusta.
Soitin heti Jar
